2006 false

KKO:2006:74

Kysymys siitä, oliko alueellisella ympäristökeskuksella oikeus käyttää asianomistajan puhevaltaa luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa. (Ään.)

 Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Syyte ja menettämisseuraamusvaatimus Lahden käräjäoikeudessa

Hämeen ympäristökeskus vaati virallisen syyttäjän syytteeseen yhtyen A:lle rikoslain 48 luvun 5 §:n 1 momentin perusteella rangaistusta luonnonsuojelurikoksesta. Syytteen mukaan A oli 21.3. - 23.3.2000 Hollolassa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittänyt luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitettavaksi säädetyn tai määrätyn kasvin.

A oli tehnyt 3.3.2000 päivätyn ilmoituksen ympäristöhallinnolle vesirakennustyöstä ja vesialueen ruoppauksesta. Hämeen ympäristökeskuksen suorittamassa katselmuksessa oli 21.3.2000 sovittu, että ruoppaus kohdistui vain erilliseen liitekarttaan merkitylle alueelle, joka oli leveydeltään 10 metriä ja ulottui rantaviivasta enintään 50 metrin etäisyydelle vesialueelle. Ruoppaussyvyys oli 0,5 metriä. A oli kuitenkin teettänyt ruoppauksen metrin syvyydellä alueella, joka oli 20 metriä leveä ja ulottui rantaviivasta 100 metrin etäisyydelle vesialueelle. A oli ruoppauksella hävittänyt hentonäkinruohon ja notkeanäkinruohon ainoat Hollolan Vesijärven Kirkonselällä tunnetut kasvupaikat. Ruopattujen massojen mukana oli poistettu myös järven pohjalle vuosien kuluessa syntynyt lajien siemenpankki. Kumpikin kasvilaji oli hävinnyt Kirkonselältä lopullisesti. Hentonäkinruoho ja notkeanäkinruoho olivat luonnonsuojeluasetuksen liitteen mukaan koko maassa rauhoitettuja kasvilajeja.

Ympäristökeskus vaati edelleen syyttäjän vaatimuksen mukaisesti luonnonsuojelulain 59 §:n perusteella, että A tuomitaan menettämään valtiolle se arvo, mikä rauhoitetuilla kasveilla oli lajinsa edustajina.

 Käräjäoikeuden tuomio 16.9.2003

Käräjäoikeus katsoi lausumillaan perusteilla selvitetyksi, että A oli syyllistynyt syytteessä kuvattuun menettelyyn. Käräjäoikeus tuomitsi A:n luonnonsuojelurikoksesta 45 päiväsakkoon sekä menettämään valtiolle hentonäkinruohon osalta 3 700 euroa ja notkeanäkinruohon osalta 10 596 euroa eli yhteensä 14 296 euroa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Hannele Karjalainen ja lautamiehet.

 Kouvolan hovioikeuden päätös 14.12.2004

Hovioikeus, jossa A oli vaatinut syytteen ja menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen hylkäämistä, totesi, että A oli kuollut 10.9.2004. Ympäristökeskus oli syyttäjän ohella kiistänyt A:n muutosvaatimukset ja vaatinut, että valitus hylätään.

Hovioikeus varasi ympäristökeskukselle tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mihin se katsoi puhevaltansa asiassa perustuvan. Ympäristökeskus katsoi antamassaan lausumassa, että sen puhevalta perustui ympäristöhallinnosta annettuun lakiin. Laista ilmeni, että ympäristökeskus huolehti muun muassa määrätyistä luonnonsuojelua koskevista tehtävistä ja edusti valtiota, valvoi valtion etua ja oikeutta sekä toimi kantajana ja vastaajana tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetty tai määrätty.

Hovioikeus totesi käsittelyratkaisunaan seuraavan.

Hämeen ympäristökeskuksen puhevalta asiassa

Alueellisen ympäristökeskuksen puhevalta asiassa voi perustua sen asemaan joko asianomistajana tai kuultavana. Asianomistajasta ei ole laissa yleistä määritelmää, vaan sen muodostaminen on jäänyt oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden tehtäväksi.

Oikeuskirjallisuudessa esiintyy useita asianomistajia koskevia määritelmiä. Niille on kuitenkin yhteistä asianomistajakysymyksen ratkaiseminen selvittämällä ensin se oikeushyvä, jota rikoksella on loukattu, ja sitten se, ketä on pidettävä kyseisen oikeushyvän haltijana. Oikeuskäytännössä asianomistajakysymys on ratkaistu samalla perusteella.

Luonnonsuojelulain tarkoituksena on sen 1 §:n ja 2 §:n sekä lain esitöiden (HE 79/1996 vp) perusteella luonnon biologisen monimuotoisuuden ja sen osien kestävän käytön turvaaminen sekä luonnonkauneuden ja maisema-arvojen vaaliminen. Rikoslain 48 luvun 5 §:stä ja sen esitöistä (HE 94/1993 vp s. 195) puolestaan ilmenee, että säännös luonnonsuojelurikoksesta koskee nimensä mukaisesti niin sanotun perinteisen luonnonsuojelun nimellä tunnettua ympäristönsuojelun osaa.

Oikeushyvä, jota luonnonsuojelurikoksella edellä kerrotun perusteella suojataan, on kasvi- ja eläinlajien ja niiden elinympäristöjen suojelu sekä ympäristökokonaisuuksien ja luonnon monimuotoisuuden suojelu. Luonnonsuojelurikoksella loukataan näitä yleisenä etuna pidettäviä seikkoja.

Luonnonsuojelulaissa ei ole säännöstä, jonka perusteella ympäristökeskukselle olisi annettu oikeus ajaa syytettä tai menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa. Ympäristönsuojelulain 94 §:n 2 momentissa on erityinen säännös, jonka mukaan ympäristökeskukselle on annettu asianomistajan asema. Viimeksi mainitun lain esitöiden mukaan lain suojeluobjektina on ihmisen terveyden suojaaminen eikä ympäristönsuojeluun lain tarkoittamassa mielessä kuulu luonnonsuojelu (HE 84/1999 vp s. 35 - 36). Näin ollen ympäristönsuojelulain asianomistajasäännöstä ei voida soveltaa luonnonsuojelurikosta koskevaan asiaan, vaan kysymys on ratkaistava edellä kerrottujen yleisten periaatteiden ja oikeuskäytännön mukaisesti.

Luonnonsuojelurikos loukkaa yleistä etua, mutta se ei loukkaa välittömästi valtion oikeutta. Valtiolle ei ole myöskään syntynyt välittömästi rikokseen perustuvaa vahinkoa. Tarkoituksenmukaisuus- ja oikeudenmukaisuusnäkökohdat eivät anna aihetta päätyä toisenlaiseen lopputulokseen. Ympäristökeskukselle kuuluva valvontatehtävä ei perusta sille asianomistajan asemaa.

Edellä kerrotuilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei Hämeen ympäristökeskus ollut nyt kysymyksessä olevan laatuisessa asiassa asianomistaja ja poisti käräjäoikeuden lausunnot ympäristökeskuksen menettämisseuraamusta ja syytettä koskevista vaatimuksista.

Pääasiaa koskevana ratkaisunaan hovioikeus lausumillaan perusteilla totesi, että A:n kuoltua lausunnon antaminen rangaistusvaatimuksesta sekä luonnonsuojelulain 59 §:n perusteella tuomitusta menettämisseuraamuksesta, joka oli rangaistuksenluonteinen seuraamus, raukesi. Käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus ja siihen liittyvät lausunnot sekä lausumat menettämisseuraamuksesta ja todistelukustannusten korvausvelvollisuudesta valtiolle poistettiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juha-Matti Murto, Satu Salmi ja Pirjo Yli-Kokkila. Esittelijä Helena Metso.

 Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Hämeen ympäristökeskukselle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan ympäristökeskus vaati, että se katsotaan asianomistajaksi ja että hovioikeuden päätös menettämisseuraamuksen osalta kumotaan.

A:n kuolinpesä antoi pyydetyn vastauksen.

 Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut

Kysymys

1. Asiassa on ensiksi ratkaistava kysymys siitä, onko Hämeen ympäristökeskuksella alueellisena ympäristökeskuksena asianomistajan puhevalta menettämisseuraamusvaatimuksen perusteena olevaa luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa, jossa on syytteen mukaan ollut kysymys vesialuetta ruoppaamalla tehdystä rauhoitettujen kasvien oikeudettomasta hävittämisestä.
2. Luonnonsuojelurikoksesta rangaistaan rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaan muun muassa henkilöä, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen.

Asianomistajan asemaa koskevan vaatimuksen perusteet

3. Ympäristökeskus on asianomistajan asemaa koskevan vaatimuksensa tueksi vedonnut ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n 1 ja 2 momenttiin, joiden mukaan alueellinen ympäristökeskus huolehtii toimialueellaan muun ohella sille säädetyistä tai määrätyistä ympäristönsuojelua, luonnonsuojelua sekä vesivarojen käyttöä ja hoitoa koskevista tehtävistä. Lisäksi alueellinen ympäristökeskus toimialallaan erityisesti valvoo yleistä etua ympäristö- ja vesiasioissa sekä edustaa valtiota, valvoo valtion etua ja oikeutta sekä kantaa ja vastaa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetä tai määrätä. Luonnonsuojelulain 6 §:n 2 momentin mukaan ympäristökeskuksen tehtävänä on edistää ja valvoa luonnon- ja maisemansuojelua alueellaan. Mainituista säännöksistä seuraa ympäristökeskuksen mukaan, että alueellisella ympäristökeskuksella on oikeus ja velvollisuus ajaa syytettä luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa.

4. Lisäksi ympäristökeskus on vaatinut asianomistajan asemaa sillä perusteella, että rikos loukkasi valtion oikeutta ja valtiolle syntyi välittömästi rikokseen perustuvaa vahinkoa. Alueelta hävitetyt lajit olivat luonnonsuojelulain mukaan erityisesti suojeltavia lajeja, joiden häviämisuhka oli ilmeinen. Kun yksi näiden lajien harvoista kasvupaikoista oli hävitetty, syntyi välittömästi ympäristörikokseen perustunut vahinko. Myös menettämisseuraamusvaatimus perustui laskelmaan siitä, mitä kasvien vakiinnuttaminen samoille kasvupaikoille tulisi todellisuudessa maksamaan. Ympäristökeskukselle valvovana viranomaisena syntyi asianomistajan asema kansallisomaisuutena olevan luonnonperinnön säilyttämisestä.

Alueellisen ympäristökeskuksen asemaa rikosasiassa koskevista säännöksistä

5. Luonnonsuojelulain rangaistussäännökset ovat lain 58 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan vastoin luonnonsuojelulakia tehdystä ympäristön turmelemisesta tai luonnonsuojelurikoksesta säädetään rikoslain 48 luvun 1 - 5 §:ssä. Luonnonsuojelulain 58 §:n 2 ja 3 momentti koskevat luonnonsuojelurikkomusta. Luonnonsuojelulaissa ei ole säännöstä puhevallasta rikosasiassa.

6. Alueellisilla ympäristökeskuksilla on 3 kohdassa mainitun ympäristöhallinnosta annetun lain sekä lukuisten erityislakien mukaan keskeinen asema tai tärkeitä tehtäviä paitsi 3 kohdassa mainittujen luonnonsuojelun, ympäristönsuojelun ja vesivarojen käytön ja hoidon, myös alueiden käytön, rakentamisen ohjauksen ja kulttuuriympäristön hoidon alueilla säädettyjen lakien täytäntöönpanossa ja valvonnassa. Ympäristönsuojelulain 94 §:n 2 momentin mukaan alueellinen ympäristökeskus on ympäristönsuojelulain 116 §:ssä tarkoitetussa rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Vesilain 14 luvun 3 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus voi käyttää asianomistajan puhevaltaa rikosasiassa, jossa on kysymys vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, jos yleistä etua on loukattu. Toisaalta esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslaissa, maa-aineslaissa, kemikaalilaissa, jätelaissa, muinaismuistolaissa tai rakennussuojelulaissa ei ole säännöstä puhevallasta rikosasiassa.

7. Ympäristönsuojelulaissa (94 § 1) ja vesilaissa (21 luku 2 §) samoin kuin maankäyttö- ja rakennuslaissa (186 §) ja maa-aineslaissa (18 §) on myös säännökset valvontaviranomaisen velvollisuudesta tehdä ilmoitus poliisille tai syyttäjälle esitutkintaa varten, jos mainittujen lakien säännöksiä on rikottu. Muissa edellä mainituissa laeissa ei tällaista säännöstä ole.

Viranomainen asianomistajana

8. Korkeimman oikeuden käytännössä (esim. KKO 1984 II 106, 1989:4, 1989:28, 1991:119, 1992:173, 2001:66, 2003:18) ei valtiota tai tietyn säännöstön noudattamista valvovaa viranomaista ole ilman nimenomaista puhevaltaa koskevaa erityissäännöstä pidetty asianomistajana yleistä etua vastaan kohdistuvissa rikoksissa pelkästään sillä perusteella, että rikoksella on loukattu yleistä etua. Yleisen edun loukkaamisen kannalta on pidetty riittävänä, että virallinen syyttäjä huolehtii syyteharkinnasta. Viranomaisella on yleensä katsottu olevan asianomistajan asema vain, jos rikos on kohdistunut välittömästi valtioon erityisen edun tai oikeuden haltijana tai jos valtiolle on syntynyt rikokseen perustuva korvausvaatimus.

9. Korkeimman oikeuden ratkaisuista (esim. KKO 1989:28, 1991:119, 2001:66) ilmenee myös, etteivät säännökset siitä, että viranomainen kantaa ja vastaa valtion puolesta ja valvoo tuomioistuimissa ja virastoissa valtion etua ja oikeutta toimialaansa kuuluvissa asioissa, perusta asianomistajan oikeutta rikosasiassa.

Alueellisen ympäristökeskuksen puhevalta tässä tapauksessa

10. Luonnonsuojelulaissa ei siis ole säännöstä siitä, että alueellisella ympäristökeskuksella olisi oikeus käyttää puhevaltaa luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa. Niin kuin kohdasta 9 ilmenee, tällaista puhevaltaa eivät perusta myöskään ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n 1 ja 2 momentin tai luonnonsuojelulain 6 §:n 2 momentin säännökset ympäristökeskuksen tehtävistä.

11. Luonnonsuojelulain tavoitteena on sen 1 ja 2 §:n mukaan muun muassa luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen vaaliminen sekä luonnonvarojen ja luonnonympäristön kestävän käytön tukeminen. Luonnonsuojelurikosta koskevan rangaistussäännöksen tarkoituksena on tehostaa näiden tavoitteiden saavuttamista. Niissä ei ole kysymys valtiolle kuuluvan erityisen edun tai oikeuden turvaamisesta. Syytteessä tarkoitettu rauhoitettujen kasvien kasvupaikkojen hävittäminen ei ole aiheuttanut valtiolle korvausvaatimuksen perustavaa vahinkoa. Luonnonsuojelulain 59 §:n mukaan tuomittava menettämisseuraamus ei myöskään rinnastu vahingonkorvaukseen siten, että se perustaisi alueelliselle ympäristökeskukselle asianomistajan aseman.

12. Luonnonsuojelu on osa ympäristönsuojelua. Ympäristönsuojelulain esitöiden mukaan (HE 84/1999 vp s. 36) ympäristönsuojelun käsite on kuitenkin ympäristönsuojelulaissa yleiskieltä suppeampi. Ympäristönsuojelulakia sovelletaan sen 2 §:n mukaan vain toimintaan, josta aiheutuu tai saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista siten kuin sanotussa laissa säädetään. Luonnonsuojelu, jolla tarkoitetaan lajien ja niiden elinympäristöjen suojelua, ympäristökokonaisuuksien suojelua ja varsinaista luonnon monimuotoisuuden suojelua, ei kuulu tässä merkityksessä ympäristönsuojelulain soveltamisalaan.

13. Tässä tapauksessa syytteessä ei ole vaadittu rangaistusta toiminnasta, joka saattaa aiheuttaa ympäristön pilaantumista, eikä vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta. Kysymyksessä ei siten ole sellainen rikosasia, jossa alueellisella ympäristökeskuksella ympäristönsuojelulain 94 §:n 2 momentin tai vesilain 14 luvun 3 §:n sananmukaisen tulkinnan mukaan olisi asianomistajana puhevalta.

14. Viranomaisen omalla toimialallaan edustaman asiantuntemuksen hyväksikäyttö on usein tarpeen epäiltyyn rikokseen liittyvien tapahtumien selvittelyssä ja tutkinnassa. Viranomainen on useissa laeissa nimenomaisestikin velvoitettu ryhtymään toimenpiteisiin rikoksesta epäillyn saattamiseksi syytteeseen ilmoittamalla rikoksesta poliisille tai asianomaiselle viralliselle syyttäjälle. Viranomaisten tehtävänä on tällä tavoin toimialallaan myös rikosasiassa huolehtia yleisen edun valvomisesta. Yleisen edun vuoksi ei kuitenkaan ole tarpeen antaa viranomaiselle rikosasiassa asianomistajan asemaa. Niin kuin edellä on todettu, yleisen edun valvominen rikosasiassa kuuluu viralliselle syyttäjälle. Näin ollen ei ole perusteita tulkita ympäristönsuojelulain 94 §:n 2 momenttia tai vesilain 14 luvun 3 §:ää niiden sanamuodosta poikkeavasti.

15. Edeltä ilmenevillä perusteilla Hämeen ympäristökeskus ei ole asianomistaja tässä asiassa. Sen vaatimusta menettämisseuraamuksen tuomitsemisesta ei tutkita.

 Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Kari Raulos, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Eeva Vuori ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Jarmo Hirvonen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Hirvonen: Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun.

Asiassa on ensiksi ratkaistava kysymys siitä, käyttääkö Hämeen ympäristökeskus alueellisena ympäristökeskuksena asianomistajan puhevaltaa luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa, jossa on syytteen mukaan ollut kysymys vesialuetta ruoppaamalla tehdystä rauhoitettujen kasvien oikeudettomasta hävittämisestä.

Luonnonsuojelurikoksesta tuomitaan rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaan muun muassa henkilö, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen.

Ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus huolehtii toimialueellaan muun ohella sille säädetyistä tai määrätyistä ympäristönsuojelua, luonnonsuojelua sekä vesivarojen käyttöä ja hoitoa koskevista tehtävistä. Lisäksi alueellinen ympäristökeskus toimialallaan erityisesti valvoo yleistä etua ympäristö- ja vesiasioissa sekä edustaa valtiota, valvoo valtion etua ja oikeutta sekä kantaa ja vastaa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetä tai määrätä.

Luonnonsuojelulain 6 §:n mukaan alueellisen ympäristökeskuksen tehtävänä on edistää ja valvoa luonnon- ja maisemansuojelua alueellaan.

Ympäristönsuojelulain 94 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus on ympäristönsuojelulain 116 §:ssä tarkoitettua rikosta koskevassa asiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Myös rikosasiassa, jossa on kysymys vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, voi alueellinen ympäristökeskus vesilain 14 luvun 3 §:n nojalla käyttää asianomistajan puhevaltaa, jos yleistä etua on loukattu.

Vaikka luonnonsuojelurikos ei nimenomaisesti ole ympäristönsuojelulain 116 §:ssä tarkoitettu tai vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetty teko, sivuaa syytteessä kuvattu tapahtumainkulku siinä määrin tällaisia tekoja, ettei Hämeen ympäristökeskukselta näissä olosuhteissa voida evätä oikeutta käyttää asianomistajan puhevaltaa luonnonsuojelurikokseen liittyvän edellä mainittuja erityissäännöksiä vastaavan säännöksen puuttumisen takia. Olennaisempi merkitys asian arvioinnissa on annettava ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:lle, jonka mukaan alueellinen ympäristökeskus valvoo luonnonsuojelua koskevissa asioissa valtion etua ja oikeutta sekä kantaa ja vastaa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetä tai määrätä. Tämän tehtävänkuvauksen voidaan katsoa kattavan myös asianomistajan puhevallan käyttämisen luonnonsuojelua koskevissa rikosasioissa.

Korkein oikeus tulkinnee ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:ää siten, että alueellisen ympäristökeskuksen tehtäviin kuuluu myös asianomistajan puhevallan käyttäminen nyt kysymyksessä olevassa syytteen mukaan luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa ilman syyttäjääkin.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, ettei hovioikeuden olisi tullut poistaa käräjäoikeuden tuomiosta Hämeen ympäristökeskuksen ilmoitusta syytteeseen ja menettämisvaatimukseen yhtymisestä.

Toiseksi asiassa on ratkaistava kysymys siitä, onko alueellisella ympäristökeskuksella oikeus ilman virallisen syyttäjän myötävaikutusta ajaa luonnonsuojelulain 59 §:ään perustuvaa menettämisvaatimusta.

Rikoslain 10 luvun 9 §:n mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän vaatimuksesta. Myös asianomistaja voi esittää menettämisvaatimuksen ajaessaan yksin syytettä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun mukaisesti. Oikeuskirjallisuudessa (Jokela, Antti: Oikeudenkäynti II, 2002) on katsottu, että mainittuja 7 luvun säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun asianomistaja, syyttäjän luovuttua syytteestä, jatkaa yksin sen ajamista. Tätä voidaan pitää lähtökohtana riippumatta siitä, missä prosessin vaiheessa syyttäjä on luopunut vaatimustensa ajamisesta. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että ympäristökeskus on voinut jatkaa menettämisvaatimuksen ajamista asiassa ilman syyttäjääkin.

A:n kuoltua asian käsittelyn aikana hovioikeuden olisi tullut tiedustella ympäristökeskukselta, halusiko se kohdistaa menettämisvaatimuksen A:n kuolinpesään. Kun ympäristökeskukselle ei hovioikeudessa ole varattu tähän mahdollisuutta, se on voinut esittää saman vaatimuksen valituksen kautta Korkeimmassa oikeudessa.

Kolmanneksi asiassa on ratkaistava, voidaanko menettämisvaatimus tuomita kuolinpesän maksettavaksi siinäkään tapauksessa, että vainajan syyllisyys tulisi selvitettyä.

Kuten hovioikeuden ratkaisussa on todettu, vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu, ettei rangaistusluonteinen menettämisseuraamus voi tulla kuolinpesän maksettavaksi. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan A.P., M.P. ja T.P. v. Sveitsi 29.8.1997 katsonut, ettei vainajan syyllisyyteen perustuva verotukseen liittyvä rangaistuksellinen seuraamus voinut tulla tuomituksi syyttömien perillisten maksettavaksi.

Nyt kysymyksessä olevaa menettämisseuraamusta, vaikka se tuomittaisiin kuolinpesän maksettavaksi, ei käytettäisi aiheutetun luonnonhävityksen korjaamiseen siitäkään huolimatta, että vaadittu määrä perustuu hävitettyjen kasvien lajiin ja lukumäärään. Kysymys ei ole myöskään siitä, että kuolinpesä tuomittaisiin menettämään sen eduksi koitunut hyöty, koska kuolinpesä ei ole hyötynyt kasvien hävittämisestä. Vaadittu menettämisseuraamus on siten selvästi rangaistuksen luonteinen eikä sitä sen vuoksi voitaisi tuomita kuolinpesän maksettavaksi, vaikka vainajan syyllisyys näytettäisiinkin toteen.

Näin ollen ympäristökeskuksen kuolinpesää vastaan ajama menettämisvaatimus perusteettomana hylättäneen.

Oikeusneuvos Lehtimaja : Laissa ei ole yleisesti määritelty sitä, keitä henkilöitä tai mitä tahoja on pidettävä asianomistajina rikosasiassa, joskin joihinkin lakeihin sisältyy tätä koskevia erityissäännöksiä. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty asianomistajasta monenlaisia määritelmiä. Myös sellainen näkemys on saanut kannatusta, että asianomistajan puhevallan myöntäminen voisi rikostyypeittäin riippua tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista sekä käytännön oikeuselämän tarpeista.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntökin on tässä asiassa vaihdellut, erityisesti mitä tulee valtion viranomaisen oikeuteen käyttää asianomistajan puhevaltaa yleistä etua vastaan kohdistuvissa rikoksissa. Korkeimman oikeuden vallitseva ratkaisukäytäntö ilmenee enemmistön perustelujen kohdasta 8. Toisaalta esimerkiksi ratkaisussa KKO 1990:143 on katsottu, että kalastuspiirille kuului asianomistajan puhevalta vesilain säännösten rikkomista koskevassa asiassa sillä perusteella, että rikoksella oli loukattu yleistä kalatalousetua ja että kalastuspiirien tehtävänä oli huolehtia yleisen kalatalousedun valvonnasta sekä edustaa valtiota kalataloushallintoa koskevissa asioissa.

Alueellisen ympäristökeskuksen tehtäviin kuuluu muun ohella ympäristönsuojelun, luonnonsuojelun ja vesistöjen hoidon edistäminen. Sekä ympäristönsuojelulain (86/2000), luonnonsuojelulain (1096/1996) että vesilain (264/1961) säännösten rikkominen on säädetty rangaistavaksi, osaksi rikoslain 48 luvussa, osaksi asianomaisissa erityislaeissa. Näissä rangaistussäännöksissä loukkauksen kohteena on yleensä joko ympäristön, luonnon tai vesistöjen suojeluun liittyvä yleinen etu. Rangaistussäännösten suojeluintressit ovat tältä osin samankaltaisia. Tähän nähden on ei näytä johdonmukaiselta, että vain ympäristönsuojelulaissa ja vesilaissa on alueellinen ympäristökeskus nimenomaisesti mainittu asianomistajaksi rikosasiassa, jossa kysymys on yleisen edun loukkauksesta. Luonnonsuojelulaissa ei vastaavaa säännöstä ole. Laeista tai niiden esitöistä ei ilmene syytä tämän sääntelyn erilaisuuteen. Ympäristöhallinnosta annetun lain (55/1995) 4 §:n 1 momentin 12 kohdasta päinvastoin käy ilmi, että alueellisen ympäristökeskuksen tulee kaikissa toimialaansa kuuluvissa asioissa "edustaa valtiota, valvoa valtion etua ja oikeutta sekä kantaa ja vastata tuomioistuimessa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetä tai määrätä".

Käytännön syyt ja johdonmukaisuuden vaatimus puhuvat sen puolesta, että viimeksi mainittuun tehtävään sisältyisi myös asianomistajan puhevallan käyttö luonnonsuojelulain mukaisessa rikosasiassa, jossa kysymys on yleisen edun loukkauksesta, siitä huolimatta, ettei asianomistajan puhevallan käyttämisestä ole luonnonsuojelulaissa, toisin kuin ympäristönsuojelulaissa ja vesilaissa, erikseen säädetty.

Asianomistajan puhevallan myöntämistä alueelliselle ympäristökeskukselle luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa tukee myös luontoon ja sen monimuotoisuuteen liittyvien arvojen erityisluonne. Nämä arvot eivät yleensä ole palautettavissa sellaisiksi oikeuksiksi, joiden loukkaamiseen tai vaarantamiseen asianomistajan puhevallan on perinteisesti katsottu liittyvän. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1989:4 katsottiin, ettei luonnonsuojelurikkomus ollut kohdistunut välittömästi valtioon määrätyn edun tai oikeuden haltijana ja että valtioon rangaistusvallan käyttäjänä se kohdistui samoin kuin muutkin rikokset.

Julkisen vallan vastuu ja tehtävät ovat kuitenkin mainitun ratkaisun antamisen jälkeen osin muuttuneet. Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain 20 §:n 1 momentin mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta kuuluu kaikille. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tähän päätöksentekoon voidaan katsoa kuuluvan myös asianomistajan puhevallan käyttämisen silloin, kun luonnonsuojeluun liittyvää yleistä etua on loukattu. Perusoikeusnäkökulma puoltaa tällöin asianomistajan puhevallan myöntämistä sille valtion viranomaiselle, jolle luonnonsuojelun edistäminen muutenkin lain nojalla kuuluu. Tämä merkitsee samalla perustuslain 20 §:ssä turvatuille ympäristöarvoille annetun rikosoikeudellisen suojan tehostamista.

Edellä lausutuilla perusteilla tulkitsen ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n 1 momentin 12 kohtaa niin, että alueellisen ympäristökeskuksen tehtäviin kuuluu myös asianomistajan puhevallan käyttäminen luonnonsuojelurikosta koskevassa asiassa, jossa kysymys on yleisen edun loukkauksesta. Hämeen ympäristökeskuksella on siten oikeus tässä asiassa käyttää asianomistajan puhevaltaa. Näin ollen katson, ettei hovioikeuden olisi tullut lausumillaan perusteilla jättää tutkimatta ympäristökeskuksen esittämiä vaatimuksia syytteen ja menettämisseuraamuksen osalta eikä siitä syystä poistaa käräjäoikeuden näiden vaatimusten johdosta antamaa lausuntoa.

Presidentti Koskelo : Asiassa on siis Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnä siitä, onko Hämeen ympäristökeskuksella oikeus käyttää asianomistajan puhevaltaa tässä asiassa.

Enemmistön toteamin tavoin Korkeimman oikeuden vallitsevan ratkaisukäytännön mukaan valtiota tai valtion viranomaista, jonka tehtäväksi on säädetty tietyn säännöstön noudattamisen valvonta, ei ole ilman nimenomaista erityissäännöstä pidetty rikosasiassa asianomistajana pelkästään sillä perusteella, että yleistä etua on loukattu. Mainitunlaisen säännöksen puuttuessa on pidetty riittävänä, että rikosasiassa virallinen syyttäjä huolehtii syyteharkinnasta ja puhevallan käyttämisestä yleisen edun vaalimiseksi. Tätä yleistä lähtökohtaa voidaankin pitää perusteltuna ainakin, jollei kysymyksessä olevaan rikostyyppiin liity erityisiä, toisenlaista kantaa puoltavia näkökohtia.

Luonnonsuojelurikoksen osalta laissa ei ole säännöstä, joka nimenomaisesti perustaisi alueelliselle ympäristökeskukselle asianomistajan puhevallan, vaan ainoastaan yleinen säännös, jonka mukaan alueellisen ympäristökeskuksen tehtävänä on valvoa luonnon- ja maisemansuojelua (luonnonsuojelulain 6 §). Sittemmin voimaan tulleessa ympäristönsuojelulain 94 §:n 2 momentissa sitä vastoin säädetään, että alueellinen ympäristökeskus on ympäristönsuojelulain 116 §:ssä tarkoitetussa rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Vastaavasti vesilain 14 luvun 3 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus voi käyttää asianomistajan puhevaltaa rikosasiassa, jossa on kysymys vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, jos yleistä etua on loukattu.

Ottaen huomioon yhtäältä alueellisten ympäristökeskusten tehtävät erityisinä valvonta- ja asiantuntijaviranomaisina sekä ympäristön- että luonnonsuojelun alalla ja toisaalta niiden suojeluintressien samankaltaisuus, joista on kysymys luonnonsuojelua sekä ympäristön- ja vesiensuojelua tarkoittavissa rangaistussäännöksissä, katson, ettei ole perustetta arvioida alueellisen ympäristökeskuksen puhevaltaa luonnonsuojelurikosta koskevissa asioissa toisin kuin ympäristön turmelemista ynnä muuta koskevissa asioissa, joiden osalta asia on yllä mainituilla ympäristönsuojelulain ja vesilain säännöksillä nimenomaisesti järjestetty.

Päädyn siis siihen, että Hämeen ympäristökeskuksella on tässä asiassa oikeus käyttää asianomistajan puhevaltaa. Näin ollen katson, ettei hovioikeuden olisi lausumillaan perusteilla tullut jättää tutkimatta ympäristökeskuksen esittämiä vaatimuksia syytteen ja menettämisseuraamuksen osalta eikä siitä syystä poistaa käräjäoikeuden ympäristökeskuksen vaatimusten johdosta antamaa lausuntoa.