Takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentissa on säädetty vakuuden takaisin saaneen kolmannen henkilön tai takaajan palautus- ja korvausvelvollisuudesta velkojalle tilanteessa, jossa velallisen velkojalle tekemä suoritus peräytyy takaisinsaannin johdosta. Kolmas henkilö taikka takaaja on tällöin velvollinen asettamaan vakuuden uudelleen tai korvaamaan sen arvon velkojalle tai, jos niin vaaditaan, suoraan konkurssipesälle. Takaisinsaantilain 24 §:n 1 momentin mukaan takaisinsaantikanne on pantava vireille kuuden kuukauden kuluessa paikalletulopäivästä. Kanne voidaan kuitenkin nostaa vielä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun konkurssipesä havaitsi takaisinsaantikanteen perusteen tai sen olisi pitänyt se havaita. Jutussa on ensiksi kysymys siitä, onko takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin tarkoittama velkojan kanne pantava vireille lain 24 §:n 1 momentissa asetetussa määräajassa.

Saamansa suorituksen takaisinsaantikanteen johdosta palauttamaan joutunut Keskinäinen Vakuutusyhtiö Kaleva on vaatinut asiassa takaajalta korvausta takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin perusteella. Vaatimusta ei ole ajettu konkurssipesän hyväksi. Se ei ole muillakaan perusteilla luonteeltaan konkurssioikeudellinen takaisinsaantikanne, vaan tällaisen kanteen kohteeksi joutuneen velkojan takaajaa vastaan ajama, pohjimmiltaan yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin nojaava korvauskanne tai sovitun vakuuden uudelleen asettamiseen tähtäävä kanne. Myöskään laissa tai lainvalmistelutöissä ei tällaista kannetta nimitetä takaisinsaantikanteeksi. Lain 21 §:n 2 momentin mukaiseen velkojan kanteeseen ei ole perusteltua soveltaa lain 24 §:n kannemääräaikaa eikä vakuutusyhtiön kanne siten ole myöhään nostettu.

Takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin mukaan kolmannen henkilön tai takaajan korvausvelvollisuuden edellytyksenä on, että maksu, jos se olisi suoritettu hänelle velkojana, voitaisiin tuomita peräytymään. Laista tai sen valmistelutöistä ei ilmene, onko peräytymisarviointi tehtävä pelkästään lain toisessa luvussa säänneltyjen takaisinsaantiperusteiden mukaan, vai onko arvioinnissa otettava huomioon myös lain 19 §:n 1 momentin palauttamisvelvollisuudelle asettama rajoitus. Tämän säännöksen mukaan velkoja ei ole takaisinsaantiedellytysten täyttyessäkään velvollinen palauttamaan saamaansa suoritusta konkurssipesälle, jos velkoja on maksun saatuaan luovuttanut kolmannelle henkilölle tämän asettaman vakuuden, eikä vakuutta enää voida saada takaisin ja vakuuden arvo olisi kattanut saatavan. Säännöksen tarkoituksena on estää vilpittömässä mielessä ollutta velkojaa, jolle velallinen on täyttänyt velvoitteensa, joutumasta huonompaan asemaan kuin, jos velallinen ei olisi lainkaan maksanut. Säännös koskee siis konkurssipesän ja velkojan välistä suhdetta, ja sillä on turvattu velkojan asemaa takaisinsaantioikeudenkäynnissä. Lain 21 §:n 2 momentin mukaisessa velkojan kanteessa taas on kysymys velkojan ja hänelle vakuuden asettaneen kolmannen henkilön suhteesta tilanteessa, jossa velkoja joutuu luopumaan saamastaan suorituksesta konkurssipesän hyväksi. Velkojan ja takaajan välisessä suhteessa riski velallisen maksukyvyttömyydestä kuuluu takaisinsaannin jälkeen takaajalle samalla tavoin kuin, jos velallinen olisi alunperin laiminlyönyt velan hoitamisen. Olisi tämän perusratkaisun vastaista, jos takaaja voisi torjua velkojan korvaus- tai vakuuden uudelleen asettamista koskevan vaatimuksen vetoamalla siihen, ettei se enää voinut saada omia vastavakuuksiaan takaisin. Vaikka pankki ei väitteensä mukaisesti voisikaan saada omia vakuuksiaan takaisin, ei tällä näin ollen ole asian ratkaisemisen kannalta merkitystä.

Takausasetuksen 4 §:n (391/1973) mukaan velkojan on vaadittava suoritusta omavelkaisen takauksen perusteella takaajalta vuoden kuluessa velan erääntymisestä. Tässä jutussa velan eräpäivä on ollut 18.9.1992 ja vuoden määräaika olisi päättynyt 18.9.1993. Velallinen on kuitenkin maksanut velan muutaman päivän kuluessa sen erääntymisestä. Velkojalla ei siten ole ollut aihetta tai perustetta vaatia takaajalta suoritusta velalle. Kysymys takaajan vastuusta on nostettu esiin vasta, kun velkoja on takaisinsaantikanteen johdosta menettänyt saamansa suorituksen. Takaajan vastuu tässä tilanteessa tulee ratkaistavaksi erityissäännöksen eli takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin perusteella, eikä sillä, että takausasetuksen 4 §:n mukainen määräaika on umpeutunut sen jälkeen, kun velallinen oli velan suorittanut, ole merkitystä asiassa.

Takaaja on takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin mukaan velvollinen asettamaan takauksen uudelleen tai korvaamaan sen arvon. Takaussitoumuksen ehdot määrittävät korvausvelvollisuuden sisällön. Kun velkojan koronmaksuvelvollisuus takaisinsaantivastaajana määräytyy takaisinsaantilain 17 §:n 2 momentin mukaan, ei takaajan korvausvelvollisuus välttämättä kata koko sitä määrää, jonka velkoja on joutunut konkurssipesälle suorittamaan. Tässä jutussa takaussitoumuksen ehdot ovat pääoman ja korkojen osalta kattaneet vakuutusyhtiön konkurssipesälle palauttaman määrän. Pankki on kiistänyt koronmaksuvelvollisuuden sillä perusteella, että vakuutusyhtiö on pitänyt velalliselta maksuksi saamiaan varoja hallussaan sinäkin aikana, jolta se nyt vaatii pankilta korkoa. Vakuutusyhtiö on kuitenkin joutunut maksamaan konkurssipesälle takaisinsaantilain mukaista korkoa tältäkin ajalta, joten korkovaatimus on perusteltu.