Valtioneuvoston oikeuskansleri on päätöksellään 18.8.2008 määrännyt syytteen nostettavaksi käräjätuomari A:ta vastaan.

Valtionsyyttäjä vaati hovioikeudessa vireille panemassaan syytteessä käräjätuomari A:lle rangaistusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. A oli 6.5. - 26.11.2003 käräjätuomarina huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin tuomioistuimen toimivaltaa koskeviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa seurauksin, että hän oli ratkaissut velkomusta koskevan riita-asian kantajan hyväksi yksipuolisella tuomiolla, vaikka käräjäoikeuden olisi tullut omasta aloitteestaan viran puolesta jättää asia toimivallan puuttumisen vuoksi tutkimatta.

Espanjalainen kantaja E oli 18.11.2002 toimittanut Espoon käräjäoikeudelle toimeksiantoon perustuvaa velkomusta koskevan haastehakemuksen, jossa vastaajina olivat olleet B ja C. Haastehakemuksessa ja sen liitteenä olleessa väestötietojärjestelmän otteessa oli mainittu, että vastaajien asuinosoite oli Brysselissä Belgiassa. Käräjätuomari A oli 9.12.2002 antanut asiassa haasteet, jotka oli yritetty antaa vastaajille tiedoksi postitiedoksiantona näiden edellä mainittuun osoitteeseen Belgiassa. Kirjeet olivat palautuneet käräjäoikeudelle 16.12.2002 merkinnöin ”verhuisd” ja ”déménagé”, mitkä tarkoittivat muuttamista asumaan muualle. Näin ollen postitiedoksianto ei ollut tavoittanut vastaajia. Käräjätuomari A oli 17.12.2002 päivätyllä haastehakemuksen täydennyskehotuksella pyytänyt kantajaa täydentämään haastehakemusta vastaajien voimassaolevilla osoitteilla. Kantaja puolestaan oli 28.1.2003 päivätyllä kirjeellä pyytänyt vastaajien haastamista kuuluttamalla. Käräjätuomari A oli 6.5.2003 antanut asiassa kuulutushaasteet, jotka oli julkaistu 2.6.2003 ilmestyneessä Virallisessa lehdessä. Vastaajat eivät olleet vastanneet kuulutushaasteeseen. Käräjätuomari A oli 26.11.2003 ratkaissut velkomusasian kantajan hyväksi yksipuolisella tuomiolla sillä perusteella, etteivät kuuluttamalla haastetut vastaajat olleet vastanneet asiassa käräjäoikeuden asettamassa määräajassa. Myöhemmin oli lisäksi ilmennyt, että kantaja E ei ollut oikeushenkilö, minkä vuoksi samassa asiassa takaisinsaantihakemuksen johdosta 15.9.2005 erään toisen käräjätuomarin antamaa päätöstä, jolla E oli velvoitettu korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikuluja 3 063,14 euroa laillisine viivästyskorkoineen, ei ollut voitu panna täytäntöön.

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviilioikeuden alalla annetun Neuvoston asetuksen N:o 44/2001, joka on tullut voimaan 1.3.2002, 2 artiklan 1 kohdan mukaan kanne henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa, nostetaan hänen kansalaisuudestaan riippumatta tuon jäsenvaltion tuomioistuimessa, jollei kyseisen asetuksen säännöksistä muuta johdu. Asetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan asetuksen liitteessä 1 mainittuja kansallisia toimivaltasäännöksiä ei voida soveltaa sellaista henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa. Tällaisena kansallisena toimivaltasäännöksenä liitteessä mainitaan Suomen osalta muun ohella oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 1 §:n 1 momentin kolmas virke, jonka mukaan, jos suomalainen oleskelee ulkomailla, haettakoon häntä myös siellä, missä hän Suomessa viimeksi asui. Asetuksen 26 artiklan 1 kohdan mukaan, jos jäsenvaltiossa nostetaan kanne sellaista vastaajaa vastaan, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, ja jos vastaaja ei vastaa, tuomioistuimen on omasta aloitteestaan jätettävä asia tutkimatta, jollei se ole toimivaltainen asetuksen säännösten mukaan. Näin ollen Espoon käräjäoikeus ei ollut ollut toimivaltainen käsittelemään Belgiassa asuviin B:hen ja C:hen kohdistettua velkomuskannetta, johon nämä eivät olleet vastanneet, ja käräjätuomari A:n olisi tullut viran puolesta jättää kanne tutkimatta. Tutkittuaan asian ja ratkaistuaan sen yksipuolisella tuomiolla käräjätuomari A oli rikkonut edellä mainittuihin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa.

Käräjätuomari A:n teko ei ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen ottaen huomioon teon haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat. Käräjätuomari A:n menettelyä arvioitaessa oli edellä kerrotun lisäksi otettava huomioon, ettei hän ollut tutkinut kantajan asianosaiskelpoisuuden olemassaoloa ja hän oli käyttänyt asiassa kuulutustiedoksiantoa, vaikka se tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun vastaajien olinpaikasta ei voitu saada tietoa. Koska vastaajat eivät olleet saaneet haastetta tiedokseen, heidän oikeusturvansa oli ollut korostuneen riippuvainen käräjäoikeuden toiminnan asianmukaisuudesta. Käräjätuomari A oli menetellyt asiassa olennaisesti vastoin sitä, mitä tuomarin viran asianmukaiselta hoitamiselta voitiin edellyttää, ja lainkäyttöasian ratkaiseminen tutkimatta tuomioistuimen toimivaltaa oli myös omiaan heikentämään luottamusta viranomaisen toiminnan asianmukaisuuteen. Lisäksi käräjätuomari A:n menettelystä oli aiheutunut asian vastaajille vahinkoa, koska he olivat joutuneet hakemaan yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia eikä heille tästä aiheutuneita 3 063,14 euron oikeudenkäyntikuluja voitu periä kantajalta, koska se ei ollut oikeushenkilö eikä luonnollinen henkilö.

B ja C yhtyivät syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja lisäksi vaativat ensisijaisesti A:n ja toissijaisesti valtion velvoittamista korvaamaan takaisinsaantiasian oikeudenkäyntikuluina 3 063,14 euroa ja korkokuluina Espanjassa takavarikkoon joutuneiden kiinteistöjen osalta 71 159,79 euroa.

A kiisti syytteen ja korvausvaatimukset ja vaati niiden hylkäämistä.

Valtio vaati, että korvausvaatimukset jätetään tutkimatta tai että ne joka tapauksessa hylätään.

Sovellettavat oikeusohjeet

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviilioikeuden alalla annetun Neuvoston asetuksen N:o 44/2001 2 artiklan 1 kohdan mukaan kanne henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa, nostetaan hänen kansalaisuudestaan riippumatta tuon jäsenvaltion tuomioistuimissa, jollei asetuksen säännöksistä muuta johdu. Asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa ainoastaan asetuksen II luvun 2-7 jakson säännösten nojalla. Artiklan 2 kohdan mukaan asetuksen liitteessä I mainittuja kansallisia toimivaltasäännöksiä ei voida soveltaa sellaista henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa.

Asetuksen liitteessä I mainittuja kansallisia toimivaltasäännöksiä ovat Suomessa oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 1 §:n 1 momentin kolmas virke, jonka mukaan jos suomalainen oleskelee ulkomailla, haettakoon häntä myös siellä, missä hän Suomessa viimeksi asui.

Asetuksen 26 artiklan 1 kohdan mukaan jos jäsenvaltiossa nostetaan kanne sellaista vastaajaa vastaan, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, ja jos vastaaja ei vastaa, tuomioistuimen on omasta aloitteestaan jätettävä asia tutkimatta, jollei se ole toimivaltainen asetuksen säännösten mukaan.

Korkein oikeus on haasteen tiedoksiantoa ja takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon koskevissa ratkaisuissaan KKO 2001:46 ja KKO 2008:48 katsonut, ettei asiassa ole edellytyksiä toimittaa tiedoksiantoa kuuluttamalla yksinomaan sillä perusteella, että tiedoksianto postitse oli epäonnistunut.

Tapahtumat

Hovioikeus totesi, että Espoon käräjäoikeuteen 18.11.2002 saapuneessa toimeksiantoon perustuvaan velkomusta koskevaan haastehakemukseen oli kantajaksi merkitty E ja vastaajiksi B ja C. Haastehakemuksen mukaan kantajan kotipaikka oli Barcelona, Espanja ja vastaajien osoitteeksi oli merkitty Avenue Winston Churchill 232, Ute 13, 1180 Bryssel, Belgia. Kantajan prosessiosoitteeksi oli haastehakemukseen merkitty suomalainen Helsingissä sijaitseva lakiasiaintoimisto. Haastehakemuksen oli kuitenkin allekirjoittanut Barcelonassa asuvaksi merkitty lakimies D. Haastehakemuksen liitteenä oli ollut B:tä koskeva ote väestötietojärjestelmästä 26.9.2002, neljä B:lle osoitettua laskua, espanjankielinen toimeksiantovaltakirja ja saatavien siirtoasiakirja. Väestötietojärjestelmäotteessa oleva B:n osoite oli sama kuin haastehakemuksessa. Käräjätuomari A oli 9.12.2002 antanut asiassa haasteet postitiedoksiantona B:lle ja C:lle haastehakemuksessa ilmoitettuun osoitteeseen. Haasteet olivat palautuneet Espoon käräjäoikeuteen 16.12.2002. Tämän jälkeen käräjätuomari A oli 17.12.2002 pyytänyt E täydentämään haastehakemusta vastaajien voimassaolevilla osoitteilla. Kantaja oli vastauksessaan 28.1.2003 pyytänyt haasteen tiedoksiantoa kuuluttamalla. Käräjätuomari A oli pyynnön johdosta 6.5.2003 antanut asiassa kuulutushaasteet. Käräjätuomari A ei ollut enää ennen kuulutushaasteiden antamista pyrkinyt selvittämään B:n ja C:n yhteystietoja muulla tavalla. Väestötietojen mukaan B ja C olivat asuneet haastehakemuksen mukaisessa osoitteessa 13.3.2003 asti. Kun B ja C eivät olleet vastanneet haasteisiin, käräjätuomari A oli 26.11.2003 antanut asiassa kantajan hyväksi yksipuolisen tuomion. Yksipuoliseen tuomioon oli merkitty kantajan prosessiosoitteeksi D:n Espanjan osoite. Yksipuolisessa tuomiossa B ja C oli velvoitettu yhteisvastuullisesti maksamaan E:lle 2 059,83 euroa tiedoksiantopäivästä laskettavine viivästyskorkoineen, 11 prosentin koron laskujen summille eräpäivistä laskettuina haasteen tiedoksiantopäivään, perintäkulut 460,50 euroa haasteen tiedoksiantopäivästä laskettavine viivästyskorkoineen ja oikeudenkäyntikulut 1 000 euroa laillisine korkoineen 26.12.2003 lähtien.

D oli hakenut Espoon käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion täytäntöönpanoa Fuengirolan käräjäoikeudessa ja hakemuksen johdosta oli B:n Espanjassa omistamaan asuinhuoneistoon ja autotalliin kohdistettu väliaikainen täytäntöönpanotoimi 24.6.2004.

B ja C olivat 11.2.2005 hakeneet Espoon käräjäoikeudessa takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon. Espoon käräjäoikeus oli 15.9.2005 antamallaan päätöksellä kumonnut yksipuolisen tuomion ja jättänyt E:n kanteen tutkimatta sekä velvoittanut sen korvaamaan B:n ja C:n oikeudenkäyntikulut asiassa 3 063,14 eurolla korkoineen. B ja C eivät olleet saaneet perittyä oikeudenkäyntikuluja E:ltä, koska sittemmin on ilmennyt, ettei kantaja ollut oikeushenkilö.

Fuengirolan käräjäoikeus oli 4.7.2006 lakkauttanut väliaikaisen täytäntöönpanon vastaajien B:n ja C:n hakemuksesta ja velvoittanut D:n palauttamaan jo mahdollisesti saamansa rahat sekä väliaikaisesta täytäntöönpanosta aiheutuneet kulut, haitat ja vahingot.

B oli 18.9.2006 Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleella kanteella vaatinut D:n velvoittamista korvaamaan Espoon käräjäoikeuden takaisinsaantioikeudenkäynnissä E:n maksettavaksi tuomitut oikeudenkäyntikulut. Helsingin käräjäoikeus oli päätöksellään 22.5.2007 jättänyt kanteen tutkimatta.

Johtopäätökset

Asiassa oli kysymys siitä, oliko käräjätuomari A edellä kerrotulla menettelyllään huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassaan tuomioistuimen toimivaltaa koskevia säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa haastaessaan B:n ja C:n vastaamaan E:n kanteeseen ja antamalla asiassa yksipuolisen tuomion ja jättäessään tutkimatta E:n asianosaiskelpoisuuden.

Hovioikeus katsoi ensinnäkin, että E:n asianosaiskelpoisuus kantajana oli sellainen seikka, jonka käräjäoikeus pääsääntöisesti tutki vain asiasta esitetyn väitteen johdosta. Näin ollen käräjätuomari A:n ei voitu katsoa syyllistyneen rikosoikeudellisen vastuun muodostavaan huolimattomuuteen virkatoiminnassaan jättäessään asian tutkimatta pelkästään sillä perusteella, että haaste oli annettu tiedoksi kuuluttamalla ja vastausta ei ollut tullut.

Mitä käräjätuomari A:n menettelyyn muutoin tuli, hänen olisi kuitenkin Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2001:46 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti postitiedoksiannon epäonnistuttua ja saatuaan kantajalta kuulutuspyynnön, tullut pyrkiä selvittämään B:n ja C:n osoitetta joko Belgian viranomaisten tai väestötietojen kautta. Käräjätuomari A oli myös laiminlyönyt tutkia Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviilioikeuden alalla annetun Neuvoston asetuksen N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset. Käräjätuomari A:n olisi asetuksen 26 artiklan 2 kohdan mukaan edellä kerrotuissa olosuhteissa tullut jättää kanne oma-aloitteisesti tutkimatta, koska menettelytapaa ei voitu pitää tulkinnanvaraisena. Tältä osin hovioikeus katsoi, että menettelyllään käräjätuomari A oli Espoon käräjäoikeuden käräjätuomarina virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Tekoa ei sen haitallisuus ja vahingollisuus sekä muut tekoon liittyvät seikat huomioon ottaen ollut kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisenä. Käräjätuomari A oli siten syyllistynyt rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaiseen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Rangaistusseuraamus

Kysymyksessä oleva asia, jonka käsittelyn yhteydessä käräjätuomari A oli syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen, oli pienehkö laskusaatavaa koskeva velkomusasia. Antaessaan asiassa yksipuolisen tuomion käräjätuomari A oli kertomansa mukaan ottanut huomioon oikeusturvanäkökohdat, koska B:llä ja C:llä oli ollut mahdollisuus hakea yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia. Käräjätuomari A oli myös postitiedoksiannon epäonnistuttua ja ennen kuulutushaasteiden antamista varmistautuakseen menettelynsä oikeellisuudesta tiedustellut E:n asiamieheltä Suomessa, joka on ollut asianajotoimintaa yleisesti harjoittava lakimies, B:n ja C:n voimassaolevaa osoitetta. E oli tällöin pyytänyt haastamista kuulutusmenettelyllä. B oli kertonut, että hän oli tehnyt muuttoilmoituksen väestörekisteriin vasta maaliskuussa 2003, vaikka tosiasiallinen muutto Belgiassa toiseen osoitteeseen oli tapahtunut jo syyskuussa 2002. Väestötietojen mukaan osoite oli 13.3.2003 asti sama kuin haastehakemuksen oli merkitty.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että käräjätuomari A:n syyksi luettua tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomusta oli pidettävä tekoon liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana ja jätti käräjätuomari A:n rikoslain 6 luvun 12 §:n 3 kohdan nojalla rangaistukseen tuomitsematta.

Yksityisoikeudelliset vaatimukset

Valtio oli julkisyhteisönä velvollinen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Korvausvastuun edellytyksenä oli, ettei toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ollut noudatettu. Virkamies vastasi virassaan virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttamastaan vahingosta vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:n nojalla määrällä, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Jos virkamiehen viaksi jäi vain lievä tuottamus, ei vahingonkorvausta ollut tuomittava.

Hovioikeus katsoi, että vaikka käräjätuomari A ei edellä kerrotulla tavalla menetellessään ollut noudattanut tehtävänsä suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia, niin hänen tuottamuksensa voitiin kuitenkin katsoa olevan lievää eikä käräjätuomari A:n maksettavaksi ollut siten tuomittava vahingonkorvausta. Näin ollen valtio oli yksin velvollinen korvaamaan käräjätuomari A:n menettelystä aiheutuneet vahingot. Vahingonkorvausvelvollisuus valtiolla oli kuitenkin vain niiden vahinkojen osalta, joiden voitiin katsoa olevan syy-yhteydessä käräjätuomari A:n syyksi luettuun tuottamukselliseen menettelyyn. Oikeuskäytännössä oli katsottu, että syntyneen vahingon oli täytynyt olla vahingonaiheuttajan ennakoitavissa ja vaikutusvallassa, jotta voitiin katsoa vahingonkorvausvelvollisuuden olevan olemassa. Mikäli vahinko oli seurausta kolmannen henkilön tai vahingonkärsijän omasta toiminnasta vahingonkorvausvelvollisuutta ei ollut.

Takaisinsaantiasian oikeudenkäyntikulut

Espoon käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion johdosta B ja C olivat joutuneet hakemaan asiassa takaisinsaantia. Heille oli aiheutunut takaisinsaantia koskevassa oikeudenkäynnissä 3 063,14 euron oikeudenkäyntikulut, jota he eivät olleet saaneet perittyä E:ltä. Oikeudenkäyntikulut takaisinsaannissa oli yksipuolisen tuomion ennalta arvattava seuraus. B:lle ja C:lle oli käräjätuomari A:n menettelystä aiheutunut 3 063,14 euron vahinko, jonka valtio oli velvollinen korvaamaan.

Korkokulut

B:n ja C:n vaatimus perustui D:n toimesta Espanjassa haettuun yksipuolisen tuomion täytäntöönpanoon. Väliaikaisen täytäntöönpanon johdosta B ei ollut kertomansa mukaan voinut myydä omistamiansa huoneistoa ja autotallia. Tästä syystä hän oli joutunut ottamaan lainaa ja käyttämään säästöjään kaupassa, joka oli ollut tarkoitus rahoittaa mainitun omaisuuden myynnillä. B:n ja C:n vahingonkorvausvaatimus muodostui korkokuluista koko myymättä jääneen omaisuuden arvolle, joka asiassa esitetyn laskelman mukaan olisi ollut 690 000 euroa.

Asiassa esitetyistä kirjallisista todisteista ilmeni, että D oli omissa nimissään hakenut väliaikaista täytäntöönpanoa Espanjassa ja se oli myös myönnetty D:lle henkilökohtaisesti. D oli hakenut täytäntöönpanoa yhteensä 4 285,73 euron määräiselle saatavalle. Espoon käräjäoikeuden antamassa yksipuolisessa tuomiossa 26.11.2003 B ja C oli velvoitettu maksamaan E:lle yhteensä 3 520,33 euroa. D oli myös velvoitettu korvaamaan kaikki väliaikaisesta täytäntöönpanosta aiheutuneet kulut, haitat ja vahingot, kun Fuengirolan käräjäoikeus oli lakkauttanut väliaikaisen täytäntöönpanotoimen 4.7.2006.

Hovioikeus katsoi, ettei käräjätuomari A antaessaan yksipuolisen tuomion ollut voinut ennakoida tai vaikuttaa siihen, että D tulee Espanjassa hakemaan ja että tälle myös myönnetään yksipuolisen tuomion perusteella väliaikainen täytäntöönpano 690 000 euron arvoiseksi arvioituun omaisuuteen. B:n ja C:n esittämän asianajajan koroista laatiman laskelman ei voitu myöskään katsoa olevan riittävä selvitys täytäntöönpanotoimen johdosta syntyneestä vahingosta. Näin ollen väliaikaisesta täytäntöönpanotoimesta mahdollisesti aiheutuneen vahingon ei ollut näytetty olevan vahingonkorvausvastuun muodostavassa syy-seuraussuhteessa käräjätuomari A:n menettelyyn. B:n vaatimus korkokulujen korvaamisesta oli siten hylättävä.

Lopputulos

Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, josta hänet jätettiin rangaistukseen tuomitsematta.

Valtio velvoitettiin suorittamaan B:lle ja C:lle vahingonkorvausta 3 063,14 euroa korkoineen. Muilta osin vahingonkorvausvaatimukset hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Martti Harsia, Ilkka Sinisalo ja Paula Koski.