Englantilainen Andrea Merzario Ltd oli järjestänyt tietokonemonitoreita koskeneen yhdistetyn kuljetuksen Hullista Englannista Haminan kautta Moskovaan. Kuljetuksessa oli ollut laivaajana englantilainen Samsung Electronics Manufacturing Ltd ja vastaanottajana Moskovassa toimiva Samsung Electronics Co Ltd. Finnlines Oyj, entinen Finncarriers Oy Ab, oli tehnyt kuljetuksesta sopimuksen Andrea Merzario Ltd:n kanssa antamalla yhdistettyä kuljetusta koskeneen rahtikirjan. Kuljetuksen kohteena olleen 750 tietokonemonitoria sisältäneen kontin kuljettamisesta maanteitse Haminasta Moskovaan Finnlines Oyj oli tehnyt tiekuljetussopimuksen CMR-rahtikirjan 10.4.1996 antaneen Avain-Trans Oy:n kanssa. Tiekuljetuksen kohteena ollut tavara ei ollut saapunut vastaanottajalle. Finnlines Oyj:n mukaan autonkuljettaja oli luovuttanut sen Moskovassa 12.4.1996 väärälle henkilölle. Samsungûyhtiöt olivat vaatineet Andrea Merzario Ltd:ltä korvausta tavaran katoamisesta tai toimittamisesta väärälle vastaanottajalle. Andrea Merzario Ltd puolestaan oli pannut Englannissa vireille oikeudenkäynnin Finnlines Oyj:tä kohtaan vaatien tältä korvausta niistä määristä, jotka se itse voi joutua suorittamaan.

Finnlines Oyj oli 25.4.1996 lähettänyt Avain-Trans Oy:lle telekopioviestin, joka oli otsikoitu reklamaatioksi. Viestistä kävi ilmi, että se koski sanottua tiekuljetusta. Viestissä oli todettu, että tavara ei ollut vastaanottajan ilmoituksen mukaan saapunut perille. Tämän jälkeen viestissä todettiin: "Pidämme teitä vastuussa kaikista tavaran katoamiseen liittyvistä kuluista ja korvausvaatimuksista, jotka meille tavaran perilletoimittamisesta vastaavina tullaan osoittamaan." Sittemmin 11.2.1997 Finnlines Oyj oli lähettänyt Avain-Trans Oy:lle kirjeen, jossa viitattiin telekopioviestiin 25.4.1996 ja siihen, ettei mainittu kontti ollut saapunut perille, vaan mitä ilmeisimmin luovutettu väärälle vastaanottajalle. Tämän jälkeen viestissä todettiin: "Olemme nyt saaneet asiassa korvausvaatimuksen määrältään USD 157.500. Koska tavaran katoaminen on tapahtunut Teidän huostastanne, meidän on pidettävä Teitä vastuussa tapahtuneesta ja odotamme pikaista vahvistustanne, kuinka haluatte asiassa edetä."

Avain-Trans Oy oli kirjeellään 14.2.1997 Finnlines Oyj:lle ilmoittanut siirtäneensä asiaan liittyvän aineiston Vakuutusyhtiö Tapiolaan, joka hoiti asiaa Avain-Trans Oy:n puolesta.

Finnlines Oyj kertoi Avain-Trans Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että edeltä tapahtumatiedoista ilmenevin tavoin Finnlines Oyj oli tehnyt Andrea Merzario Ltd:n kanssa sopimuksen yhdistetystä kuljetuksesta ja Avain-Trans Oy:n kanssa sopimuksen siihen sisältyneestä tiekuljetuksesta. Andrea Merzario Ltd oli haastanut Finnlines Oyj:n vastaamaan Englannissa Lontoon kauppatuomioistuimessa vaatimukseen, jonka mukaan Finnlines Oyj:n oli korvattava kysymyksessä olevan kontin katoamisesta tai toimittamisesta väärälle vastaanottajalle Andrea Merzario Ltd:lle aiheutuvat vahingot. Oikeudenkäynti Englannissa oli vielä alkuvaiheissaan.

Finnlines Oyj vaati vahvistettavaksi, että Avain-Trans Oy oli vastuussa niistä vahingoista, jotka olivat aiheutuneet siitä, ettei vastaajayhtiön kuljettama kontti ollut koskaan saapunut oikealle vastaanottajalle. Finnlines Oyj vaati myös, että Avain-Trans Oyj velvoitetaan korvaamaan sanottuina vahinkoina tavaran arvon enintään 155 250 Yhdysvaltain dollaria sekä kuljetukseen liittyvät kustannukset myöhemmin ilmoitettavan määräisinä, kuitenkin vain jos Finnlines Oyj itse joutuu vastuuseen kuluista.

AvainûTrans Oy kiisti kanteen ensinnäkin sillä perusteella, ettei Finnlines Oyj:llä ollut kanneoikeutta ja että kanne oli ennenaikainen. Andrea Merzario Ltd oli tosin vaatinut Finnlines Oyj:ltä korvausta kontin katoamisen johdosta, mutta Finnlines Oyj ei ollut sitoutunut korvausta suorittamaan ja korvausvelvollisuutta koskeva oikeudenkäynti Englannissa oli kesken. Finnlines Oyj oli ilmeisesti siinä kiistänyt sekä korvausvelvollisuutensa perusteen että määrän. Finnlines Oyj:lle ei ollut siten syntynyt vahinkoa, jonka korvaamista se voisi vaatia Avain-Trans Oy:ltä.

Avain-Trans Oy kiisti kanteen myös vanhentuneena, koska sitä ei ollut pantu vireille tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa. Avain-Trans Oy oli ottanut tavaran kuljetettavakseen rahtikirjalla 10.4.1996. Kun tavara oli kadonnut, oli sanotun säännöksen mukaisesti mainitusta päivämäärästä 60 päivän kuluttua alkanut vuoden kanneaika, joka siis oli päättynyt 9.6.1997. Avain-Trans Oy kiisti, että Finnlines Oyj:n kirje 11.2.1997 olisi ollut sellainen tiekuljetussopimuslain 41 §:n 2 momentissa tarkoitettu kirjallinen vaatimus, joka olisi katkaissut vanhentumisajan kulumisen.

Käräjäoikeus otti välituomiolla ratkaistavakseen kysymykset Finnlines Oyj:n kanneoikeudesta ja kanteen vanhentumisesta. Kanneoikeuden osalta käräjäoikeus tarkasteli tuomiostaan ilmenevin tavoin sitä, oliko Finnlines Oyj:llä riittävä intressi oikeudenkäyntiin Avain-Trans Oy:tä vastaan, vaikka samasta vahinkotapahtumasta johtuva oikeudenkäynti Andrea Merzario Ltd:n ja Finnlines Oyj:n välillä Englannissa oli vasta alkuvaiheessa. Riidatonta oli, että Finnlines Oyj oli kuljetuksesta tekemänsä sopimuksen nojalla vastuussa kysymyksessä olevan tavaran kuljettamisesta ja että tavara oli jäänyt saapumatta oikealle vastaanottajalleen. Jo tästä päätellen Finnlines Oyj oli todennäköisesti korvausvelvollinen Andrea Merzario Ltd:lle, joka myös oli pannut vireille korvausvelvollisuutta koskevan oikeudenkäynnin Finnlines Oyj:tä vastaan. Käräjäoikeus katsoi, ettei käsitys, jonka mukaan korvausvelvollisuus on lopullinen vasta sitä koskevan tuomion jälkeen, ole perusteltu. Näin ollen Finnlines Oyj:llä oli riittävä kanneoikeus jutussa.

Kysymys kanteen vanhentumisesta ratkesi käräjäoikeuden mukaan sen perusteella, oliko Finnlines Oyj:n kirje 11.2.1997 ollut tiekuljetussopimuslain 41 §:n 2 momentissa tarkoitettu kirjallinen vaatimus, joka katkaisee vanhentumisen.

Käräjäoikeus arvioi kysymystä siten, ettei heikompikaan sanamuoto tai se, ettei vaatimukseen ollut oheistettu liitteitä, vaikuttanut olevan este tahdonilmaisun tulkitsemiseksi vanhentumisen keskeyttäväksi. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan tapauskohtaisille erityispiirteille oli pantava ratkaiseva paino. Tahdonilmaisujen tulkinnassa ei ratkaisua voitu perustaa yksin käytettyjen sanojen ja liitteiden valinnalle. Tässäkin tapauksessa oli noudatettava sitä yleistä tulkintasääntöä, jonka mukaan ratkaisevaa oli, mitä asianosaiset olivat tahdonilmaisuillaan tarkoittaneet.

Kirjeen 11.2.1997 sanamuoto tuki käräjäoikeuden mielestä vahvasti sitä, että se oli muodostanut täydennyksen Finnlines Oyj:n aikaisemmin 25.4.1996 Avain-Trans Oy:lle lähettämälle reklamaatiolle eikä ollut vielä tarkoitettu lopulliseksi kannanotoksi. Todistajien mukaan korvausvaatimuksen oikeellisuutta osoittavien liitteiden käyttäminen oli yleistä. Liitteiden puuttuminen tuki siten käsitystä, että kirje 11.2.1997 oli tarkoitettu reklamaatiotyyppiseksi. Andrea Merzario Ltd:n Finnlines Oyj:lle osoittama vaatimuskirje olisi ollut liitettävissä Finnlines Oyj:n kirjeeseen Avain-Trans Oy:lle.

Myös Finnlines Oyj:n sanotun kirjeen jälkeen tekemät pyynnöt vaatimusajan pidentämiseksi tukivat käsitystä, että yhtiö itsekin oli tulkinnut kirjeen reklamaatiotyyppiseksi. Tarvetta jatkoaikapyyntöihin ei olisi ollut, jos kirje olisi vaatimuksena jo katkaissut vanhentumisen.

Nämä seikat eli kirjeen 11.2.1997 sisältö, liitteiden puuttuminen siitä ja kirjeen jälkeiset määräajan pidennyspyynnöt yhdessä osoittivat, ettei Finnlines Oyj ollut vielä tarkoittanut esittää kirjeellä lopullista korvausvaatimusta. Kirjettä oli tulkittava Finnlines Oyj:llä sitä lähettäessä olleen tarkoituksen mukaisesti eikä yhtiö nyt voinut tehokkaasti väittää kirjeen tarkoittavan muuta. Siihen, miten Avain-Trans Oy oli ollut oikeutettu kirjettä tulkitsemaan, ei ollut sanotun vuoksi tarpeen ottaa kantaa.

Näillä perusteilla, kun vanhentumisen keskeyttävää kirjallista vaatimusta ei ollut tehty, käräjäoikeus hylkäsi kanteen vanhentuneena.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Mikael Lindström.

Finnlines Oyj valitti hovioikeuteen, joka lausui päätöksessään seuraavasti.

Kantajan puhevalta asiassa

Andrea Merzario Ltd oli tehnyt Finnlines Oyj:n kanssa sopimuksen kontin kuljettamisesta Venäjälle. Avain-Trans Oy oli Finnlines Oyj:n kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla ottanut kyseisen kontin kuljetettavaksi Haminan satamasta 10.4.1996 vieden sen Venäjälle. Finnlines Oyj oli 25.4.1996 ilmoittanut Avain-Trans Oy:lle kontin katoamisesta. Andrea Merzario Ltd oli Finnlines Oyj:n ilmoituksen mukaan haastanut Finnlines Oyj:n vastaamaan korvausvaatimukseen lontoolaisessa tuomioistuimessa.

Tuomioistuin voi tuomiolla vahvistaa tietyn oikeussuhteen olemassaolon osapuolten välillä. Perusteena kanteelle voi olla väitetty oikeudenloukkaus tai epävarmuus. Vahvistusintressin tulee kuitenkin olla kantajalle ajankohtainen, jotta hänelle voidaan antaa lopullista oikeussuojaa. Kontin katoaminen, Finnlines Oyj:n ja Andrea Merzario Ltd:n välinen sopimus ja siitä mahdollisesti aiheutuva korvausvastuu olivat asiassa riidattomia. Finnlines Oyj:llä oli siten katsottava olevan riittävä intressi saada sen ja Avain-Trans Oy:n väliseen sopimussuhteeseen perustuva vastuukysymys asiassa vahvistetuksi.

Kanneoikeuden vanhentuminen

Finnlines Oyj oli 25.4.1996 lähettämällään ilmoituksella tiedottanut Avain-Trans Oy:lle tämän 10.4.1996 kuljetettavakseen ottaman kontin katoamisesta. Ilmoitus oli otsikoitu reklamaatioksi, siinä oli yksilöity kuljetuksen kohde ja tuotu ilmi myös käsitys siitä, että Finnlines Oyj piti Avain-Trans Oy:tä vastuussa kaikista tavaran katoamiseen liittyvistä kuluista ja korvausvaatimuksista. Sittemmin 11.2.1997 Finnlines Oyj oli lähettänyt Avain-Trans Oy:lle kirjeen, josta ilmeni määrällisesti korvausvaatimus, joka sille oli esitetty, sekä uudelleen myös se seikka, että Finnlines Oyj piti Avain-Trans Oy:tä vastuussa tapahtuneesta. Kirjoituksessa oli viitattu aiemmin lähetettyyn reklamaatioksi otsikoituun ilmoitukseen.

Avain-Trans Oy oli 14.2.1997 ilmoittanut Finncarriers Oy:lle siirtäneensä asian Vakuutusyhtiö Tapiolalle.

Tavaran kadotessa, mikäli erityistä luovutuspäivää ei ollut sovittu, oli kuljetusta koskeva kanne tiekuljetussopimuslain 41 §:n 1 momentin mukaan pantava vireille vuoden kuluessa siten, että määräaika vanhentumiselle alkoi kuudenkymmenen päivän kuluttua siitä, kun rahdinkuljettaja otti tavaran kuljetettavakseen. Sanotun lain 41§:n 2 momentin mukaan vanhentuminen voitiin kuitenkin keskeyttää kirjallisella vaatimuksella ja jäljellä oleva kanneaika alkoi uudelleen kulua, kun rahdinkuljettaja kirjallisesti torjui vaatimuksen ja palautti siihen liitetyt asiakirjat. Edellä mainittu säännös perustui kansainväliseen tiekuljetuksia sääntelevään yleissopimukseen eli CMR-sopimukseen. Tiekuljetussopimuslain vanhentumista koskeva 41§ oli pakottavaa oikeutta ja säännöksen tulkinnassa tuli ottaa huomioon sen taustalla oleva kansainvälinen tiekuljetuksia koskeva sopimus ja sitä koskeva oikeuskäytäntö.

Laissa tai edellä mainitussa yleissopimuksessa ei kanneoikeuden vanhentumisen keskeyttävälle kirjalliselle vaatimukselle ollut asetettu sisällöllistä määrämuotoa. Edellä mainittua kansainvälistä yleissopimusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä oli katsottu, että keskeyttääkseen kanneoikeuden vanhentumisajan kulumisen, vaatimuksen tuli sisältää sellaista tietoa, jonka perusteella kuljettaja voi päättää hyväksyykö vaatimuksen vai torjuuko sen. Tärkeänä oli pidetty sitä, että vaatimuksesta kävi ilmi vahingonkorvauksen peruste, vaadittu korvausmäärä sekä se, että vastaanottajaa pidettiin vastuussa vahingosta, ja se, että rahdinkuljettaja voi vaatimuksesta ymmärtää vastuunsa luonteen. Täsmällistä tarkkuutta korvausvaatimukselta ei kuitenkaan ollut vaadittu. Asiakirjojen liittämistä vaatimukseen ei myöskään ollut pidetty välttämättömänä, mikäli asia kävi riittävän selvästi ilmi vaatimuksesta. Kun Finnlines Oyj:n Avain-Trans Oy:lle 11.2.1997 lähettämä kirje sisälsi edellä mainitut vahingon yksilöintiä edellyttävät tiedot, sen oli katsottava täyttävän kanneoikeuden vanhentumisen keskeyttävälle vaatimukselle sisällöllisesti asetetut edellytykset ja kanneoikeudelle säädetyn määräajan kuluminen oli tuolloin keskeytynyt.

Kirjeen sanamuodosta ei voitu päätellä, että Finnlines Oyj olisi vaatimuksellaan tarkoittanut Avain-Trans Oy:n lopullista vastuuta Finnlines Oyj:hin nähden ja siten lopullista vaatimusta, joka oli riippuvainen Finnlines Oyj:n ja sen toimeksiantajan välisen riidan ratkaisusta. Siitä seikasta, että Finnlines Oyj oli pyytämällä jatkoaikaa varmistanut sen, ettei vaatimus vanhene, ei voitu päätellä, että se olisi tarkoittanut vaatimuksen lopulliseksi tiekuljetussopimuslain 41§:n mukaiseksi vaatimukseksi.

Tämän vuoksi ja koska kysymys oli kansainväliseen yleissopimukseen perustuvan pakottavan lainsäännöksen soveltamisesta ja ottaen huomioon, että säännös oli pakottava myös siltä osin kuin siinä oli säädetty rahdinkuljettajan toimenpiteistä, joiden perusteella kanneoikeudelle säädetty määräaika saadaan uudelleen kulumaan, ei asiassa ollut annettava merkitystä sille, miten osapuolten toimia asiassa muutoin olisi tulkittava, vaan ainoastaan sille, milloin Avain-Trans Oy oli kirjallisesti torjunut Finnlines Oyj:n esittämän vaatimuksen. Torjumisen voitiin katsoa tapahtuneen aikaisintaan 12.10.1998, kun Vakuutusyhtiö Tapiola oli Finnlines Oyj:lle ilmoittanut käsityksensä kanneoikeuden vanhentumisesta. Koska kanne asiassa oli nostettu 27.10.1998 eli jäljellä olevan kanneajan puitteissa, ei Finnlines Oyj:n kanneoikeus ollut vanhentunut.

Näillä perusteilla hovioikeus, kumoten käräjäoikeuden tuomion, palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Pöntinen, Risto Setälä ja Leena Kartimo. Esittelijä Tiina Isokääntä.