A kertoi B:tä ja tämän aviopuolisoa C:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että asianomainen nimismies myi 3.5.1995 toimittamassaan pakkohuutokaupassa kaksi B:n omistamaa kiinteistöä niillä olevine rakennuksineen. A teki huutokaupassa korkeimman tarjouksen, joka hyväksyttiin, ja suoritti kauppahinnan kokonaisuudessaan 29.5.1995, jolloin hän sai nimismieheltä kiinteistöjen kauppakirjan ja kiinteistöjen omistusoikeus siirtyi hänelle. Pakkohuutokaupan yhteydessä nimismies myönsi B:lle ulosottolain 5 luvun 49 §:n 1 momentin nojalla kolmen kuukauden asumisoikeuden kiinteistöillä, joten A ei voinut ottaa kiinteistöjä haltuunsa ennen kuin 1.9.1995.

Ulosottolain 5 luvun 49 §:n 1 momentin mukaan ulosottomiehen tuli osoittaa velalliselle tarpeelliset huoneet, joissa velallinen voi asua kolme kuukautta. Lainkohdan tarkoituksena oli antaa velalliselle mahdollisuus etsiä itselleen uusi asunto ilman että hän joutuisi taivasalle. Lainkohdan tarkoituksena ei kuitenkaan ollut antaa velalliselle perusteetonta etua, jota velallinen saisi, mikäli hän saisi asua toisen henkilön omistamalla kiinteistöllä vastikkeettomasti kolme kuukautta.

B ja C olivat asuneet A:n omistamilla kiinteistöillä ja siten saaneet perusteetonta etua, jonka palauttamisesta he olivat yhteisvastuullisesti vastuussa. Mikäli kuitenkin katsottaisiin, että B:llä oli oikeus asua vastikkeetta, tämä oikeus ei voinut koskea C:tä, joka olisi joka tapauksessa velvollinen suorittamaan vastiketta.

A vaati, että B ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle ajalta 29.5. - 31.8.1995 perusteettomana etuna saamaansa käypää vuokraa vastaava määrä 5 500 markkaa kuukaudessa eli yhteensä 17 032,25 markkaa laillisine viivästyskorkoineen 11 532,25 markalle 2.7.1995 lukien ja 5 500 markalle 2.8.1995 lukien.

B ja C kiistivät kanteen perusteettomana ja vaativat sen hylkäämistä.

Pakkohuutokaupan toimittaja oli ulosottolain 5 luvun 49 §:n nojalla säilyttänyt velallisen ja tämän perheen asumisoikeuden kiinteistöillä. A oli ostotarjouksen tehdessään tuntenut mainitun lainkohdan sisällön ja tiennyt, että asumisoikeutta oli vaadittu. Kauppahintaan sisältyi entisen omistajan asumisoikeus hintaa alentavana tekijänä. A oli ostotarjouksellaan ja kauppahinnan maksamisellaan hyväksynyt asumisoikeuden. A:n olisi ainakin pakkohuutokaupan yhteydessä tullut ilmoittaa, että hän katsoi kyseessä olevan vastikkeellinen etu. Mistään vuokrasta tai maksusta ei ollut sovittu eikä sellaista vaadittu. B ei olisi voinut maksuvelvollisuutta hyväksyäkään, sillä hän oli varaton ja haki yksityishenkilön velkajärjestelyä. Myös C oli varaton.

Vaatimus oli perusteeton silläkin perusteella, että omistusoikeus siirtyi pakkohuutokaupassa ostajalle asteittain. Entisellä omistajalla oli vielä jäljellä omistusoikeutta heikompi, ulosottolain säännökseen perustuva oikeus jäädä asumaan kiinteistöille. Sellainen oikeus ei voinut olla vastikkeellinen. Omistusoikeus siirtyi A:lle kokonaisuudessaan vasta 1.9.1995.

Lainkohta suojasi velallisen asumista ja myös tämän perheenjäsenen oli katsottava kuuluvan asumissuojan piiriin. Perheenjäsenen asumista ei voinut erottaa velallisen asumisesta eikä perheenjäsenelle ainakaan voinut lainkohdan nojalla syntyä itsenäistä vastikevelvollisuutta.

B ja C kiistivät vaatimuksen myös määrältään.

Käräjäoikeus totesi, että ulosottolain 5 luvun 49 §:n 1 momentin tarkoitus oli sosiaalinen eli asunnotta jäävän varattoman velallisen suojaaminen. Säännöksen sanamuodosta ilmeni, että oikeus jäädä asumaan oli myönnettävissä vain sellaiselle velalliselle, jolla ei ollut mahdollisuutta järjestää asumistaan muulla tavoin. Asumisoikeuden myönsi ulosottomies, jonka oli tutkittava, täyttyivätkö lainkohdan edellytykset. Edellytyksiä olivat, että velallinen asui kiinteistöllä ja ettei hänellä ollut muuta asuntoa tarjolla. Edellytykset eivät täyttyisi, mikäli velallisella olisi omistuksessaan tai muutoin hallinnassaan toinen asunto, jossa asuminen olisi mahdollista. Tietyntasoinen vähävaraisuus lienee myös edellytyksenä, koska hyvissä varoissa oleva henkilö ei helposti jäisi vaille vaihtoehtoja pakkotäytäntöönpanotilanteessa. Lainkohdasta ei voinut päätellä, että kiinteistön omistajalla olisi oikeus määrätä asumisoikeuden ehdoista tai että häntä olisi edes kuultava.

Oikeuskirjallisuudessa ei käsitelty kysymystä siitä, mitä velvollisuuksia sanotun lainkohdan mukainen asumisoikeus asetti asumaan jäävälle entiselle omistajalle. Myöskään oikeuskäytännöstä ei löytynyt tulkintaohjetta.

Ostajan oli pakkohuutokaupassa otettava huomioon seikkoja, jotka vaikuttaisivat hinnan määräytymiseen toisin kuin vapaalla kaupalla myytävää kiinteistöä ostettaessa. Entisen omistajan määräaikainen asumisoikeus voi olla tällainen seikka. Merkitystä voi tällöin olla sillä, tiesikö ostaja huutojen alkaessa, että hallinnan täysi siirtyminen voi lykkääntyä asumisoikeusvaatimuksen vuoksi. Tässä tapauksessa A oli myöntänyt, että ulosottomies oli pakkohuutokaupan aluksi selostanut lainkohdan sisällön.

Kun asumisoikeus myönnettiin vain velalliselle, jolla ei ollut muuta asuinpaikkaa tarjolla, lähtökohtana näytti siis olevan se, että velallinen oli paitsi vailla muuta asuntoa, myös varaton tai vähissä varoissa. Tällöin ei olisi johdonmukaista olettaa vastiketta tarkoitetun suoritettavaksi. Vastikkeen perimisvaikeuksia osoitti jo se, että velallisen omaisuutta vastikään myytiin pakkohuutokaupassa.

Mikäli vastiketta olisi tarkoitettu suoritettavaksi, olisi johdonmukaista, että vastikkeen määräytymisperuste kävisi ilmi säännöksestä. Johdonmukaista olisi myös se, että ulosottomies velvoitettaisiin määrittelemään vastikkeen määrä.

Asumisoikeus voitiin ilmeisesti myöntää pakkohuutokaupan jälkeen siihen saakka, kunnes velallinen oli muuttanut kiinteistöltä, ellei kolmen kuukauden määräaika ollut kulunut. Asumisoikeus ei estänyt ostajaa saamasta kiinteistöä haltuunsa, joskin se rajoitti hänen tosiasiallista mahdollisuuttaan käyttää sitä. Tilannetta ei näin ollen voitu verrata huoneenvuokraan.

Mainitut seikat huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että ulosottolain 5 luvun 49 §:ssä tarkoitettu ulosottomiehen entiselle omistajalle myöntämä oikeus jäädä asumaan hänelle osoitettuihin tiloihin kolmeksi kuukaudeksi kiinteistön myymisen jälkeen oli tarkoitettu vastikkeettomaksi.

Entisen omistajan asuminen pakkohuutokaupassa myydyllä tilalla mainitun lainkohdan perusteella oli vastikkeeton etu. Kuitenkin entinen omistaja voinee, huolimatta siitä, että ulosottomies oli laillisesti oikeuttanut hänet asumaan kiinteistöllä, saada asumisestaan sellaista perusteetonta etua, joka hänen olisi palautettava kiinteistön omistajalle. Tällöin olisi kysyttävä, oliko entinen omistaja saanut säädöksen määrittelemän sosiaalisista syistä myönnetyn minimin lisäksi niin paljon etua, että se voisi johtaa palauttamiseen.

Kanteessa tarkoitetuilla kiinteistöillä oli omakotitalo. Mistään ei ilmennyt, että siinä tai pihapiirissä olisi toinen asunto. Nykyaikana ei voitu katsoa, että omakotitalo, jossa oli vain yksi asuinhuoneisto, voitaisiin vastoin asianomaisen tahtoa jakaa niin, että entinen omistaja saisi käyttöönsä osan ja ostaja osan. Käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut selvittänyt, että B olisi saanut perusteetonta etua sen vuoksi, että hänen kiinteistön käyttönsä olisi ylittänyt lainkohdassa tarkoitetun.

Käräjäoikeus lausui myös, että säännöksen tarkoittama sosiaalisilla perusteilla myönnettävä asumisoikeus ulottui ilman eri määräystä entisen omistajan puolisoon ja kotona asuviin lapsiin. Mitään perustetta määrätä puolisoa maksamaan vastiketta ei ollut. Sen vuoksi myöskään C ei ollut saanut asumisensa perusteella perusteetonta etua.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.