Kysymyksenasettelu

1. A on pidätetty 1.6.2000 epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta ja hänet on vangittu 2.6.2000 Kotkan käräjäoikeuden päätöksellä. Käräjäoikeus on 28.9.2000 tuominnut hänet kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen rikoksesta, josta syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta. Käräjäoikeuden tuomionsa yhteydessä antaman määräyksen perusteella A on ollut vangittuna edelleen 24.11.2000 saakka, jolloin hänet on Kouvolan hovioikeuden päätöksellä määrätty päästettäväksi vapaaksi. Hovioikeus on pääasian osalta 15.3.2001 antamallaan tuomiolla hylännyt syytteen näyttämättömänä.

2. A on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annettu laki) nojalla vaatinut korvausta vapauden menetyksen johdosta aiheutuneesta kärsimyksestä ajalta 1.6. - 24.11.2000 kaikkiaan 26 400 euroa korkoineen. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A:lla oli oikeus korvaukseen ajalta 1.6. - 30.8.2000, ja tuominneet hänelle maksettavaksi kohtuulliseksi harkittuna korvauksena tuolta ajalta 9 100 euroa korkoineen. Vaatimukset on enemmälti hylätty. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys sekä korvaukseen oikeuttavasta ajasta että korvauksen määrästä.

Korvaukseen oikeuttava aika

3. Kysymys on ensiksi siitä, onko A:lla oikeus vaatimaansa korvaukseen myös ajalta 31.8. - 24.11.2000.

4. Valtio on vedonnut siihen, että A oli tutkintavankeusaikanaan 21.9.2000 karannut ja kahdesti 31.8.2000 sekä 5.11.2000 yrittänyt karata ja että hän oli 31.8.2000 pakoyrityksen yhteydessä syyllistynyt tekoihin, joista hänet olisi myös voitu pidättää ja vangita. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:n ensimmäisen virkkeen nojalla valtio on vastustanut korvauksen tuomitsemista 30.8.2000 jälkeiseltä ajalta. Joka tapauksessa asianhaarat ovat valtion mielestä sellaiset, että korvauksen maksaminen A:lle ajalta 31.8. - 24.11.2000 ei olisi kohtuullista ja että vaatimus tulisi tältä osin pykälän toisen virkkeen nojalla hylätä.

5. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:n ensimmäisen virkkeen mukaan, milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, ei 1 §:ssä tarkoitettua korvausta makseta, ellei hänen käyttäytymistään mielenjärkytyksen, erehdyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Lain 2 §:n toisen virkkeen mukaan korvausta ei myöskään makseta, jos asianhaarat ovat sellaiset, että korvauksen maksamista ei olisi pidettävä kohtuullisena.

6. Mainitun lain esitöissä (HE 187/1973 vp s. 32) on todettu, että 2 §:ään on otettu valtion vastuunalaisuudesta virkamiehen aikaansaamasta vahingosta annetun lain (vastuunalaisuuslaki) 4 §:n 2 kohtaa vastaava säännös, joka eräissä tapauksissa estää korvauksen maksamisen siihen muuten oikeutetulle. Vastuunalaisuuslain 4 §:n mukaan sanotun lain 2 §:ssä säädettyä korvausvelvollisuutta aiheettoman vangitsemisen perusteella ei ollut, jos vangitseminen oli aiheutunut siitä, että vangittu oli karkaamalla tai muuten koettanut välttää oikeudenkäyntiä, taikka todisteita salaamalla tai muulla tavoin yrittänyt estää asian selville saamista taikka tahallisesti antanut aihetta syytteeseen. Oikeudenkäynnin välttäminen karkaamalla tai muutoin johti vastuunalaisuuslain sanamuodon mukaan korvauksen epäämiseen vain, jos tämä menettely oli aiheuttanut vangitsemisen. Vahingonkorvauslain esitöiden (KM 1958:14 s. 8) mukaan aiheettomasti vangitulta voitiin vastuunalaisuuslain 4 §:n 2 momentin nojalla korvaus evätä, jos hän oli omalla menettelyllään antanut aihetta vangitsemiseen. Paon tai muun oikeudenkäynnin karttamisen ja vangitsemisen tai vangittuna pitämisen välillä täytyi ja täytyy siis olla syy-yhteys.

7. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:ssä tarkoitetaan pakenemisen yrittämisellä ja muulla esitutkinnan tai oikeudenkäynnin karttamisella tietoista ja aktiivista toimintaa, joka on omiaan estämään esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, taikka toimintaa, jolla epäilty aiheuttaa sen, että hänet pidätetään tai vangitaan tai määrätään edelleen pidettäväksi vangittuna.

8. A on yrittänyt 31.8.2000 paeta käräjäoikeuden istunnosta ja paennut vankikuljetuksesta 21.9.2000, jolloin hänet on saatu kiinni saman vuorokauden aikana. Karkaamisyritys ja karkaaminen eivät ole voineet aiheuttaa A:n vangitsemista, koska ne ovat tapahtuneet pidättämisen ja 2.6.2000 tehdyn vangitsemispäätöksen jälkeen. Valtio ei ole väittänyt, että A olisi myöhemmin määrätty edelleen pidettäväksi vangittuna myös muiden rikosten vuoksi tai sillä perusteella, että hän oli mainituin tavoin yrittänyt karata ja karannut oikeuskäsittelyn aikana. Karkaamisyritys ja karkaaminen eivät siten ole syy-yhteydessä vangittuna pitämiseen. Ne eivät ole voineet estää esitutkintaa, joka oli jo päättynyt. Ne eivät ole myöskään pidentäneet oikeudenkäyntiä, sillä pääkäsittely on pystytty toimittamaan 31.8.2000 ja käräjäoikeuden tuomio asiassa on annettu 28.9.2000. Karkaamisyritys 5.11.2000 vankimielisairaalasta on tapahtunut käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen. Tämäkään karkaamisyritys ei siten ole voinut vaikuttaa A:n vangittuna pitämiseen. Näin ollen korvauksen epäämiseen ajalta 31.8. - 24.11.2000 ei ole sanotun lain 2 §:n ensimmäisessä virkkeessä mainittuja perusteita.

9. Mainitun 2 §:n toisen virkkeen mukaan korvausta ei makseta myöskään, jos sitä ei asianhaarat huomioon ottaen ole pidettävä kohtuullisena. Ensimmäisessä virkkeessä mainittujen yksityiskohtaisten epäämisperusteiden lisäksi korvaus voidaan siten evätä myös kohtuusharkintaan perustuvan yleissäännöksen nojalla. Koska lain tarkoituksena on turvata syyttömästi pidätetylle ja vangitulle valtion varoista korvaus aiheettomasta vapaudenmenetyksestä, oikeutta korvaukseen rajoittavaa säännöstä, jonka soveltamisedellytyksiä ei ole laissa täsmennetty, on tulkittava suppeasti. Tästä syystä korvauksen epääminen kohtuusharkinnalla voi tulla kysymykseen vain poikkeuksellisesti.

10. Lain esitöiden mukaan säännös tulisi tältä osin sovellettavaksi (HE 187/1973 vp s. 32) esimerkiksi silloin, kun henkilö on vangittu rikoksesta, josta vangitsemista ei olisi saanut suorittaa, mutta hänet tuomitaan rangaistukseen toisesta rikoksesta, josta vangitseminen olisi ollut luvallista. Korvauksen maksaminen ei aina olisi kohtuullista myöskään, kun tutkintavankeusaika vähennetään tuomitusta rangaistuksesta tai kun vapauttaminen syytteestä on johtunut siitä, että syytetty on todettu ymmärrystä vailla olevaksi tai syyteoikeus vanhentuneeksi. A:n kohdalla ei ole kysymys tällaisista tilanteista. A:n vangitsemisen perusteena ollutta rikosta koskeva syyte on hylätty näyttämättömänä. Häntä ei ole samassa yhteydessä tuomittu mistään muustakaan rikoksesta, josta vangitseminen olisi ollut mahdollista tai josta tuomitun rangaistuksen suorituksena nyt kysymyksessä oleva vapaudenmenetysaika olisi voitu lukea A:n hyväksi.

11. Ensimmäisen pakoyrityksen yhteydessä 31.8.2000 A on tehnyt rikoksia. Jutun ollessa tuona päivänä esillä Kotkan käräjäoikeuden Haminassa pidetyssä istunnossa A oli sytyttänyt säilytystiloissaan tulipalon ja rikkonut oikeustalon käytävällä ikkunan ja ryhtynyt riehumaan pyrkien väkivalloin irrottautumaan häntä kiinniottaneiden virkamiesten otteesta. Lappeenrannan käräjäoikeus on tuomiossaan 1.8.2001 katsonut hänen tuolloin syyllistyneen vahingontekoon, virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen ja vaaran aiheuttamiseen, mutta jättänyt hänet ymmärrystä vailla olevana rangaistukseen tuomitsematta. Pakoyrityksen 5.11.2000 johdosta A on tuomittu vangin karkaamisesta vankeusrangaistukseen.

12. Korkein oikeus katsoo, että vangitun syyllistyminen vapaudenmenetysaikana rikoksiin voi merkitä sellaista seikkaa, jonka johdosta vapaudenmenetyksestä vaaditun korvauksen maksamista ei voitaisi olosuhteet huomioon ottaen pitää kohtuullisena. A on 31.8.2000 tapahtuneen pakoyrityksen yhteydessä syyllistynyt rikoksiin. Kaikki teot ovat kuitenkin liittyneet läheisesti itse pakoyritykseen ja A:n on todettu olleen teot tehdessään ymmärrystä vailla. Sen vuoksi ja koska vapaudenmenetys, joka on sittemmin osoittautunut perusteettomaksi syytteen tultua hylätyksi näyttämättömänä, on jatkunut 31.8.2000 tapahtuneen pakoyrityksen jälkeenkin vielä lähes kolme kuukautta, Korkein oikeus katsoo, ettei korvausta ajalta 31.8. - 24.11.2000 voida nyt tarkoitetulla perusteella evätä.

Korvauksen määrä

13. Asiassa on vielä kysymys A:lle suoritettavan korvauksen määrästä sekä ajalta 1.6. - 30.8.2000 että ajalta 31.8. - 24.11.2000.

14. A on ollut pidätettynä ja vangittuna yhteensä 176 vuorokautta. Hän on katsonut alempien oikeuksien tuomitseman korvauksen 100 euroa päivältä olevan liian pieni ja vaatinut korvausta 150 euroa päivältä ja koko ajalta yhteensä 26 400 euroa. Valtio on todennut, että laki ei edellytä korvauksen jakamista päiville, mutta että oikeuskäytännössä on kuitenkin yleisesti arvioitu kohtuullista korvausmäärää päivältä. Valtion mukaan A:lle maksettava korvaus voisi enimmillään olla keskimääräiseksi päiväkorvaukseksi vakiintunutta 500 markkaa vastaten 84,09 euroa päivältä.

15. Korvauksen määrää harkittaessa on mahdollista ottaa huomioon sekä korottavia että alentavia seikkoja. Tällaiset seikat eivät välttämättä vaikuta samalla tavoin koko vapaudenmenetysaikana, vaan huomioon otettavat tekijät voivat vapaudenmenetyksen kestäessä myös muuttua.

16. A on viitannut siihen, että hänen on katsottu olleen ymmärrystä vailla 31.8.2000 tapahtuneiden tekojen osalta. Mikään asiakirja ei A:n mielestä ole osoittanut hänellä olleen mielenterveyshäiriötä ennen vangituksi joutumistaan. Keväällä 2000 hän oli pyrkinyt eroon huumausaineista. Aiheeton vapaudenmenetys on todennäköisesti aiheuttanut mielen järkkymisen. Henkisen kärsimyksen määrään olennaisesti vaikuttavaa on se, että mielisairauden on katsottava puhjenneen tai ainakin oleellisesti pahentuneen varsin todennäköisesti sinä aikana, jonka A on ollut vangittuna. Nämä seikat ja vapaudenmenetysajan pituus tulisi A:n mielestä ottaa huomioon korvausta korottavina tekijöinä. Sen vuoksi alempien oikeuksien päivää kohti määräämä 100 euron korvaus on A:n mukaan liian pieni.

17. Paljoksuessaan käräjäoikeudessa A:n vaatimusta määrältään valtio on tosin todennut, että vapaudenmenetysajan pituuden on voitu havaita vaikuttaneen alentavasti päiväkohtaisesti laskettavan korvauksen määrään, mutta toisaalta vedonnut vain siihen, että vapaudenmenetysajan pituus ei voi olla päivää kohti laskettavaa korvausta korottava seikka. Kun valtio ei muutoinkaan ole tuonut esiin sellaisia seikkoja, jotka vaikuttaisivat korvauksen määrään alentavasti, kysymys on nyt vain siitä, tuleeko korvausta A:n esittämien seikkojen johdosta korottaa. Toisaalta valtion ei sen perusteella, että se on tyytynyt alempien oikeuksien ajalta 1.6. - 30.8.2000 tuomitseman korvauksen määrään, voida katsoa hyväksyneen sitä, että korvaus ajalta 31.8. - 24.11.2000 voitaisiin tuomita samoin perustein ja siten sen hyväksymän keskimääräisen päiväkorvauksen mukaista suurempana.

18. Asiakirjojen mukaan A:n sairaus on alkanut jo ennen vapaudenmenetystä. Syy-yhteyttä vapaudenmenetyksen ja sairauden tuottaman kärsimyksen välillä ei ole muutoinkaan näytetty. A on vapaudenmenetyksensä aikana saanut hoitoa sairauteensa. Asiassa esitetty selvitys huumevieroituksesta osoittaa, että maaliskuussa 2000 aloitettu hoito ei ollut ollut menestyksekäs ennen A:n vapaudenmenetystä. Sen keskeytyminen ei siten ole ollut vapaudenmenetyksestä johtuvaa eikä siitä mahdollisesti johtuneen kärsimyksen voida katsoa aiheutuneen vapaudenmenetyksestä. Sellaista kärsimystä, joka mahdollisesti on johtunut sairaudesta tai huumeriippuvuudesta sinänsä, ei voida ottaa huomioon nyt kysymyksessä olevaan korvaukseen vaikuttavana tekijänä.

19. Edellä esitetyn perusteella Korkein katsoo alempien oikeuksien tavoin, että sellaisia erityisiä seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon korvausta korottavina tekijöinä, ei ole näytetty. Tämän vuoksi vapaudenmenetysajan pituuskin voi vaikuttaa kokonaiskorvaukseen vain vapaudenmenetyspäivien lukumäärää vastaavasti. Näin ollen ei ole perusteita korottaa alempien oikeuksien ajalta 1.6. - 30.8.2000 tuomitsemaa korvausta. Korvausta ajalta 31.8. - 24.11.2000 harkitessaan Korkein oikeus katsoo, ettei ole esitetty perusteita tuomita korvausta valtion myöntämää määrää korkeampana. Kohtuullinen korvaus on siten 42 500 markkaa vastaavat 7 148 euroa.