2001 false

KKO:2001:8

Käräjäoikeus pidensi takavarikkoasiassa syytteen nostamisen määräaikaa. Päätökseen ei voitu hakea muutosta hovioikeudessa käyttämällä kantelua varsinaisena muutoksenhakukeinona.

Koska kysymys takavarikon voimassa pitämisestä voitiin pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukaisessa järjestyksessä uudelleen saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi eikä asiaa siten ollut lopullisesti ratkaistu käräjäoikeuden päätöksellä, päätöstä ei voitu oikeudellisena ratkaisuna rinnastaa lainvoimaiseen tuomioon. Päätökseen ei siten voitu hakea muutosta myöskään käyttämällä kantelua ylimääräisenä muutoksenhakukeinona. (Ään.)

PakkokeinoL 4 luku 13 § PakkokeinoL 4 luku 16 § 2 mom OK 31 luku 1 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA Helsingin käräjäoikeuden päätös 18.8.1999

Käräjäoikeus, jossa rikoskomisario B oli vaatinut A:ta koskevassa takavarikkoasiassa syytteen nostamisen määräaikaa pidennettäväksi, pidensi määräaikaa 15.11.1999 asti.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jouko Räsänen.

Helsingin hovioikeuden päätös 4.11.1999

Hovioikeus, jonne A kanteli käräjäoikeuden päätöksestä, totesi, että asiassa oli kysymys pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetusta syytteen nostamisen määräajan pidentämistä koskevasta päätöksestä, johon saman lain 4 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan ei saanut hakea muutosta. Pakkokeinolakiin ei sisältynyt erityisiä kantelua koskevia säännöksiä tämän asian osalta.

Hovioikeus totesi edelleen, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio voitiin tehdystä kantelusta poistaa tuomiovirheen perusteella. Saman luvun 16§:n mukaan kantelu voitiin kohdistaa myös lainvoiman saaneeseen tuomioon rinnastettavaan oikeudelliseen ratkaisuun.

Käsiteltävässä asiassa ei ollut kysymys lainvoimaisesta tuomiosta, vaan tuomioistuimen tekemästä pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momentissa tarkoitetusta syytteen nostamisen määräajan pidentämistä koskevasta päätöksestä, joten tuomiovirhekantelun mahdollisuus riippui siitä, oliko kantelussa tarkoitettu päätös rinnastettavissa lainvoimaiseen tuomioon. Hovioikeuden mukaan tämä edellytti muun muassa sitä, että päätös oli lainvoimaisen tuomion tavoin lopullinen.

Pakkokeinolain 4 luvun 13 §:ssä säädettiin, että sen vaatimuksesta, jota asia koski, tuomioistuimen oli päätettävä, oliko takavarikko pidettävä voimassa. Kun takavarikon saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi oli näin tehty mahdolliseksi, ei nyt kantelun kohteena olleella päätöksellä ollut lopullisesti ratkaistu kysymystä takavarikon voimassa pitämisestä. Päätöstä ei näin ollen voitu oikeudellisena ratkaisuna rinnastaa lainvoimaiseen tuomioon eikä se siten voinut olla oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitetun tuomiovirhekantelun kohteena.

Mainituilla perusteilla hovioikeus jätti kantelun tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pentti W. Korhonen, Tuula Nousiainen ja Petri Leskinen. Esittelijä Johanna Jylhä.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kantelu hyväksytään.

Rikoskomisario B ei antanut valituksen johdosta pyydettyä vastausta.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU Perustelut

A on kannellut hovioikeuteen käräjäoikeuden päätöksestä syytteen nostamisen määräajan pidentämistä koskevassa takavarikkoasiassa vaatien takavarikon kumoamista. Hovioikeudelle osoitetun kantelun perusteena hän on lausunut, ettei määräajan pidentämiselle eikä takavarikon voimassa pitämiselle ollut laillisia perusteita. Vaikkei A ollutkaan ilmoittanut niitä lainkohtia, joihin hän on kanteluoikeutensa hovioikeudessa perustanut, voidaan kantelun asiasisällön perusteella otaksua A:n lähteneen siitä, että vaikkei käräjäoikeuden kysymyksessä olevasta päätöksestä ole voitukaan pakkokeinolain 4 luvun 16 §:n 2 momentin nimenomaisen kiellon vuoksi valittaa, muutosta on kuitenkin voitu hakea käyttämällä kantelua varsinaisena muutoksenhakukeinona samaan tapaan kuin vangitsemisasiassa pakkokeinolain 1 luvun 27 §:n 2 momentin mukaan. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei pakkokeinolain 4 luvun 16 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tilanteessa voida käyttää varsinaisena muutoksenhakukeinona myöskään kantelua.

Siltä osin kuin kysymyksessä olevaa kantelua on tullut käsitellä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännöksiin perustuvana, Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perustelut.

Sanotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta, joka siis jää pysyväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Per Lindholm, Kari Raulos, Mikael Krogerus (eri mieltä), Markku Arponen (eri mieltä) ja Pertti Välimäki. Esittelijä Kari Vesanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen esittelijäneuvos Vesanen, jonka mietintö lausui seuraavaa:

Asiassa on kysymys siitä, saako A, jonka omaisuutta on määrätty takavarikkoon, hakea kanteluteitse muutosta käräjäoikeuden päätökseen, jolla syytteen nostamisen määräaikaa on pidennetty. Hovioikeus on ottanut muutoksenhakuoikeuteen kielteisen kannan toisaalta sillä perusteella, että pakkokeinolakiin ei sisältynyt tämän asian osalta erityisiä kantelua koskevia säännöksiä, ja toisaalta sillä perusteella, että A:lla oli pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n nojalla oikeus saattaa kysymys takavarikon kumoamisesta tuomioistuimen ratkaistavaksi. Takavarikon voimassaoloajan pidentämistä koskevaa päätöstä ei näin ollen voitu oikeudellisena ratkaisuna rinnastaa lainvoimaiseen tuomioon eikä se siten voinut olla oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitetun tuomiovirhekantelun kohteena.

Varsinaisesta muutoksenhausta takavarikkoasiassa säädetään pakkokeinolain 4 luvun 16 §:ssä. Sen 2 momentin mukaan takavarikon voimassaoloajan pidentämistä koskevaan päätökseen ei saa hakea muutosta. Säännös estää siten hakemasta tällaiseen päätökseen muutosta valittamalla. Sanottu valituskielto ei sen sijaan kerro mitään mahdollisuudesta turvautua ylimääräiseen muutoksenhakuun.

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden kannan siitä, että nimenomaisen säännöksen puuttuessa pakkokeinolain 1 luvun 27§:n 2 momentin tyyppinen, vangitsemisasiassa käytettävissä oleva kantelu, jossa ei ole kysymys oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa tarkoitetusta kantelusta ylimääräisenä muutoksenhakukeinona, ei ole tässä tapauksessa mahdollinen.

Pakkokeinolain 4 luvun 13 §:ssä tosin säädetään, että sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen on päätettävä, onko takavarikko pidettävä voimassa. Mainittu säännös ei kuitenkaan ole, kuten jo sen sijoittamisesta muutoksenhakua koskevan 4 luvun 16 §:n ulkopuolelle voidaan päätellä, varsinainen muutoksenhakusäännös, vaan säännös, joka mahdollistaa takavarikon saattamisen tuomioistuimen käsiteltäväksi muutoksenhausta riippumatta. Syytteen nostamisen määräajan pidentäminen ja takavarikon saattaminen tuomioistuimen käsiteltäväksi tarkoittavat ainakin osittain eri asioita. Tutkiessaan pakkokeinolain 4 luvun 11 §:n 2 momentin mukaisesti syytteen nostamisen määräajan pidentämispyyntöä tuomioistuin tutkii vain sen, onko pidentämiseen olemassa pätevä syy. Sen sijaan tuomioistuin ei tässä yhteydessä ilman eri vaatimusta tutki takavarikon voimassapitämisen edellytyksiä.

Perusoikeuksiin kuuluvan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältönä on myös oikeus hakea muutosta. Ylimääräinen muutoksenhaku täyttää muutoksenhakuoikeutta koskevan vaatimuksen silloin, kun laissa oleva valituskielto estää hakemasta ratkaisuun muutosta valittamalla. Sen sijaan se seikka, että A:lla on ollut käytettävissään pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukainen keino oikeussuojan saamiseen, ei voi poistaa hänen oikeuttaan turvautua käytettävissä olevaan ylimääräiseen muutoksenhakukeinoon. Hovioikeuden ei siten olisi tullut jättää A:n muutoksenhakemusta tutkimatta sillä perusteella, että A:lla olisi ollut mahdollisuus saattaa takavarikko tuomioistuimen tutkittavaksi ja että käräjäoikeuden päätöstä ei tämän vuoksi voida oikeudellisena ratkaisuna rinnastaa lainvoimaiseen tuomioon.

A:lla on siis oikeus saada kantelu tutkituksi alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ottaa kantelun suoraan täällä tutkittavakseen.

A on kantelussaan hovioikeudelle katsonut, että käräjäoikeus oli jatkanut syytteen nostamisen määräaikaa yksinomaan sillä perusteella, että tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut, että esitutkinta oli kesken, joten syytettä ei ehditty nostaa sille varatun määräajan kuluessa. Tämä ei kuitenkaan A:n mukaan ollut riittävä peruste pidentää määräaikaa. A on viitannut perusteenaan ratkaisuun KKO 1994:83, jossa Korkein oikeus on muun ohessa katsonut, ettei määräajan pidentämiseen toistamiseen ollut tuossa asiassa vallinneissa olosuhteissa ollut perusteita.

A on kantelunsa perusteena siis katsonut, että käräjäoikeus oli pidentäessään syytteen nostamiselle asetettua määräaikaa antanut hakemukseen asiallisesti väärän ratkaisun. Kysymys ei siten voi olla kantelua koskevassa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitetusta oikeudenkäyntivirheestä. Tutkiessaan A:n kirjoituksen myös tuomionpurkuhakemuksena Korkein oikeus katsoo, ettei A:n esittämä peruste ole sellainen, jonka perusteella käräjäoikeuden päätös olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7§:n säännösten nojalla purettava.

Oikeusneuvos Arponen: Hyväksyn mietinnön.

Oikeusneuvos Krogerus: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Arponen.