2002 false

KKO:2002:26

Kysymys maksuohjelman raukeamisen edellytyksistä velallisen laiminlyötyä ilmoittaa lisääntyneistä tuloistaan (Ään.) Ks. KKO:2000:88

VJL 7 § 3 mom VJL 42 § 4 mom 3 kohta VJL 44 § 2 mom

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Hakemukset Rovaniemen käräjäoikeudessa

Rovaniemen käräjäoikeus oli 20.10.1994 vahvistanut A:lle maksuohjelman yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Maksuohjelmassa A:n yhdessä puolisonsa kanssa omistama omistusasunto säilyi. Maksuohjelman kestoksi oli vakuusvelan osalta määrätty 14 vuotta ja tavallisten velkojen osalta 8 vuotta. Maksuohjelma oli määrätty alkamaan 1.10.1994 ja päättymään tavallisten velkojen osalta 30.9.2002 sekä vakuusvelkojen osalta 30.9.2008. Maksuohjelmassa A:n maksuvaraksi oli määrätty kuukaudessa 1 787 markkaa, mikä perustui 3 200 markan nettotuloon kuukaudessa.

A haki 28.8.1998 vireille tulleessa hakemuksessaan muutosta maksuohjelmaansa. A katsoi, ettei hän pystynyt noudattamaan maksuohjelmaa kohonneiden asumiskustannusten ja talossa ilmenneiden välttämättömien korjausten sekä maksuohjelman raskauden vuoksi. A vaati, että jos maksuohjelman muutoksessa ei voida ottaa huomioon välttämättömiä korjausmenoja, hänelle vahvistettua maksuohjelmaa muutetaan niin, että asunto määrätään realisoitavaksi.

Asunto oli vuonna 1949 rakennettu talo, johon oli asennettu keskuslämmitys vuonna 1969 ja tehty ikkunaremontti vuonna 1981. Asumiskustannukset olivat lähes kaksinkertaistuneet maksuohjelman vahvistamisesta lukien. Lisäksi taloon oli ollut välttämätöntä tehdä noin 90 000 markan määräinen korjaus.

Leonia Pankki Oyj vastusti A:n vaatimusta ja puolestaan vaati, että A:n maksuohjelma määrätään raukeamaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 42 §:n 4 momentin 3 kohdan ja 7 §:n nojalla. A:n nettotulo oli ollut vuosittain vuodesta 1995 lähtien olennaisesti parempi kuin maksuohjelmassa oli arvioitu. A ei ollut ilmoittanut asiasta velkojille eikä ollut maksanut parantuneiden tulojensa perusteella suorituksia velkojilleen.

A vaati pankin hakemuksen hylkäämistä. A:n maksuvara ei ollut parantunut. A oli käyttänyt kasvaneet nettotulonsa kohonneiden asumismenojen kattamiseen ja asunnon korjauskuluihin. Velkajärjestelyn määrääminen raukeamaan oli kohtuutonta. A oli noudattanut maksuohjelmaa sen vahvistamisesta lähtien viisi vuotta. Tämä ja hänen käyttäytymisensä oman muutoshakemuksen vireille panemisessa osoittivat kokonaisuudessaan kohtuuttomuuden. Hän ei ollut myöskään saanut ohjeita maksuohjelman seuraamisesta.

 Käräjäoikeuden päätös 23.11.1999

Käräjäoikeus totesi asiassa seuraavat seikat riidattomiksi:

- A oli vuosittain nostanut seuraavat yksityisotot nimellään olevasta toiminimestä:

- 73 000 markkaa vuonna 1995

- 62 000 markkaa vuonna 1996

- 65 000 markkaa vuonna 1997 ja

- 64 000 markkaa vuonna 1998.

- Yksityisotot merkitsivät keskimäärin noin 5 500 markan käyttöä yksityistalouteen kuukausittain.

- A:n ja hänen puolisonsa asumismenot olivat kasvaneet maksuohjelman vahvistamisesta lukien noin 800 markkaa kuukaudessa. Asumismenojen kasvu voitiin laskennallisesti kohdistaa kokonaisuudessaan A:n nettotuloihin.

- A:n nettotulot olivat 2 300 markkaa kuukaudessa korkeammat kuin maksuohjelmassa oli arvioitu. Kun kohonneet asumiskulut otettiin nettotulojen vähennyksenä huomioon, maksuvaran laskennallinen nousu maksuohjelmassa vahvistetusta oli 1 500 markkaa kuukaudessa. Neljän vuoden ajalta tämä merkitsi 72 000 markan maksamisen laiminlyöntiä.

- A ei ollut ilmoittanut velkojilleen tulojensa parantumisesta eikä maksanut parantuneen maksuvaransa mukaisia suorituksia velkojille.

- A oli noudattanut maksuohjelman velkojen maksua koskevia määräyksiä.

Asiassa oli jäänyt riitaiseksi, mihin A oli käyttänyt kohonneen nettotulonsa ja paljonko asunnon korjauskustannuksiin oli vuodesta 1995 lähtien käytetty. Riitaiseksi oli myös jäänyt, olivatko A:n tulot parantuneet niin, että siitä oli tullut ilmoittaa velkojille.

A ja hänen puolisonsa olivat kertoneet, etteivät he olleet havainneet A:n tulojen lisääntyneen tai maksuvaran parantuneen, sillä kaikki rahat olivat menneet asumiskuluihin ja asunnon korjauskuluihin. Viimeisten 4 - 5 vuoden aikana oli muun muassa jouduttu korjauttamaan keskuslämmityskattila, paisuntasäiliö, kellarin viemäriputkia, verantakuistin ikkunapuitteet, alaulko-ovi, saunan ovi ja ulkoportaat sekä lisäämään talon lämpöeristystä. Lisäksi omakotitalon pihaa oli hoidettu. Kaikki tehdyt työt olivat olleet välttämättömiä, jotta talon arvo säilyisi, mikä myös oli koitunut velkojien hyväksi. Korjauksiin oli mennyt rahaa yhteensä yli 23 000 markkaa.

A ja hänen puolisonsa eivät olleet kertomansa mukaan kokeneet A:n tulojen ja maksuvaran parantuneen, koska kaikki rahat olivat menneet maksuihin ja laskuihin. A:n puoliso ei ollut A:n toiminimen kirjanpidon ja tilinpäätösten tekemisen jälkeen vuosittainkaan havainnut vuoden nettotuloa maksuohjelmassa vahvistettua paremmaksi.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n asumiskulut olivat lisääntyneet noin 800 markkaa kuukaudessa. Ylimääräisten korjauskustannusten osalta näyttö perustui A:n ja hänen puolisonsa kertomuksiin. Muuta selvitystä välttämättömien korjauskustannusten määrästä ei ollut esitetty. Yleisen elämänkokemuksen mukaan oli todennäköistä, että vanhassa omakotitalossa oli vuosittain korjaamisen tarvetta.

Velkajärjestelylain 7 §:n 3 momentti lähtee siitä, että maksukyvyn olennaisesta parantumisesta oli ilmoitettava velkojille kuukauden kuluessa. Asiassa oli kuitenkin selvitetty, että A:n työstä oli kertynyt tuloa hyvin vaihtelevasti ja epäsäännöllisesti, joten vasta vuoden vaihteen jälkeen oli ollut tarkalleen selvillä edellisen vuoden yksityisottojen määrät. Pankki oli katsonut, että parantuneista tuloista olisi tullut ilmoittaa velkojille vuosittain tilinpäätöksen valmistumisen jälkeen.

A:lle vahvistettuun maksuohjelmaan oli sisältynyt selostus velalliselle velkajärjestelyn merkityksestä ja maksuohjelman laiminlyönnin seurauksista. Mainittu 7 §:n 3 momentin säännös velallisen ilmoitusvelvollisuudesta oli ollut voimassa lain voimaantulosta 8.2.1993 lukien. Asiassa riidattomiksi todetut seikat osoittavat, että A:n nettotulot olivat vuodesta 1995 lähtien parantuneet olennaisesti ja että hänen olisi tullut ilmoittaa tästä velkojilleen. A oli laiminlyönyt ilmoitusvelvollisuutensa.

Käräjäoikeus katsoi, että A:lla oli ollut asunnon korjauskustannuksia, jotka voitiin velkajärjestelyssä hyväksyä. Samoin hänen asumiskustannuksensa olivat kohonneet huomattavasti maksuohjelmassa huomioiduista. Nämä seikat eivät kuitenkaan olleet oikeuttaneet A:ta jättämään ilmoittamatta olennaisesti parantuneista tuloistaan velkojille. Asunnon ilmoitetutkaan korjauskulut 23 000 markkaa eivät riittäneet kattamaan maksuvaran parannusta vuodesta 1995 lähtien neljän vuoden ajalta yhteensä 72 000 markkaa.

Maksuohjelman määrääminen raukeamaan oli tuomioistuimen harkinnassa. Tuossa harkinnassa oli otettava huomioon velallisen menettely kokonaisuudessaan ja seuraamuksen mahdollinen kohtuuttomuus. A:n laiminlyönnin syyksi ilmoittamat ymmärtämättömyys ja subjektiivinen kokemus siitä, etteivät tulot ja maksukyky olleet parantuneet, eivät riittäneet osoittamaan seuraamuksen kohtuuttomuutta. A:n neljältä vuodelta ilmoittamatta jättämän kohonneen maksuvaran määrä 72 000 markkaa oli suuri. A:n toiminimen kirjanpidon oli tehnyt puoliso, joka oli kokenut kirjanpidon ammattilainen. Maksuvaran lähes kaksinkertaistuminen olisi tullut havaita. Velallisen subjektiivisella käsityksellä maksukyvystään tai maksuvaransa parantumisesta ei ollut merkitystä asiassa. Nämä seikat ja A:n menettely velkajärjestelyasiassa kokonaisuutena huomioon ottaen maksuohjelman määrääminen raukeamaan ei ollut kohtuutonta.

Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen maksuohjelman muuttamisesta ja velkajärjestelylain 7 §:n 3 momentin ja 42 §:n 4 momentin 3 kohdan nojalla määräsi A:lle vahvistetun maksuohjelman raukeamaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Eila Väistö.

 Rovaniemen hovioikeuden päätös 10.3.2000

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden päätös maksuohjelman määräämisestä raukeamaan kumotaan ja hänen maksuohjelmaansa muutetaan ja tätä varten määrätään selvittäjä.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätöksen perustelut eikä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Ritva Supponen, Helinä Haataja ja Teija Unkila, joka myös on esitellyt jutun.

 MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen maksuohjelman muuttamista varten.

Leonia Pankki Oyj antoi siltä pyydetyn vastauksen.

 KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut

A:lle 20.10.1994 vahvistetun maksuohjelman mukaan hänen nettotulonsa olivat 3 200 markkaa kuukaudessa. Tulojen arvioitiin pysyvän ennallaan maksuohjelman keston ajan. A:n tulot olivat vuosina 1995 - 1998 käräjäoikeuden päätöksessä kerrotuin tavoin keskimäärin 5 500 markkaa kuukaudessa. Näin ollen A:n keskimääräiset kuukausitulot ovat olleet 2 300 markkaa korkeammat kuin maksuohjelmassa.

Riidatonta on, että A ei ole ilmoittanut velkojilleen tästä tulojensa paranemisesta. Asiassa onkin kysymys siitä, olisiko A:n tullut ilmoittaa velkojilleen tulojensa paranemisesta ja jos hänen olisi tullut näin menetellä, tuleeko maksuohjelma määrätä raukeamaan tämän ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin johdosta.

Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentin 3 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan, jos velallinen on vaarantanut maksuohjelman toteutumisen laiminlyömällä myötävaikutusvelvollisuutensa. Myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnistä on kysymys muun muassa silloin, kun velallinen lain 7 §:n 3 momentin vastaisesti jättää ilmoittamatta velkojilleen maksukykynsä olennaisesta paranemisesta maksuohjelman aikana. Viimeksi mainitun lainkohdan esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, milloin velallisen maksukyvyn voidaan katsoa parantuneen olennaisesti (lakivaliokunnan mietintö 14/1992 vp).

Arvioitaessa sitä, onko tulojen paraneminen niin olennaista, että siitä seuraa lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettu ilmoitusvelvollisuus, voidaan perusteita hakea niistä säännöksistä, jotka määrittelevät maksuohjelman muuttamisen edellytykset maksukyvyn paranemisen perusteella. Kun velallisen on ilmoitettava maksukykynsä paranemisesta, on tämän ilmoitusvelvollisuuden keskeinen tarkoitus näet antaa velkojille tilaisuus arvioida, onko lisäsuorituksen ja siten maksuohjelman muuttamisen vaatimiseen edellytykset.

Velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin mukaan maksuohjelmaa voidaan velallisen tai velkojan hakemuksesta muuttaa, jos velallisen maksukyvyssä tai muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos. Maksukyvyn muutoksen osalta arviointiperusteita täsmennettiin 1.2.1997 voimaan tulleella lain muutoksella. Muutetun 2 momentin 2 kohdan mukaan velallisen maksukyvyn muuttumista voidaan pitää olennaisena, jos velallisen maksukyky on parantunut sen vuoksi, että velallisen tulot ovat kasvaneet kalenterivuoden aikana vähintään asetuksella säädettävän markkamäärän.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun asetuksen 6 c §:n (64/1997) mukaan velallisen maksukyvyn muuttumista voidaan pitää olennaisena, jos hänen maksukykynsä on parantunut sen vuoksi, että hänen tulonsa ovat kasvaneet vähintään 3 600 markkaa kalenterivuodessa. Lain 44 §:n 2 momentin muutosta koskevan hallituksen esityksen (HE 180/1996 s. 50) mukaan käytännössä useissa tapauksissa maksukyvyn paraneminen oli määritelty niin, että tulojen kasvaminen tai menojen aleneminen 300 markalla kuukaudessa aiheutti lisäsuoritusvelvollisuuden velkojille.

Harkittaessa maksuohjelman muuttamista velallisen maksukyvyn paranemisen vuoksi arviointiin voivat vaikuttaa velallisen tulojen muutoksen ohella myös velkajärjestelylain 5 §:ssä tarkoitetuissa välttämättömissä menoissa mahdollisesti tapahtuneet muutokset. Arvioitaessa velallisella lain 7 §:n 3 momentin nojalla olevaa ilmoitusvelvollisuutta ei voida lähteä siitä, että velallinen saisi jättää olennaisenkin tulojen lisäyksen ilmoittamatta sillä perusteella, että hän itse katsoo myös välttämättömien menojensa lisääntyneen sillä tavoin, että maksukyvyssä ei olisi tapahtunut olennaista muutosta. Ottaen huomioon edellä mainittu velallisen ilmoitusvelvollisuuden tarkoitus edellyttää sanottu velvollisuus, että velallinen tekee velkojille selkoa sekä tulojensa että välttämättömiksi katsomiensa menojen olennaisesta lisääntymisestä, jotta velkojilla on tilaisuus arvioida velallisen maksukyvyn muutosta lain säännösten valossa ja tarvittaessa hakea maksuohjelman muuttamista, mikäli velallinen ei ole sitä itse tehnyt. Harkittaessa ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin seuraamuksia eli sitä, onko maksuohjelma määrättävä raukeamaan, on kuitenkin otettava huomioon muun muassa ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin tosiasiallinen merkitys velkojien kannalta.

Velkajärjestelylain 44 §:n 3 momentissa on säädetty, että jos maksuohjelmaa muutetaan velallisen parantuneen maksukyvyn perusteella, velallisen on suoritettava velkojilleen kolme neljäsosaa lisääntyneistä varoistaan. Yhden neljäsosan velallinen saa pitää itsellään. Mainittu säännös, jonka tarkoituksena on kannustaa velallista kohentamaan maksukykyään, ei vaikuta siihen, milloin velallisen on lain mukaan ilmoitettava velkojilleen maksukykynsä paranemisesta. Tämäkin säännös on kuitenkin otettava huomioon arvioitaessa maksuohjelman raukeamisen edellytyksiä ja siinä yhteydessä ilmoituksen laiminlyönnin merkitystä velkojien kannalta.

A:n maksuvaran laskennallinen nousu on ollut vuosina 1995 - 1998 keskimäärin 1 500 markkaa kuukaudessa, kun lisääntyneet asumiskulut on otettu huomioon. Vaikka huomioon otettaisiin myös A:n esittämät asunnon korjauskustannukset, määrältään 23 000 markkaa, on A:n keskimääräinen kuukausittainen maksuvara silti ollut huomattavasti suurempi kuin se asetuksella säädetty 300 markan tulonlisäys, joka 1.2.1997 alkaen on johtanut lisätilitysvelvollisuuteen. Yksityisottojen määrissä ei ole ollut huomattavaa eroa vuosina 1995 - 1998. A:n maksukyky oli siten parantunut huomattavasti myös ennen 1.2.1997 voimaan tullutta lain muutosta.

Kun A:n tuloissa on edellä kerrotuin tavoin tapahtunut olennainen paraneminen, jonka hän on voinut havaita ainakin vuosittain liiketoimintansa tilinpäätöksen yhteydessä, on hän ollut velvollinen ilmoittamaan siitä velkojilleen. A:n on täytynyt myös olla tietoinen ilmoitusvelvollisuudestaan, koska hänelle on annettu siitä maksuohjelman vahvistamisen yhteydessä kirjallinen selostus. Kun A ei ole menetellyt lain edellyttämällä tavalla, on hän laiminlyönyt velkajärjestelylain 7 §:n 3 momentissa säädetyn myötävaikutusvelvollisuutensa.

Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentin 3 kohdan mukaan velkajärjestely voidaan määrätä raukeamaan, jos velallinen on myötävaikutusvelvollisuutensa laiminlyömällä vaarantanut maksuohjelman. Lain 5 §:n 1 momentin mukaan velallisen on velkajärjestelyssä käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Tämä periaate on voimassa myös maksuohjelman aikana, ja sitä ilmentää osaltaan velallisen velvollisuus ilmoittaa velkojille maksukykynsä paranemisesta sekä velkojan oikeus vaatia lisäsuoritusta velallisen lisääntyneen maksuvaran vuoksi. Laiminlyömällä edellä selostetulla tavalla velvollisuutensa ilmoittaa velkojille tulojensa olennaisesta lisääntymisestä A on vaarantanut velkojien mahdollisuuden saada velkajärjestelyssä saatavalleen sellaisen suorituksen, joka vastaa lain 5 §:n 1 momentista ilmenevää periaatetta.

A:n myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönti on kestänyt varsin pitkään. Arvioitaessa, onko maksuohjelma määrättävä raukeamaan, on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös raukeamaan määräämistä vastaan puhuviin seikkoihin. A on tältä osin katsonut raukeamisen kohtuuttomaksi vedoten ikäänsä, tulojensa vähäisyyteen ja toimintaansa yksityisenä elinkeinonharjoittajana sekä siihen, että hän oli itse hakenut maksuohjelman muuttamista ja että hän oli suorittanut kaikki maksuohjelman mukaiset maksut. Mainittujen seikkojen suhteen ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaista, jonka johdosta maksuohjelmaa ei A:n menettelystä huolimatta olisi määrättävä raukeamaan.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että maksuohjelman määräämiselle raukeamaan on peruste.

Korkein oikeus toteaa lisäksi, että asiassa on ilmennyt A:n suorittaneen eräiden velkojensa takaajina olleille lähisukulaisilleen maksuohjelmaan perustumattomia suorituksia, jotta kyseiset velat eivät olisi jääneet takaajien maksettaviksi. A on siten suosinut kyseisiä, takaussitoumusten perusteella velkojan asemassa olleita henkilöitä ja menetellyt vastoin velkajärjestelylain 10 §:n 4 kohdasta ja 40 §:n 3 momentista ilmenevää periaatetta. Myös tällainen velkajärjestelyyn liittyvän velvollisuuden rikkominen voi olla peruste maksuohjelman määräämiselle raukeamaan. Tässä asiassa kyseisen seikan arviointiin enemmälti ei kuitenkaan ole tarvetta, koska maksuohjelman raukeamiselle on peruste jo edellä käsiteltyjen syiden vuoksi.

 Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Kari Raulos, Kari Kitunen, Pauliine Koskelo ja Mikko Könkkölä (eri mieltä). Esittelijä Timo Vuojolahti.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Könkkölä: Katson samoilla perusteilla kuin enemmistökin, että A on laiminlyönyt lain 7 §:n 3 momentissa säädetyn velvollisuuden ja että hän on samalla laiminlyönyt myötävaikutusvelvollisuutensa. Erimielisyyteni koskee sitä, tuleeko A:n maksuohjelma määrätä raukeamaan tämän laiminlyönnin perusteella.

Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentissa käytetty ilmaisu "tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan" viittaa siihen, että tuomioistuin voi maksuohjelman raukeamista koskevaa vaatimusta käsitellessään käyttää harkintaa, vaikka edellytykset ohjelman raukeamaan määräämiselle ovat sinänsä käsillä. Saman momentin 1 kohdassa (maksuohjelman noudattamisen laiminlyönti) tällaisina harkintaperusteina on nimenomaisesti mainittu laiminlyönniltä vaadittava olennaisuus ja toisaalta se, että laiminlyönnille ei ole hyväksyttävää syytä. Samantapaisia perusteita on syytä käyttää harkittaessa sitä, tuleeko maksuohjelma määrätä raukeamaan momentin 3 kohdassa tarkoitetun myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnin perusteella. Huomiota on kiinnitettävä erityisesti menettelyn moitittavuuteen, velkojien kärsimään vahinkoon ja myös velallisen mahdollisuuteen korjata virheellisen menettelynsä seuraamukset. Maksuohjelman raukeaminen on ankara seuraamus, jolla on usein velalliselle kauaskantoisia vaikutuksia. Siksi myös kohtuusnäkökohdille on annettava merkitystä.

Tässä tapauksessa on riidatonta, että A ei ole ilmoittanut velkojille kaikkia tulojaan, minkä vuoksi maksuohjelman mukainen maksuvara ei oikeastaan alun alkaenkaan ole vastannut hänen maksukykyään. Kun tilanne on jatkunut pitkään, on laiminlyönnin kohteena olevien tulojen kokonaismäärä ollut varsin suuri. Toisaalta on uskottavaa, että maksuohjelmassa huomioon ottamatta jääneitä tuloja on käytetty lähinnä juokseviin maksuihin tai menoihin. Mikään ei viittaa esimerkiksi siihen, että näitä tuloja olisi käytetty perusturvaan kuulumattomien hyödykkeiden hankintoihin.

A on kertonut, että osa hänen tuloistaan on käytetty perheen vanhan omakotikiinteistön korjaamiseen. Luotettavaa selvitystä korjaustoimenpiteistä ja sen kustannuksista ei ole. Kuitenkin riidatonta on, että tämän kiinteistön myynnistä vuonna 2000 saatu kauppahinta ylitti 220 000 markalla kiinteistölle maksuohjelmassa merkityn arvon. Tähän nähden on uskottavaa, että ainakin osa A:n tuloista on käytetty kiinteistön arvoa säilyttäneisiin tai nostaneisiin korjauskustannuksiin. Nämä kustannukset ovat hyödyttäneet velkojia, kun kiinteistön kauppahinta on käytetty velkojen maksuun.

A:lle ja hänen puolisolleen B:lle on kummallekin vahvistettu maksuohjelma samanaikaisesti 20.10.1994 ja sen sisältöisinä, että puolisot säilyttävät yhteisen asuntonsa. Puolisot ovat huomattavasta osasta velkojaan yhteisvastuussa. A:n kertoman mukaan puolisoiden taloudenpito oli yhteistä siten, että B:n tuloista maksettiin kummankin puolison maksuohjelman mukaiset suoritukset ja A:n epäsäännöllisemmistä tuloista perheen juoksevat menot. Edellä sanottu antaa aiheen olettaa, että puolisoilla on sinänsä ollut vakava pyrkimys täyttää maksuohjelman mukaiset suoritusvelvoitteensa, mutta että he eivät osin piittaamattomuuttaan ja osin ajattelemattomuuttaan ole riittävästi kiinnittäneet huomiota A:n osalta siihen, mikä merkitys hänen tulojensa määrällä on ilmoitusvelvollisuuden kannalta. Esitetyn selvityksen perusteella on kuitenkin hyvin mahdollista katsoa, että A ei ole tietoisesti pyrkinyt salaamaan tulojensa oikeata määrää. Tätä olettamusta tukee se riidaton seikka, että A ja B ovat itse yhdessä hakeneet maksuohjelmiensa muuttamista, jolloin tulojen määräkin tulee yleensä uudelleen selvitettäväksi selvittäjän toimenpitein.

Edellä mainitut seikat tukevat sitä käsitystä, että A:n menettely ei ole sillä tavoin erityisen moitittavaa, että hänen tietoisena pyrkimyksenään olisi ollut henkilökohtaisen hyödyn saaminen velkojien kustannuksella.

A on Korkeimmalle oikeudelle määräajan jälkeen toimittamassaan lisäkirjelmässä ilmoittanut, että hän on edustusliikkeensä nimissä ollutta luotollista shekkitiliä käyttäen maksanut kaksi maksuohjelmaan merkittyä luottoa takaajien kautta pankille, jotta luotot eivät jäisi takaajina olleiden A:n ja B:n lähisukulaisten maksettaviksi. Shekkitilin kustannukset provisioineen ja korkoineen ovat olleet noin 32 000 markkaa. Maksuja on kirjanpidossa käsitelty yksityisottoina. Kun otetaan huomioon nämä maksut, jotka ovat menneet maksuohjelman ulkopuolella velkojien hyväksi, A:n maksukyky on hänen oman ilmoituksensa mukaan parantunut ainoastaan noin 8 000 markalla. Vastauksessaan Leonia Pankki Oyj on lausunut, että tämä menettely on loukannut velkojien tasavertaisuutta ja että velallinen ei voi valikoida suoritettavaksi tulevia velkoja.

A:n lisäkirjelmään liitetyistä maksutositteista voidaan päätellä, että mainitut suoritukset takaajien hyväksi on tehty jo marraskuussa 1994 ja siis hyvin pian maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Mainitunlaiset suoritukset, kun ne katetaan A:n tuloista, ovat vastoin sitä lain 40 §:n 3 momentista ilmenevää periaatetta, että velallinen ei voi maksuohjelman aikana suosia velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan velkojaa sellaisin ylimääräisin maksusuorituksin, jotka eivät perustu maksuohjelmaan. Tämän periaatteen vastainen menettely voi jo sellaisenaan olla peruste maksuohjelman raukeamiselle ja se siten osaltaan vahvistaa käsitystä A:n laiminlyönnin moitittavuudesta. Toisaalta menettelyn merkitystä on vaikea arvioida, kun asiasta ei ole muuta selvitystä kuin mitä A on lisäkirjoituksessaan itse ilmoittanut. Kun yksityistakaajan suosimiseen saattaa liittyä myös voimakkaita inhimillisiä tekijöitä ja kun velkajärjestelylainsäädännössäkin yksityistakaajan asemaa on parannettu, ei A:n ilmoittamalle seikalle voida kuitenkaan antaa ratkaisevaa merkitystä asian kokonaisarvioinnissa.

Velkajärjestelylain maksuohjelman muuttamista koskevan 44 §:n 3 momentissa säädetään, että jos maksuohjelmaa muutetaan velkojien hyväksi, ohjelman kestoa voidaan pidentää sitä aikaa vastaavalla ajalla, jona velallisen maksukyky on parantunut. Muutos, joka maksuohjelmaan tehdään velkojan hyväksi, koskee kaikkia velkojia. Tässä tapauksessa velkojilla olisi ollut peruste vaatia A:n maksuohjelman muuttamista hänen maksuohjelmaan merkittyä maksuvaraa paremman maksukykynsä vuoksi. Kun A on laiminlyönyt ilmoittaa todellisesta maksukyvystään, velkojat ovat jääneet ilman heille kuuluvia suorituksia. Näiden suoritusten kokonaismääräksi voidaan arvioida 45 000 markkaa vastaavat 7 568 euroa, kun huomioon on otettu asumisen korjauskustannuksina hyväksyttävänä pidettävä 23 000 markkaa sekä se 1.2.1997 voimaan tulleesta lainmuutoksesta ilmenevä periaate, että velallinen saa pitää lisääntyneistä tuloista osan itsellään.

Punnitessani eri suuntaan vaikuttavia seikkoja olen päätynyt siihen, että A:n myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyöntiä ei voida asiaa kokonaisuutena tarkastellen pitää niin olennaisena, että velkajärjestely tulisi määrätä raukeamaan. Tätä puoltavat myös asiaan liittyvät kohtuusnäkökohdat. Maksuohjelman raukeamatta jäämisen edellytys kuitenkin on, että velkojien kärsimä menetys hyvitetään velkojille velkajärjestelyn keinoin. Kumoan sen vuoksi alempien oikeuksien päätökset sekä hylkään vaatimuksen velkajärjestelyn raukeamisesta ja palautan asian käräjäoikeuteen A:n maksuohjelman muuttamista koskevan hakemuksen käsittelyä varten. A:n on velkajärjestelyn raukeamisen uhalla toimitettava kahden kuukauden kuluessa tämän päätöksen antamisesta käräjäoikeuteen ehdotus uudeksi maksuohjelmaksi, jonka tulee sisältää lain periaatteita noudattava 7 568 euron lisäsuoritusvelvollisuus asianmukaisine maksuaikatauluineen.