Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Varsinais-Suomen käräjäoikeus on hylännyt A:n kanteen, jossa hän on vaatinut B:n velvoittamista suorittamaan hänelle irtaimen kaupan kauppahinnan alennusta. Turun hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

2. Korkein oikeus, jossa A ei ole vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan, on kumonnut hovioikeuden päätöksen ja myöntänyt A:lle jatkokäsittelyluvan sekä palauttanut asian hovioikeuden käsiteltäväksi. Korkein oikeus, jossa B on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan, on päätöslauselmassaan lisäksi lausunut, että hovioikeuden on asian ratkaistessaan lausuttava oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta myös Korkeimman oikeuden osalta.

3. A on asiaa hovioikeudessa palauttamisen jälkeen käsiteltäessä vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista myös Korkeimman oikeuden osalta. Hovioikeus on jättänyt vaatimuksen tutkimatta, koska sitä ei ollut tehty Korkeimmassa oikeudessa ennen asian käsittelyn päättymistä. Asiassa on kysymys siitä, olisiko vaatimus tullut tutkia.

Sovellettavat säännökset

4. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus on tehtävä ennen käsittelyn päättymistä. Saman pykälän 2 momentin mukaan ratkaisu oikeudenkäyntikuluista on annettava samalla kun tuomioistuin ratkaisee asian. Palautetun asian osalta säädetään kuitenkin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 2 momentissa, että kysymys kuluista ylemmässä tuomioistuimessa on tutkittava alemmassa oikeudessa palautetun asian yhteydessä.

Oikeudenkäyntikuluja koskevan vaatimuksen esittämisestä ja ratkaisemisesta

5. Korkein oikeus toteaa, että kulujen korvaamista koskeva ratkaisu on pääsääntöisesti tehtävä asiaa ratkaistaessa kussakin oikeusasteessa. Se edellyttää, että kulujen korvaamista koskevat vaatimukset on valitusasteessakin tehty ennen kuin käsittely on siellä päättynyt.

6. Palautetun asian osalta on edellä mainituin tavoin säädetty, että kysymys kuluista ylemmässä oikeudessa on tutkittava alemmassa oikeudessa palautettua asiaa ratkaistaessa. Siinä tapauksessa palauttavassa tuomioistuimessa syntyneet kulut ovat lopulliseen ratkaisuun johtavan oikeudenkäynnin välivaiheen kuluja, joiden osalta korvaamisvelvollisuus tulee harkittavaksi lopullisen asiaratkaisun valossa. Tuomioistuimen näkökulmasta on riittävää, että ylemmässä oikeudessa aiheutuneiden kulujen määrä on tiedossa viimeistään silloin, kun asia ratkaistaan palautuksen jälkeen. Tähän nähden ei ole välttämätöntä, että vaatimus kulujen korvaamisesta jo on tehty ylemmässä oikeudessa ennen asian käsittelyn päättymistä siellä.

7. Lain sanamuoto ei anna yksiselitteistä vastausta ratkaistavana olevaan kysymykseen. Sen mukaan kysymys kuluista ylemmässä tuomioistuimessa on tutkittava alemmassa oikeudessa palautetun asian yhteydessä. Vaatimusten osalta lain sanamuoto asettaa vain yleisen edellytyksen, että ne on esitettävä ennen käsittelyn päättymistä.

8. Ruotsissa vastaavan sisältöisiä lainkohtia on tulkittu niin, että vasta palautuksen jälkeen hovioikeudessa esitetty vaatimus korkeimmassa oikeudessa aiheutettujen kulujen korvaamisesta on voitu tutkia (NJA 2007 s. 510). Ruotsin korkein oikeus on myös äskettäin vahvistanut, että mainittu periaate tulee sovellettavaksi myös sellaisessa tapauksessa, jossa asia käsitellään hovioikeudessa sen jälkeen kun korkein oikeus on myöntänyt luvan valittaa hovioikeuteen käräjäoikeuden ratkaisusta (HD 7.2.2014 asiassa Ö 4070-12).

9. Korkein oikeus toteaa, että Suomessa oikeuskehitys on ollut erilainen. Ennen sanotun oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 14 §:n 1 momentin voimaan tuloa 1.12.1993 voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen menetti puhevaltansa niiden kulujen osalta, jotka hänellä siinä oikeudessa oli ollut, jollei hän esittänyt kuluvaatimustaan ennen kuin asia otettiin tuomittavaksi. Säännöksen sanamuodonkin mukaan oikeudenkäyntikuluvaatimus on tullut esittää kussakin oikeusasteessa erikseen. Tällä tavoin säännöstä on tulkittu myös oikeuskäytännössä.

10. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun esitöistä ilmenee (HE 191/1993 vp s. 19), että nykyisen oikeudenkäyntikulujen vaatimista koskevan säännöksen on tarkoitettu vastaavan aikaisemmin voimassa ollutta säännöstä. Vaatimus tulisi tämän mukaan edelleen esittää ennen käsittelyn päättymistä kussakin oikeusasteessa erikseen.

11. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa hovioikeus on käsitellyt asian sen jälkeen kun Korkein oikeus on myöntänyt jatkokäsittelyluvan. Valituksessa onkin korostettu palautetun asian erityisluonnetta. A on esittänyt, että jo hänen hakiessaan muutosta hovioikeuden jatkokäsittelylupaa epäävään päätökseen hänelle oli selvää, että asian käsittely jatkuisi hovioikeudessa, mikäli hänen valituksensa Korkeimpaan oikeuteen olisi menestyksellinen ja siis kysymys kulujen korvaamisesta tulisi edes harkittavaksi. Hänen mahdollinen vaatimuksensa vastapuolen velvoittamisesta korvaamaan hänen kulunsa Korkeimmassa oikeudessa ei näin ollen missään olosuhteissa olisi tullut täällä tutkittavaksi.

12. Korkein oikeus toteaa oikeuskäytännössä vakiintuneesti noudatetun menettelyä, jossa on edellytetty, että jokaisessa oikeusasteessa esitetään ennen asian käsittelyn päättymistä siellä syntyneistä oikeudenkäyntikuluista johtuvat mahdolliset vaatimukset. Vaatimusten esittämättä jättäminen oikea-aikaisesti on johtanut niiden tutkimatta jättämiseen myöhemmin. Koska ratkaisut siitä, palautetaanko asia alempaan oikeuteen vai ratkaistaanko asia sitä palauttamatta, usein ovat harkinnasta johtuvia ja tapauskohtaisia, eroa ei ole tehty sen perusteella, mikä oikeusaste lopulta käsittelee asian. Vakaa ja yleisesti tiedossa oleva järjestys on oikeustilan selvyyden kannalta myönteinen. Vaikka jatkokäsittelylupaa koskevassa asiassa valituksen menestyminen säännönmukaisesti johtaa jutun palauttamiseen, tämä ei ole poikkeuksetonta (katso KKO 2013:45). Syytä poiketa vaatimusten esittämisvelvollisuudesta vain yhden valitusperusteen osalta ei ole perusteltua huomioon ottaen myös sen, että useasti myös valitukset oikeudenkäyntivirheen johdosta johtavat ennalta arvattavasti palauttamiseen. Riita-asiassa on myös mahdollisen sovinnon kannalta eduksi tietää vastapuolen oikeudenkäyntikuluvaatimusten määrä.

13. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että myös niissä asioissa, jossa asia palautetaan hovioikeuteen jatkokäsittelyluvan myöntämisen jälkeen, valittajan voi velvoittaa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa vain siltä osin kuin vaatimus siitä on esitetty asian ollessa vireillä Korkeimmassa oikeudessa.

Arviointi tässä tapauksessa

14. A:n vastapuoli B on asiaa Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä esittänyt oikeudenkäyntikuluja koskevan vaatimuksen. Korkein oikeus on päätöslauselmassaan ohjannut hovioikeutta, johon asia on palautettu, asian ratkaisemisen yhteydessä lausumaan myös tästä vaatimuksesta.

15. A ei sen sijaan ole vaatinut Korkeimmassa oikeudessa korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Hän on siten menettänyt puhevaltansa näiden kulujen osalta eikä hän ole voinut esittää näitä kuluja koskevaa vaatimusta enää asiaa palauttamisen jälkeen hovioikeudessa käsiteltäessä. A:n hovioikeudessa esittämää kuluvaatimusta ei siten ole voitu tutkia.

16. Hävitessään muutoksenhakemuksensa A on velvollinen korvaamaan B:n määrältään riidattomat oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa.