Aikarahtaussopimuksen mukaan varustamot E ja L olivat yhdessä rahdinottajia. Aikarahtaussopimus koski useita aluksia, joista tietyt omisti E ja tietyt L. Rahdinantaja oli sopimuksen tehneenä rahdinkuljettajana solminut tavarantoimittajan kanssa merikuljetussopimuksen, joka koski tavarantoimittajan tilaajilleen Saksaan CIF-ehdoin myymiä tavaroita. Kuljetus suoritettiin aluksella, jonka omisti L mutta jonka kulkuun liittyneistä asioista huolehti E. Tavaran saavuttua määräsatamaan se todettiin vahingoittuneeksi. Kuljetusta varten aluksen päällikkö oli antanut konossementteja, joissa oli todettu aikarahtauskirjan ehtojen tulleen konossementtien osaksi. Vakuutusyhtiö, joka oli kuljetusvakuutuksen perusteella maksanut korvauksia ostajille, nosti vahingonkorvauskanteen E:tä vastaan katsoen tämän toimineen alirahdinkuljettajana. E vastusti kannetta katsoen, ettei se ollut toiminut alirahdinkuljettajana. E väitti muun muassa, ettei se ollut kuljetuksen suorittaneen aluksen laivanisäntä eikä se ollut ollut fyysisesti tekemisissä kuljetettavan tavaran kanssa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että E oli vastuussa tavaravahingosta lastinomistajan vakuutusyhtiötä kohtaan niin kuin se olisi itse suorittanut kuljetuksen. (Ään.)

MeriL 123 § 2 mom (646/75)