Valituksenalainen yleistietoimitus nro 312 973-9 perustuu tiehallituksen 5.11.1992 vahvistamaan tiesuunnitelmaan. Toimituksessa suoritettiin yksityistiejärjestelyjä yleisistä teistä annetun lain (jäljempänä tielaki) 50 §:n 2 momenttiin (51/1981) perustuvan lainvoimaisen yksityisten teiden järjestelysuunnitelman mukaisesti. Suunnitelman mukaan Keijärven yksityistie katkaistiin Tampere-Seinäjoki -rautatien ja Soppeenmäentien välillä. Yksityistiejärjestelyssä perustettiin korvaavat tieyhteydet Keijärven yksityistien osakkaiden hyväksi muun muassa kohti kaakkoa uudelle tieosuudelle Keijärven kylään kuuluvan tilan A ja Mäkkylän kylään kuuluvan tilan B kautta. Tieosuus tehtiin kaartamaan kohti etelää ja johtamaan valtatien numero 3 ylitse Soppeenmäentielle.

Keijärven yksityistien tiekunnan valituksen johdosta maaoikeus on tuomionsa kohdassa 2.3 poistanut toimituksessa määrätyt, kaarretta koskeneet maapohjankorvaukset ja kunnostamiskorvaukset, yhteensä 100 000 markkaa, sekä määrännyt toimituksen uuteen käsittelyyn, jossa tielaitokselle tuli muun muassa varata kohtuullinen määräaika rakentaa liikenneturvallisuussyiden vuoksi jalkakäytävä valtatien ylikulkusillalle nousevaan Keijärven yksityistien kaarteeseen. Tielaitoksen valitus kohdistuu tähän ratkaisuun.

Asiassa on näin ollen kysymys tielaitokselle yleistietoimitusta koskeneen muutoksenhaun yhteydessä maaoikeudessa asetetusta velvollisuudesta rakentaa jalkakäytävä yksityisen tien varteen. Hämeen lääninhallituksessa 30.3.1993 vahvistetun yksityisten teiden järjestelysuunnitelman mukaan mainitunlaista jalkakäytävää ei ollut määrätty rakennettavaksi.

Asiassa on sovellettava tielain säännöksiä sellaisina kuin ne olivat ennen 1.1.1999 voimaan tulleita muutoksia. Tielain 25 §:n mukaan oli ennen tien tekemistä laadittava ja vahvistettava tiesuunnitelma, ellei kysymys ollut vähäisestä tien parantamisesta, jota varten ei otettu lisäaluetta, tai jolle hankkeelle alueen omistaja antoi kirjallisen suostumuksensa. Yksityisten teiden järjestely voitiin tielain 36 §:n mukaan toimittaa, milloin yleinen tie tehtiin sillä tavoin, että katkaistiin ennestään oleva yksityinen tie ja tämä sen johdosta oli johdettava toisen kiinteistön alueen kautta. Tietoimituksessa oli tielain 37 §:n 2 momentin 1 kohdan (44/1971) mukaan määrättävä sekä karttaan merkittävä tiesuunnitelman perusteella ja tarvittaessa tienpitoviranomaisen osoituksen mukaan tiealueen rajat. Säännöksen 2 kohdan mukaan yksityisten teiden järjestely oli toimitettava, milloin siihen harkittiin olevan syytä. Tielain esitöistä (Komiteanmietintö 5/1952 s. 137) on pääteltävissä, että yksityisten teiden järjestelysuunnitelma oli tarkoitus rinnastaa oikeusvaikutuksiltaan tiesuunnitelmaan, ja niitä molempia oli tietoimituksessa noudatettava.

Asiassa on kysymys liikenneturvallisuusnäkökohtiin perustuvasta toimenpiteestä eikä välttämättömän kulkuyhteyden järjestämisestä. Yksityisten teiden järjestelysuunnitelmaan ei sisältynyt jalkakäytävän rakentamista kyseiseen kaarteeseen. Siltaa ja kaarretta käytetään, paitsi varsinaisten tieosakkaiden kulkemiseen, myös valtatien numero 3 varressa sijaitsevalle huoltoasemalle liikennöimiseen. Asiassa esille tulleen perusteella on pidettävä ilmeisenä, että Keijärven yksityistien sillalle johtavaan kaarteeseen liittyvä liikenneturvallisuusongelma on havaittu vasta järjestelysuunnitelman lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen.

Korkein oikeus katsoo, että tielainsäädännön mukaan yksityistien yhteyteen rakennettavan jalkakäytävän tekeminen edellyttää yksityisten teiden järjestelysuunnitelman muuttamista. Se ei voi tapahtua tämän yleistietoimituksen yhteydessä, vaan laatimalla ja vahvistamalla lainmukaisessa menettelyssä jalkakäytävää varten uusi tiesuunnitelma.

Näin ollen maaoikeuden päätöksessä tarkoitetun, jalkakäytävän rakentamista koskevan velvoitteen määrääminen tielaitokselle ei ole kuulunut maaoikeuden toimivaltaan. Tämän vuoksi maaoikeus ei olisi saanut ottaa tutkittavaksi tiekunnan jalkakäytävän rakentamista koskevaa vaatimusta.