2001 false

KKO:2001:90

Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetty lievin rangaistus tarkoittaa kulloinkin kysymykseen tulevan rikoksen rangaistusasteikon mukaista vähimmäisrangaistusta ottamatta huomioon mahdollisia vähentämisperusteita.

PakkokeinoL 1 luku 3 § 1 mom 1 kohta

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Käsittely Kuopion käräjäoikeudessa

Käräjäoikeuden päätös 26.9.2000

Käräjäoikeus määräsi tapon yrityksestä todennäköisin syin epäillyn A:n vangittavaksi pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin, 8 §:n 1 momentin ja 26 a §:n sekä 7 luvun 1a §:n nojalla, koska rikoksesta ei ollut säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta eikä vangitseminen asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olojen vuoksi ollut kohtuutonta ja koska tutkinnassa olleen rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä rikoksesta epäillylle tai muille aiheutuvien oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Esko Randelin.

Käräjäoikeuden päätös 10.10.2000

Käräjäoikeus määräsi tapon yrityksestä epäiltynä vangitun A:n pidettäväksi pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin, 8§:n 1 momentin ja 26 a §:n sekä 7 luvun 1 a §:n nojalla edelleen vangittuna, koska edellisessä päätöksessä mainitut vangitsemisen yleiset ja erityiset edellytykset olivat edelleen olemassa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Tossavainen.

Kantelu Itä-Suomen hovioikeuteen

A vaati kantelukirjelmässään, että käräjäoikeuden päätökset vangitsemisesta ja vangittuna pitämisestä kumotaan ja hänet määrätään päästettäväksi vapaaksi, koska pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuja vangitsemisen edellytyksiä ei ollut olemassa.

Hovioikeuden päätös 19.10.2000

Hovioikeus lausui, että A:ta epäiltiin todennäköisin syin tapon yrityksestä. Taposta säädetty vähimmäisrangaistus on kahdeksan vuotta vankeutta. Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää, jos rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Pidättämisestä päätettäessä sanotunlaisena lievimpänä rangaistuksena pidetään täytetystä teosta säädettyä lievintä rangaistusta siinäkin tapauksessa, että teko on jäänyt yritykseksi, koskei rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita voitu ottaa tässä yhteydessä huomioon (HE 14/1985 vp. s. 48 ja 49). Pakkokeinolain 1 luvun 8 §:n nojalla rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan lain saman luvun 3 §:n 1 momentissa säädetyin edellytyksin vangita. Pakkokeinojen käyttöoikeutta harkittaessa kysymyksessä olevassa tapauksessa lievimpänä rangaistuksena oli siten pidettävä kahdeksaa vuotta vankeutta.

Tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi kantelun.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juha Voutilainen, Marja-Liisa Karotie ja Heikki Laakso. Esittelijä Liisa Laatikainen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati hovioikeuden päätöksen kumoamista ja toisti pyyntönsä vapaaksilaskemisesta, koska A:n vangitsemiselle ja vangitsemisen jatkamiselle ei ollut laillisia edellytyksiä. A:ta, joka on ollut epäiltynä tapon yrityksestä, ei ole voitu vangita pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella, koska tapon yrityksestä säädetty lievin rangaistus oli 14 päivää vankeutta. Hänen pidättämiselleen ja vangitsemiselleen ei ollut edes väitetty olevan pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja edellytyksiä. Pakkokeinolakia ei voitu tulkita vastoin sen sanamuotoa silloinkaan, kun tällainen tulkinta perustui lainvalmisteluasiakirjoihin.

Virallinen syyttäjä antoi häneltä pyydetyn vastauksen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 13.9.2001

Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan pidättää, jos rikoksesta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta. Rikoksesta epäilty saadaan saman luvun 8 §:n 1 momentin mukaan vangita samoin edellytyksin. Asiassa on kysymys siitä, miten ensin mainitussa lainkohdassa olevaa lievimmän säädetyn rangaistuksen edellytystä tulee tulkita silloin, kun käsillä on rikoksen yritys.

Tulkintaa, jonka mukaan lievimmän säädetyn rangaistuksen katsotaan viittaavan kulloinkin kysymykseen tulevan rikoksen rangaistusasteikon mukaiseen vähimmäisrangaistukseen, tukevat pakkokeinolain esityöt. Pakkokeinolain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa on käsitelty sitä, miten lain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä pidättämisen edellytystä koskevaa ilmaisua "rikoksesta säädetty ankarin rangaistus" on tulkittava (HE 14/1985 vp. s.48). Tässä yhteydessä viitattiin rikosoikeudellista vanhentumista koskevan rikoslain 8 luvun 1 §:n 3 momentin säännökseen, jossa vastaavan ilmaisun ("kovin rangaistus") selitettiin tarkoittavan sitä rangaistusta, joka tapaukseen sovellettavassa rangaistussäännöksessä on asiassa ilmenneiden seikkojen vallitessa tehdystä rikoksesta säädetty enimmäisrangaistukseksi. Mainitun rikoslain säännöksen katsottiin soveltuvan myös pakkokeinolaissa käytetyn ilmaisun tulkintaohjeeksi. Tällaista perusteluissa olevaa tulkintaohjetta pidettiin siis riittävänä ja nimenomainen tulkintasäännös jätettiin ottamatta pakkokeinolakiin ilmeisesti sen vuoksi, että rikoslain 8 luvun enimmäisrangaistuksen määrittelytavan katsottiin vakiintuneen yksiselitteiseksi (ks. Esitutkinta ja pakkokeinot rikosasioissa, Esitutkintatyöryhmän ehdotus 1980, Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 16/1980 s.44).

Mainittu tulkintaohje tarkoitti hallituksen esityksen perustelujen mukaan sitä, että jos rikokseen sovellettavassa lainkohdassa on säädetty erityinen asteikko lieventävien tai raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdystä teosta, tätä asteikkoa sovelletaan pidättämistä harkittaessa vain, kun on epäiltävissä, että tutkittava rikos on tehty sellaisten asianhaarain vallitessa. Hallituksen esityksessä todettiin lisäksi, että pidättämisestä päätettäessä ei liioin oteta huomioon rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita, kuten rikoksen yritystä. Vaikka asiasta ei erikseen lausuttu, on selvää, että tämä tulkintaohje tarkoitti myös pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteena olevaa ilmaisua "rikoksesta säädetty lievin rangaistus". Eduskunta ei hallituksen esitystä käsitellessään puuttunut mainittuun tulkintaohjeeseen (LaVM 9/1986).

Kysymys on tullut esiin myöhemmissäkin lainsäädäntöhankkeissa. Pakkokeinolain 1 ja 2 luvun muuttamista koskevan hallituksen esityksen perusteluissa selostettiin pakkokeinolain 1 luvun sisältöä ja siinä yhteydessä vielä erikseen toistettiin lausuma siitä, että pidättämisestä päätettäessä ei oteta huomioon rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita (HE 153/1991 vp. s.5).

Ne edellytykset, joilla henkilökohtaista vapautta voidaan rajoittaa, on laissa määriteltävä mahdollisimman tarkkarajaisesti ja yksiselitteisesti. Tätä vaatii erityisesti se suoja, jota perustuslain 7 §:n 3 momentin säännökset henkilökohtaiselle koskemattomuudelle antavat. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolain 1 luvussa on jätetty lähinnä lainsäädäntöteknisistä syistä nimenomaan lausumatta, otetaanko yleiset rangaistuksen vähentämisperusteet huomioon pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksenä olevia, rangaistusasteikkoon liittyviä edellytyksiä harkittaessa. Lainvalmisteluaineiston perusteella on kuitenkin selvää, että pakkokeinolakia on tarkoitettu tulkittavaksi siten, että näitä perusteita ei oteta huomioon. Myös oikeuskirjallisuudessa lakia on vakiintuneesti tulkittu samalla tavalla. Tämän vuoksi ei ole perusteita poiketa tästä jo lakia säädettäessä omaksutusta vakiintuneesta tulkinnasta.

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohtaa tulee tulkita siten, että säädetyllä lievimmällä rangaistuksella tarkoitetaan kulloinkin kysymykseen tulevan rikoksen rangaistusasteikon mukaista vähimmäisrangaistusta eikä rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita, kuten yritystä, oteta pidättämisen ja vangitsemisen nyt tarkoitettua edellytystä harkittaessa huomioon.

Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimitetun selvityksen mukaan käräjäoikeus on puheena olevan pakkokeinoasian käsittelyssä 24.10. ja 7.11.2000 julistamillaan vangitsemispäätöksillä, 13.11.2000 rikosasian pääkäsittelyssä julistamallaan päätöksellä ja 22.11.2000 julistamallaan tuomiolla määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. Vangitsemispäätökset, joista A on hovioikeuteen kannellut, eivät siten enää ole voimassa. Näin ollen enemmän lausunnon antaminen A:n valituksesta raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Mikko Tulokas, Eeva Vuori, Kari Kitunen ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Elisa Mäntysaari.