Virolaisen AS X -nimisen yhtiön (jäljempänä X) konkurssipesä kertoi suomalaista A:ta ja sen vastuunalaista yhtiömiestä B:tä vastaan ajamassaan 21.3.2001 vireille panemassaan kanteessa, että X oli velkaantunut kommandiittiyhtiölle ostettuaan tältä eläinrehun raaka-ainetta ja muuta tavaraa luotolla. Sen vuoksi X ja kommandiittiyhtiö olivat 12.6.1998 sopineet, että kommandiittiyhtiö antoi X:lle tavaraluottoa 300 000 markan arvosta ja X panttasi luoton vakuudeksi 1 500 hopeakettua. Ketunnahat oli sovittu toimitettavaksi kommandiittiyhtiölle 30.11.1998 mennessä.

Sopimusta oli täydennetty uudella 24.1.1999 tehdyllä sopimuksella. Sen mukaan X:n tuli pantata kommandiittiyhtiölle 1 000 ketunnahkaa lisää. Nahat, joita pantattiin lopulta 2 664 kappaletta, oli luovutettu kommandiittiyhtiölle 29.12.1998 ja 27.1.1999. Kommandiittiyhtiö oli 10.3.1999 vahvistanut saaneensa 282 650,40 markan arvosta ketunnahkoja maksuksi saatavistaan.

Kommandiittiyhtiö oli myynyt ketunnahat eteenpäin vuosien 2000 ja 2001 aikana.

X oli hakeutunut Virossa omasta aloitteestaan konkurssiin 11.3.1999, ja konkurssi oli julistettu 7.4.1999.

Viron konkurssilain 45 §:n 2 kohdan nojalla peräytyi viimeisen kolmen kuukauden aikana ennen konkurssimenettelyn alkamista tapahtunut velan maksu. Saman lain 48 §:n 2 kohdan nojalla peräytyi myös panttaus, koska panttiesineiden luovutus oli tapahtunut kyseisenä aikana. Peräytymisen edellytyksenä ollut vahinkoedellytys täyttyi, koska X ei ollut viimeisten kolmen kuukauden aikana ennen konkurssimenettelyn alkamista maksanut ainakaan merkittävässä määrin muiden velkojiensa saatavia, eivätkä sen varat riittäneet läheskään kaikkien velkojen maksamiseen.

Edellä kerrotuilla perusteilla X:n konkurssipesä vaati, että ketunnahoilla tapahtunut yhtiön velan maksu kommandiittiyhtiölle peräytetään. Siinä tapauksessa, että kommandiittiyhtiön katsottiin vastaanottaneen nahat saataviensa pantiksi eikä velan maksuksi, konkurssipesä vaati, että panttaus peräytetään. Koska nahat eivät olleet enää palautettavissa, konkurssipesä vaati, että kommandiittiyhtiö ja vastuunalainen yhtiömies B velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan nahkojen arvona 47 538,38 euroa.

Kommandiittiyhtiö ja vastuunalainen yhtiömies B kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä.

Käräjäoikeus ratkaisi ensin välituomiollaan kysymyksen siitä, minkä maan lakia asiassa oli sovellettava.

Käräjäoikeus totesi, että Suomessa voimassa olevan takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 24 §:n 1 momentin mukaan takaisinsaantikanne oli pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä ja joka tapauksessa kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita. Käräjäoikeuden mukaan oli selvää, että Suomen lain mukaan kanne oli nostettu liian myöhään.

X:n ja kommandiittiyhtiön välisten sopimusten keskeinen sisältö oli ollut se, että kommandiittiyhtiö toimitti yhtiölle eläinrehua. X:n päävelvoite oli ollut maksaa rehu. Kysymys oli näin ollen ollut lähinnä irtaimen kauppaa koskevista sopimuksista. Jos osapuolten kesken olisi syntynyt erimielisyyttä sopimuksen aineellisoikeudellisesta sisällöstä, olisi Suomen lakia ilmeisesti sovellettu.

Oikeudenkäyntimenettelyä koskevissa asioissa noudatettiin poikkeuksetta tuomioistuinmaan kansallisia prosessisäännöksiä. Lisäksi vakiintuneen kansainvälisen käytännön mukaan konkurssiin liittyvät kysymykset samoin kuin sellaiseen liitännäisinä liittyvät kysymykset arvioitiin sen maan lain mukaan, missä menettely suoritettiin.

Käräjäoikeus katsoi, että Suomessa takaisinsaanti oli leimallisesti konkurssiin liittyvä ilmiö. Myös Virossa takaisinsaannista säädettiin nimenomaan konkurssilaissa. Sen vuoksi käräjäoikeus päätyi siihen, että takaisinsaantia konkurssipesään koskeva riita oli sellainen konkurssimenettelyyn liittyvä liitännäiskysymys, joka oli ratkaistava sen maan lakia soveltaen, jonka lakia oli sovellettava itse konkurssimenettelyynkin. Tässä tapauksessa sovellettava laki oli Viron laki.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Isotalo.

Käräjäoikeus katsoi, että asiassa oli kysymys panttauksen peräytymisestä.

Takaisinsaantikanne oli Viron konkurssilain 50 §:n 2 kohdan mukaan nostettava kolmen vuoden kuluessa konkurssin julistamisesta. Kun konkurssi oli julistettu 7.4.1999 ja kanne nostettu 21.3.2001, kanne oli nostettu määräajassa.

Käräjäoikeus katsoi lausumillaan perusteilla, että Viron konkurssilain mukaiset edellytykset panttauksen peräytymiselle täyttyivät.

Koska kommandiittiyhtiö oli ehtinyt myydä pantiksi saamansa nahat eteenpäin, kommandiittiyhtiön oli Viron konkurssilain 42 §:n mukaan hyvitettävä konkurssipesälle nahkojen arvo. Nahkojen arvo oli Viron esineoikeuslain 29 §:n nojalla niiden käypä arvo, joksi käräjäoikeus tässä tapauksessa katsoi kommandiittiyhtiön 10.3.1999 hyväksymän nahkojen arvon 47 538,38 euroa.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus peräytti panttauksen sekä velvoitti A:n ja sen vastuunalaisen yhtiömiehen B:n yhdessä suorittamaan konkurssipesälle 47 538,38 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Isotalo.

A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että ensisijaisesti kysymys oli siitä, oliko takaisinsaantikanne konkurssipesään pantin peräyttämistä koskevassa asiassa ratkaistava pantin sijaintimaan Suomen lain mukaan vai konkurssimaan Viron lain mukaan.

Hovioikeuden mukaan kansainvälisessä konkurssissa itse konkurssimenettelyssä sovelletaan konkurssimaan lakia. Konkurssimenettelyyn saattaa kuitenkin liittyä myös sellaisia aineellisoikeudellisia kysymyksiä kuten esimerkiksi esineoikeuksien sitovuus takaisinsaantiasiassa, jolloin on erikseen harkittava, minkä maan lakia on sovellettava.

Asiassa oli kysymys takaisinsaannista konkurssipesään pantin peräyttämistä koskevassa asiassa. Riidatonta oli, että virolainen yhtiö oli asetettu konkurssiin Virossa. Yhtiö oli pantannut A:lle ja B:lle velkansa vakuudeksi 2 664 kappaletta ketunnahkoja. Yhtiö oli luovuttanut nahat kommandiittiyhtiölle ja B:lle, jotka olivat saaneet ne haltuunsa ja säilyttäneet niitä Suomessa. Lopuksi kommandiittiyhtiö ja B olivat myyneet nahat Suomessa. Asiassa oli näin ollen tehtävä valinta panttina olleiden esineiden sijaintipaikan ja konkurssimaan lain välillä.

Hovioikeus katsoi, että konkurssimaan laki määräsi sen, mitä omaisuutta konkurssin piiriin kuului, mutta yleisesti kansainvälisessä oikeudessa hyväksytyn ja vallitsevan käytännön mukaan esineisiin kohdistuvat oikeudet määräytyivät esineen sijaintipaikan lain mukaan. Panttauksella oli riidattomasti kiinteä liittymä Suomeen.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, koska asiassa oli kysymys panttauksen oikeusvaikutuksista velkojatahoon nähden, että lainvalinta oli ratkaistava omaisuuden sijaintipaikan mukaan. Hovioikeus päätyi siihen, että asiassa oli sovellettava Suomen lakia.

Asiassa sovellettavan takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 24 §:n 1 momentin mukaan takaisinsaantikanne oli pantava vireille kuuden kuukauden kuluttua paikalletulopäivästä ja joka tapauksessa kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaannin tai sen olisi pitänyt se havaita.

Kanne oli tullut vireille 19.3.2001. Konkurssihakemus virolaisessa tuomioistuimessa oli tehty 10.3.1999, ja konkurssi oli julistettu 7.4.1999. Hovioikeus katsoi, kuten käräjäoikeuskin käsittelyratkaisussaan 14.1.2002, jonka osalta ei ollut valitettu, että oli selvää, että kanne oli Suomen lain mukaan nostettu liian myöhään.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olli Varila, Raimo Risku ja Osmo Hänninen. Esittelijä Maija Hakkarainen-Ylänkö.