Valtiota vastaan ajamassaan kanteessa A kertoi, että Lahden käräjäoikeus oli 20.1.1997 tuominnut hänet yhteiseen 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistukseen tuolloin hänen syykseen luetusta rikoksesta ja käräjäoikeuden täytäntöönpantavaksi määräämästä, 16.6.1994 tuomitusta ehdollisesta 6 kuukauden vankeusrangaistuksesta. A oli välittömästi ryhtynyt suorittamaan mainittua rangaistusta. Sen jälkeen kun vankilassa oli havaittu, että yhteinen rangaistus oli määrätty virheellisesti, oli Riihimäen käräjäoikeus 16.7.1998 määrännyt edellä mainittujen tuomioiden käsittämistä ja erään kolmannen tuomion käsittämistä rikoksista yhteisen 3 vuoden vankeusrangaistuksen. Riihimäen käräjäoikeuden määräämän yhteisen vankeusrangaistuksen johdosta A:n mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vapauteen oli aikaistunut siten, että hän olisi voinut päästä ehdonalaiseen vapauteen jo 30.3.1998. Hänet oli päästetty ehdonalaiseen vapauteen 16.7.1998.

Valtio ei ollut edes väittänyt, että edellytykset hänen ehdonalaiseen vapauteen pääsemiselleen eivät olisi täyttyneet jo 30.3.1998. A katsoi joutuneensa aiheettomasti suorittamaan hänelle tuomittua vankeusrangaistusta 30.3. - 16.7.1998 eli 107 päivää. Sen vuoksi hän vaati korvauksena aiheettoman vapauden menetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 107 000 markkaa sekä ansion menetyksestä 6 872 markkaa viivästyskorkoineen.

Valtio kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. A:lla ei ollut syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitettua perustetta saada valtiolta korvausta. Hän ei ollut suorittanut rangaistustaan yli tuomion kokonaispituuden ja vapauden menetykseen oli myös 30.3. - 16.7.1998 ollut lailliset edellytykset. A:lla ei ollut ollut ehdotonta oikeutta päästä ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan vankeusrangaistuksesta kaksi kolmasosaa, vaan kysymys oli laskennallisesta perusajankohdasta. Asianhaarat olivat myös sellaiset, ettei korvauksen maksamista ollut pidettävä kohtuullisena. Oli todennäköistä, että mikäli A:lle tuomitut rangaistukset olisi alun perin yhdistetty oikein, hänen kokonaisrangaistuksensa olisi muodostunut pitemmäksi ja vapautumisajankohtansa olisi ollut myöhäisempi. Valtio kiisti myös kärsimyksestä vaaditun korvauksen määrän.

Käräjäoikeus katsoi, että A:lla olisi uudelleen määrätyn rangaistuksen perusteella ollut oikeus saada viranomaisen perusteltu ratkaisu hänen ehdonalaiseen vapauteen päästämisestään jo 30.3.1998. Häntä oli kuitenkin pidetty virheellisesti määrätyn rangaistuksen perusteella vankilassa ilman tällaista ratkaisua 30.3. ja 16.7.1998 välisen ajan. Hänen vapauden menetykselleen ei ollut ollut laillista perustetta. Korvaus kärsimyksestä oli käräjäoikeuden mukaan arvioitava 700 markaksi päivältä. Käräjäoikeus velvoitti valtion maksamaan A:lle korvauksena yhteensä 81 772 markkaa viivästyskorkoineen 7.1.1999 lukien.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jussi Nilsson.

Valtio valitti hovioikeuteen. A vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus lausui, että A oli suorittanut hänelle tuomittua rangaistusta 30.3. ja 16.7.1998 välisen ajan, vaikka hänet olisi voitu päästää ehdonalaiseen vapauteen 30.3.1998. Koeajan viimeinen päivä oli ollut 11.4.1999. Näin ollen A ei ollut suorittanut vapausrangaistustaan enemmän kuin hänelle oli tuomittu.

Ehdonalaiseen vapauteen pääseminen on rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 13 §:n nojalla aina harkinnanvaraista. Määräajaksi vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on suorittanut rangaistuksestaan kaksi kolmannesta tai, milloin ehdonalaiseen vapauteen pääsemiseen on erityisiä syitä, puolet siitä, kummassakin tapauksessa kuitenkin vähintään 14 päivää. Saman pykälän 4 momentin mukaan ehdonalaista vapauttamista koskeva kielteinen päätös on perusteltava.

Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 13 §:n nojalla annetun oikeusministeriön määräyksen (nro 9/011/95) mukaan vangille määrätään niin sanottu perusajankohta eli ajankohta, jolloin vanki lain ja vankeinhoidollisen kertaisuutensa perusteella voi aikaisintaan päästä ehdonalaiseen vapauteen. Vankilan johtokunnan on tehtävä päätös joko vangin päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen tai vapauttamisen lykkäämisestä. Vangin ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohtaa voidaan lykätä, jos täytäntöönpanoon on tulossa uusia tuomioita tai vanki haluaa perustellusta syystä vapautumisensa lykkäämistä. Erityisistä syistä oikeusministeriön istunto voi lykätä ehdonalaiseen vapauteen päästämisen ajankohtaa myös muilla kuin edellä mainituilla perusteilla.

Kun ehdonalaiseen vapauteen päästämistä arvioidaan jälkikäteen, olisi A:lla ollut mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vapauteen 30.3.1998. Hän oli kuitenkin päässyt ehdonalaiseen vapauteen 16.7.1998. Ehdonalaiseen vapauteen pääsemisen myöhentyminen oli johtunut virheellisestä rangaistuksen määräämisestä. Hänen ehdonalaiseen vapauteen pääsystään ei ollut 30.3.1998 ollut kielteistä ratkaisua eikä ehdonalaiseen vapauteen pääsyä ollut voitu tuona ajankohtana edes harkita. Asiassa ei ollut esitetty rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 13 §:ssä tai edellä mainitussa oikeusministeriön määräyksessä tarkoitettuja tai muita erityisiä syitä, joiden vuoksi A ei lain tai oikeusministeriön määräyksessä tarkoitetun vankeinhoidollisen kertaisuuden perusteella olisi ollut voinut päästä ehdonalaiseen vapauteen 30.3.1998. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että A oli rinnastettavissa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 3 §:ssä tarkoitettuun henkilöön, joka vapausrangaistusta suoritettuaan on muutoksenhaun johdosta vapautettu rangaistuksesta osittain tai kokonaan.

Sillä seikalla, että A:n kokonaisrangaistus olisi saattanut olla kuukausia pitempi, mikäli 20.1.1997 annettu tuomio olisi määrätty alunperin oikein, ei ollut korvausperusteen osalta merkitystä. Rangaistuksen virheellinen määrääminen ei voinut johtaa tuomittujen henkilöiden osalta eriarvoiseen kohteluun.

Asiassa ei ollut ilmennyt myöskään sellaisia viimeksi mainitun lain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuja muita asianhaaroja, joiden vuoksi korvauksen maksamista ei ollut pidettävä kohtuullisena. Vapautensa menettäneiden yhdenvertaisuus edellytti, että vapauttamisasioissa oli noudatettava yhdenmukaista käytäntöä.

Arvioidessaan korvauksen määrää hovioikeus totesi, että korvausta korottavana seikkana oli pidettävä A:n vapauden menettämisen pituutta. A oli ollut rangaistuksen virheellisen määräämisen vuoksi vapautensa menettäneenä 107 vuorokautta. Korvausta alentavina seikkoina puolestaan oli pidettävä sitä, ettei A ollut suorittanut rangaistustaan yli tuomion kokonaispituuden. Hän oli mainitun 107 vuorokauden ajan suorittanut hänen syykseen luetusta rikoksesta tuomittua rangaistusta. Tämän vuoksi jäännösrangaistus ja koeaika olivat vastaavasti lyhentyneet. Hovioikeus päätyi siihen, että kohtuullinen korvaus A:lle vapauden menetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä oli 300 markkaa vuorokaudessa eli yhteensä 32 100 markkaa. Hovioikeus alensi käräjäoikeuden tuomitseman korvauksen 38 972 markkaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mats Wiklund, Seppo Puhakka ja Eero Arvo. Esittelijä Riitta Hämäläinen.