Panttaussitoumuksen nojalla A on sitoutunut siihen, että panttaus on velan maksusta huolimatta voimassa, jos velan maksu peräytetään takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) säännösten perusteella. Sanamuotonsa perusteella tämä sopimusehto näyttäisi koskevan vain tilannetta, jossa takaisinsaantivaatimus on tehty ja maksun peräytyminen on jo toteutunut. Panttaussitoumuksessa ei lausuta siitä, miten pantinhaltija voi turvata oikeutensa velallisen suorituksen ja sen mahdollisen peräytymisen välisenä kriittisenä aikana. A:n on kuitenkin vakuuden antajana täytynyt ymmärtää, ettei velallisen suoritus ole vielä lopullisesti voinut merkitä hänen antamansa panttaussitoumuksen oikeusvaikutusten lakkaamista ja pantinantajan vastuun päättymistä. Maksun peräyttämistä koskeva panttaussitoumuksen ehto jäisi merkityksettömäksi, jollei pantinhaltijalla olisi mahdollisuutta turvata oikeuksiaan takaisinsaannin varalta myös edellä mainitun kriittisen välitilan aikana. Käräjäoikeuden tuomion perustelujen mukaan pantin pidättämistä velan maksun jälkeen onkin yleensä pidetty mahdollisena takaisinsaantilain 10 §:stä johtuvan kolmen kuukauden kriittisenä aikana. Nyt on kysymys siitä, onko pantinhaltijalla oikeus pidättää pantti vielä senkin jälkeen aina takaisinsaantilain 5 §:ssä tarkoitetun viiden vuoden määräajan umpeutumiseen saakka.

Panttaussitoumuksesta ei käy nimenomaisesti ilmi, onko sen ehdoissa oleva viittaus takaisinsaantisäännöksiin tarkoitettu koskemaan vain takaisinsaantilain 10 §:n mukaista peräytymistilannetta. Sopimusehdon sanamuoto "betalningen av skulden" näyttäisi ensisijaisesti viittaavan tähän lainkohtaan, jossa kysymys on nimenomaan "velan maksun" peräytymisestä. Kun sopimusehdon ilmeinen tarkoitus on kuitenkin ollut yleisemminkin suojata pantinhaltijaa takaisinsaantisäännöksistä johtuvia riskejä vastaan, on luontevaa tulkita sopimusehtoa niin, että se ainakin periaatteessa käsittää myös takaisinsaantilain 5 §:n niin sanotusta yleisestä takaisinsaantiperusteesta johtuvat suorituksen peräytymistilanteet. Tätä tulkintaa ei voida pitää A:n kannalta sinänsä yllättävänä tai ankarana.

On otettava huomioon myös se, ettei pantinhaltijan oikeuksien turvaaminen vaadi välttämättä pantin pidättämistä vaan samaan lopputulokseen voidaan päästä muillakin, vakuuden antajaa vähemmän rasittavilla vakuusjärjestelyillä. Puheena olevassa tilanteessa pankki onkin pantin pidättämisen vaihtoehtona tarjonnut A:lle järjestelyä, jossa pantti voitaisiin heti palauttaa A:lle, mutta tämä puolestaan sitoutuisi palauttamaan pantin tai antamaan sitä vastaavan vakuuden pankille, mikäli pankkiin kohdistettaisiin velan maksun peräyttämistä koskeva takaisinsaantivaatimus.

Olennaista on kuitenkin se, missä tilanteissa ja millä ehdoilla velallisen suorituksen peräytymisuhkaa voidaan vielä takaisinsaantilain 10 §:stä johtuvan kolmen kuukauden kriittisen ajan jälkeenkin pitää niin todellisena, että pantinhaltijan on kohtuullista vedota siihen panttaussitoumuksen antajaa vastaan. Voidakseen näin tehdä pitäisi pantinhaltijan esittää perusteltuja syitä, jotka tukisivat menestyksellisen takaisinsaantikanteen todennäköisyyttä vielä senkin jälkeen, kun lain 10 §:n mukainen kolmen kuukauden kriittinen aika on kulunut umpeen. On selvää, että takaisinsaannin mahdollisuus käy sitä pienemmäksi, mitä enemmän aikaa velallisen suorituksesta on kulunut. Erityisen epätodennäköiseltä velan maksun peräytyminen näyttää sen jälkeen, kun velallisen konkurssi on jo rauennut eikä takaisinsaantikanteita ole edes nostettu.

Käsillä olevassa tapauksessa velallinen oli asetettu konkurssiin vasta 25.4.2000 eli lähes kaksi vuotta velan maksun jälkeen. Pankki ei ole edes väittänyt, että takaisinsaantikannetta olisi nostettu. Pankki on kertonut, että konkurssi oli sittemmin tämän oikeudenkäynnin aikana rauennut. Kun pankki ei ole selvittänyt, että maksun peräytyminen vielä tässäkin tilanteessa olisi todennäköistä, pankilla ei enää ole oikeutta kieltäytyä palauttamasta panttia A:lle.

Pankki häviää muutoksenhaun Korkeimmassa oikeudessa, joten se olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 16 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa. Koska asiassa ratkaistava oikeudellinen kysymys on kuitenkin ollut epäselvä, pankilla voidaan katsoa olleen perusteltu syy oikeudenkäyntiin sekä muutoksenhakuun hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa. Tämän vuoksi asianosaiset saavat oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan myös hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa.