A kertoi liikennevakuutuskeskusta vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli 27.7.1995 ollessaan 17-vuotias käyttänyt veljensä vakuuttamatonta kevytmoottoripyörää ja kuljettanut sitä noin kilometrin matkan. Matkan aikana tapahtuneen onnettomuuden seurauksena A:n alaraajat olivat pysyvästi halvaantuneet.

Virallinen syyttäjä, joka oli katsonut A:n syyllistyneen nuorena henkilönä liikennerikkomukseen, ajo-oikeudetta ajoon ja liikenteen vaarantamiseen, oli tehnyt asiassa päätöksen syyttämättä jättämisestä.

A:n haettua liikennevakuutuslain mukaista korvausta vammoistaan liikennevahinkolautakunta oli 25.3.1996 katsonut, että koska A:n kuljettamassa ajoneuvossa ei ollut ollut rekisteri- eikä vakuutuskilpeä, hänen olisi pitänyt tietää, ettei ajoneuvoa varten ollut säädettyä vakuutusta. Tämän vuoksi lautakunta oli katsonut, ettei liikennevakuutuskeskus ollut liikennevakuutuslain 10 §:n 2 momentin nojalla velvollinen suorittamaan A:lle korvausta vammautumisen johdosta.

A vaati, että liikennevakuutuskeskus velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta kivusta ja särystä. Perusteinaan A lausui, että hän ei ollut ollut kiinnostunut moottoriajoneuvoista eikä tiennyt niiden rekisteröinnistä tai liikennevakuutuksista mitään. Hänellä ei myöskään ollut ollut aavistustakaan mopon ja moottoripyörän erosta. Matkalle lähtö oli tapahtunut hetken mielijohteesta ja ajattelemattomuudesta tarkoituksin ajaa noin kilometrin matka veljen asunnolle. A ei ollut tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää, ettei ajoneuvoa varten ollut ollut säädettyä vakuutusta.

Liikennevakuutuskeskus kiisti kanteen.

A:lle aiheutunut vahinko ei oikeuttanut korvaukseen liikennevakuutuksesta. Liikennevakuutuslain 10 §:n 2 momentissa moottoriajoneuvon kuljettajalle oli asetettu vakuutusta koskeva huolellisuusvelvoite. Liikennevakuutuskeskuksen noudattamien kriteerien mukaan kuljettajan oli varmistauduttava siitä, että ajoneuvoa varten oli olemassa säädetty vakuutus. Kilven puuttuminen osoitti, että lähes varmasti näin ei ollut ollut asianlaita. Kuljettajan ikä oli merkityksellinen eräissä tapauksissa. Alle 15-vuotiailta mopon kuljettajilta ei ollut edellytetty valmiuksia ottaa selvää vakuuttamattomuudesta, mitä oli perusteltu sillä, että alle 15-vuotiaat eivät saaneet ajaa mopoa eikä heiltä voitu siten edellyttää huolellisuus- tai muita velvoitteita seikoista, joihin heidän oikeutensa eivät ulottuneet.

A ei ollut noudattanut laissa asetettua huolellisuusvelvoitetta. Hänen olisi 17-vuotiaana pitänyt tietää, että ajoneuvossa ei ollut vakuutusta, koska siinä ei ollut lainkaan rekisterikilpeä. Ajoneuvo oli A:nkin mukaan seissyt käyttämättömänä keväästä asti A:n kotitalon pihalla.

Käräjäoikeus katsoi tuomiosta tarkemmin ilmenevän selvityksen perusteella jääneen näyttämättä, että A olisi tiennyt onnettomuusajoneuvon vakuuttamattomuudesta.

Ratkaistavaksi jäi kysymys, mitä A:n olisi pitänyt tietää tästä seikasta.

Liikennevakuutuslain 10 §:n pääsäännön mukaan liikennevakuutuskeskus vastaa liikennevakuuttamattomien ajoneuvojen aiheuttamista vahingoista. Poikkeus tästä säännöstä oli lainkohdan 2 momentissa, jonka mukaan keskus ei ollut vastuussa vahingosta, jos vahinko oli kohdistunut vahingon aiheuttaneen ajoneuvon kuljettajaan ja hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, ettei ajoneuvoa varten ollut säädettyä vakuutusta.

Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa pidettiin vakuutusoikeuden yleisenä sääntönä, että vastuussa oleva yhtiö oli näyttövelvollinen vedotessaan johonkin korvausvelvollisuutta rajoittavaan perusteeseen.

Kirjallisuudessa todettiin edelleen, että oli syytä otaksua puheena olevan lain sanonnan "tiesi tai olisi pitänyt tietää" tarkoittavan tulkinnassa samaa kuin muissa laeissa, joissa sitä oli käytetty. Tämän oli käytännössä katsottu edellyttävän sen osoittamista, että olosuhteet olivat olleet sellaiset, että vahingonkärsijän tietojen nojalla olisi ollut syytä epäillä jonkin korvauksen saantioikeuden rajoittavan seikan olevan olemassa. Arvostelun mittapuuksi voitiin tällöin asettaa vain muita, kuviteltuja käyttäytymismuotoja siitä miten vahingonkärsijän olisi tullut käyttäytyä.

Kirjallisuudessa oli vielä katsottu lainkohdan ilmeisenä tarkoituksena olleen, ettei kuljettajalla ollut selonottovelvollisuutta, ellei jokin normaalista poikkeava seikka puheena olevan ajoneuvon kohdalla antanut erityistä aihetta asian tutkimiseen. Normaalitapauksessa kuljettaja voi siten luottaa siihen, että ajoneuvo oli vakuutettu. Mikäli kuljettajalta vaadittaisiin ennen ajoa sen selvittämistä, että ajoneuvolla oli vakuutus, ei sanotun lainkohdan määräys olisi lainkaan tarpeellinen.

Asiassa oli riidatonta, että onnettomuusajoneuvossa ei ollut ollut minkäänlaisia kilpiä.

Arvioitaessa normaalista poikkeavia seikkoja, jotka yleensä antoivat aiheen varmistua siitä, voiko ajoneuvolla ajaa, oli vakuutus- tai rekisterikilven puuttuminen sellainen yleisten kokemussääntöjenkin mukaan.

Esitetyn selvityksen mukaan ajoneuvo oli seissyt A:n kotitalon pihalla ilmeisesti useita kuukausia käyttämättömänä ja A oli ollut tietoinen vanhemman veljensä kiellosta edes koskea ajoneuvoon. A oli onnettomuushetkellä ollut 17-vuotias kauppakoululainen. A:n veljellä oli ollut aikaisemmin ainakin muutama mopo. A asui maaseudulla, jossa mopot olivat melko yleisiä kulkuneuvoja. A:n voitiin ikänsä perusteella olettaa havainneen, että liikenteeseen käytetyissä mopoissa tai kevytmoottoripyörissä yleensä oli joko vakuutus- tai rekisterikilpi.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A:n olisi liikennevakuutuslain 10 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla pitänyt tietää, että onnettomuusajoneuvossa ei ollut liikennevakuutusta. A:n henkilövahinkoja ei siten sanotun lainkohdan nojalla korvattu liikennevakuutuskeskuksen toimesta. A:n kanne hylättiin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Matti Palojärvi.

Hovioikeus, jonne A valitti, lausui, ettei asiassa voitu A:n esittämin tavoin liikennevakuutuslain 10 §:n 2 momenttia sovellettaessa ottaa huomioon kohtuusnäkäökohtia. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Riikonen, Hellevi Niemelä ja Heikki Juusela. Esittelijä Marianne Lastikka.