Perämeren kansallispuistosta annetun lain 2 §:n 2 momentin mukaisessa rajankäyntitoimituksessa toimitusmiehet totesivat, että vuonna 1989 suoritetussa yleisen vesialueen ja kylille kuuluvan vesialueen välisessä vesirajankäyntitoimituksessa nro 206069-5 oli todettu, että Tornion kaupungin alueella ei ollut yleistä vesialuetta. Toimituksessa ei ollut selvitetty eikä kuulunutkaan selvittää mille kylille vesialue kuului. Perämeren kansallispuistosta annetun lain liitekarttaan merkityt saaret Tornion kaupungin alueella sijaitsivat mainitulla vesialueella. Juho Haatajan vuosina 1912 - 1913 tekemässä selvittelytoimituksessa nro592, jossa ei ollut tehty päätöksiä ja jolla ei ollut omistusoikeuteen vaikuttavaa oikeusvoimaa, oli pyritty selvittämään kenelle tiettyä omistajaa vailla olevat maakappaleet kuuluivat. Selvittelyn tulos oli perustunut pääasiallisesti kihlakunnanoikeuden ja Senaatin tuomioihin. Selvittelyn mukaan Pirkkiön jakokunnan vesirajain sisällä ei löytynyt yhtään asiakirjoissa mainittua saarta. Ulkona meressä olevat saaret kuuluivat kruunulle: Pöllä, Ylikrunni, Lehtikari, Välikari eli nykyisin Etukari, Mainua, Pihlaja ja Pensaskari Senaatin tuomion 17.12.1892 mukaan ja Inakari ja Posaletto eli nykyisin Posi sekä Isohuituri, Pitkäletto ja Vähähuituri Alatornion ja Karungin pitäjäin kihlakunnanoikeuden tuomioiden 7.10.1886 ja 18.10.1888 mukaan. Selvityksessä oli mainittu myös Senaatin talousosaston päätös 23.1.1883, jonka mukaan Välikarin krunni, nykyisin Välikrunni, oli riidattomasti valtion oma. Maanmittauslaitos oli vesirajankäyntitoimituksen nro 206069-5 johdosta Korkeimmalle oikeudelle antamassaan lausunnossa todennut, että Inakari, Lehtikari, Pensaskari, Iso-Huituri ynnä muut saaret oli vuoden 1905 maakirjaan merkitty liikamaina valtiolle kuuluviksi maiksi.

Toimitusmiehet katsoivat, että edellä selostettujen tuomioiden ja selvitysten perusteella Tornion kaupungin alueella sijaitsevat saaret Posi, Pöllä, Vähähuituri, Isohuituri, Lehtikari, Etukari, Pensaskari, Pihlajakari, Välikrunni, Ylikrunni, Nokikrunni, Mainua ja Inakari, siltä osalta kuin viimeksi mainittu oli Suomen valtakunnan alueella, kuuluivat valtiolle. Toimitusmiehet totesivat, että saaret sijaitsivat kylänrajain sisäpuolella eikä niitä oltu isojaossa erotettu liikamaana vaan niiden omistusoikeuteen liittyvät tuomiot oli tehty isojaon jälkeen. Sen vuoksi toimitusmiehet katsoivat saarten kuuluvan Pirkkiön kylän ja mahdollisesti muiden kylien kanssa samaan vesioikeudelliseen kylään. Saarten ympärillä oleva vesijättö kuului siten kylille (jakokunnille).

Metsähallitus valitti maaoikeuteen ja vaati toimitusmiesten päätöksen kumoamista siltä osin kuin toimitusmiehet olivat katsoneet, että saaret sijaitsivat kylänrajain sisäpuolella ja kuuluivat Pirkkiön kylän ja mahdollisesti muiden kylien kanssa samaan vesioikeudelliseen kylään ja saarten ympärillä oleva vesijättö kuului kylille. Saarille oli määrättävä omat vesialueet vähäistä suurempina saarina tai sillä perusteella, että ne muodostivat valtion liikamaana oman vesioikeudellisen kylän. Mikäli katsottaisiin, että alueella olisi saaria, joilla ei olisi oikeutta ympäröivään veteen, jakokunnan vesialueesta muodostunut vesijättö oli erityisperusteisesti määrättävä valtiolle saarten omistajana. Mikäli katsottaisiin, että vesijättö oli erotettava jakokunnalle, raja vesijättömaan ja saarten välillä oli käytävä vastaamaan sitä ajankohtaa, josta oli olemassa tuomioihin pohjautuva selvitys omistusoikeuden siirtymisestä.

Metsähallituksen vaatimuksen osalta, että saarille oli määrättävä omat vesialueet vähäistä suurempina saarina tai sillä perusteella, että ne muodostivat valtion liikamaana oman vesioikeudellisen kylän maaoikeus totesi, että Alatornion ja Karungin pitäjäin kihlakunnanoikeuden 4.4.1910 vahvistamassa vesipiirirajankäyntitoimituksessa n:o 5202 oli käyty Pirkkiön jakokunnan vesialueen rajat muiden jakokuntien vesialueita vastaan. Toimituksen pöytäkirjassa oli todettu, että vesiraja Pohjanlahdessa Kemin pitäjää vastaan oli käyty vuonna 1896 ja vahvistettu kihlakunnanoikeudessa vuonna 1898. Sanotun toimituksen kaikissa kokouksissa oli ollut läsnä vuoden 1848 maanmittausohjesäännön 4 §:n tarkoittamana julkisena asiamiehenä nimismies ja toimituksen loppukokouksessa lisäksi metsähallituksen asiamies. Toimituksessa oli ennen rajojen käymistä ratkaistu, mitkä kylät ja tilat muodostivat jakokunnan. Toimituspöytäkirjasta ei ilmennyt, että valtion edustajat olisivat toimituksessa tehneet vaatimusta, että valtiolle kuuluvat saaret olisivat muodostaneet vähäistä suurempina saarina oman jakokunnan, jolle olisi tullut määrätä vesialue taikka että saarille liikamaana olisi tullut erottaa oma vesialue. Mikäli saarten Posi, Pöllä, Vähähuituri, Isohuituri, Lehtikari, Etukari, Pensaskari, Pihlajakari, Välikrunni, Ylikrunni, Nokikrunni, Mainua ja Inakari olisi katsottu vähäistä suurempina saarina taikka liikamaana muodostaneen oman vesioikeudellisen kylänsä, niiden rajat olisi tullut käydä vesipiirirajankäyntitoimituksessa n:o 5202.

Lainvoimaisessa rajankäyntitoimituksessa n:o 209069-5 oli todettu, ettei Tornion kaupungin alueella ollut oikeudesta yleisiin vesialueisiin annetun lain tarkoittamaa yleistä vesialuetta. Lisäksi oli päätetty, että Pirkkiön jakokunnan vesialue ulottui kaupungin rajaan asti.

Edellä mainituissa toimituksissa oli siten ratkaistu, että saarten Posi, Pöllä, Vähähuituri, Isohuituri, Lehtikari, Etukari, Pensaskari, Pihlajakari, Välikrunni, Ylikrunni, Nokikrunni, Mainua ja Inakari ympärillä oleva vesialue kuului Pirkkiön jakokunnalle.

Metsähallitus oli myös vaatinut, että Pirkkiön jakokunnan vesialueesta muodostunut vesijättö oli erityisperusteisesti määrättävä valtiolle saarten omistajana ja että raja jakokunnalle erotettavan vesijättömaan ja saarten välillä oli käytävä vastaamaan sitä ajankohtaa, josta oli olemassa tuomioihin perustuva selvitys omistusoikeuden siirtymisestä. Maaoikeus totesi, että Alatornion ja Karungin pitäjäin kihlakunnanoikeuden 7.10.1886 julistaman päätöksen mukaan Inakaria ja Posalettoa ei ollut isojaossa jaettu mihinkään taloon, vaan ne oli jätetty kruunulle liikamaaksi, ja 18.10.1888 julistaman päätöksen mukaan Vähähuituri, Isohuituri ja Pitkäletto eivät isojaossa olleet tulleet jaetuiksi mihinkään yksityiseen maahan tahi kylään kuuluviksi, vaan ne oli jätetty kruunun liikamaaksi. Senaatin 17.12.1892 antamalla tuomiolla oli vahvistettu lopullisesti kihlakunnanoikeuden 26.4.1890 julistama päätös, jossa oli todettu, että Alatornion pitäjän ulkosaaristossa olevia saaria Pöllä, Ylikrunni, Lehtikari, Välikari, Pensaskari, Mainua ja Pihlaja ei sanotun pitäjän loppuunsaatetussa isojaossa ollut liitetty yksityisiin taloihin taikka kylään, vaan ne olivat langenneet liikamaana kruunulle. Juho Haatajan vuosina 1912 - 1913 suorittaman selvittelytoimituksen pöytäkirjassa oli todettu, että Välikarin krunnin sanottiin 19.11.1910 päivätyssä kamarikonttorin kirjeessä olleen senaatin talousosaston 23.1.1883 antaman päätöksen mukaan riidattomasti kruunun oma. Maanmittaushallituksen 24.9.1992 antamassa, toimitusta n:o 206069-5 koskevassa lausunnossa oli todettu, että Inakari, Lehtikari, Pensaskari, Iso-Huituri ynnä muut saaret oli vuoden 1905 maakirjaan merkitty liikamaina.

Maaoikeus katsoi, ettei valtio ollut saanut saaria omakseen kerrottujen päätösten nojalla, vaan niissä oli vain mainittu saarten jo tulleen valtiolle liikamaana. Saaret eivät siis olleet tulleet valtiolle erityisperusteisesti vaan isojaossa liikamaana. Metsähallitus ei ollut esittänyt mitään selvitystä, joka olisi osoittanut, että valtiolla olisi ollut erityisperusteinen oikeus kysymyksessä olevien saarten ympärillä olevaan veteen Pirkkiön kylän vesialueella.

Edellä mainituilla perusteilla maaoikeus katsoi, että valtiolle kuuluvien saarten raja Pirkkiön jakokunnan vesialuetta vastaan oli käytävä isojaon aikaisen rantaviivan mukaan. Sen vuoksi myös saarten ympärillä mahdollisesti oleva vesijättö kuului Pirkkiön jakokunnalle. Toimitusmiehet olivat määränneet valtiolle kuuluvien saarten ja Pirkkiön jakokunnan vesialueen välisen rajan isojaon aikaisen rantaviivan mukaan, joten raja oli kiinteistönmuodostamislain 104 §:n tarkoittamalla tavalla määrätty oikein. Sen vuoksi maaoikeus hylkäsi Metsähallituksen valituksen ja jätti toimituksen pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet maaoikeuden jäsenet maaoikeustuomari Risto Orispää, maaoikeusinsinööri Markku T. Markkola sekä lautamiehet.