A on omistanut yhdessä avopuolisonsa B:n kanssa 235 000 markan arvoiset asunto-osakkeet, jotka oikeuttavat yhteisenä asuntona käytetyn huoneiston hallintaan. Asunto-osakkeet ovat olleet A:n ja B:n yhteisen asuntolainan sekä A:n ja B:n 6.2.1992 allekirjoittaman yleispanttaussopimuksen perusteella lisäksi B:n yrityksen X Ky:n velkojen vakuutena.

Velkaa, josta asunto on ollut vakuutena, A:lla on käräjäoikeuden vahvistaman maksuohjelman mukaan yhteensä 387 088,80 markkaa. Tästä määrästä on yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa (velkajärjestelylaissa) tarkoitettua vakuusvelkaa A:n omistusosuuden mukainen osa vakuuden arvosta eli 117 500 markkaa.

Maksuohjelmassa asunto-osakkeet on määrätty myytäviksi. Kun myynnistä saatavat varat eivät riitä kattamaan kaikkia niitä velkoja, joiden vakuutena osakkeet ovat olleet, tavallisiksi veloiksi niistä on maksuohjelmassa siirretty yhteensä 269 588,80 markkaa. Määrään sisältyvät muun muassa Merita Pankki Oyj:lle olevat velat C 3 määrältään 86 752,16 markkaa, C 4 määrältään 20 020,51 markkaa ja C 5 määrältään 43 325,95 markkaa. Nämä kolme velkaa ovat X Ky:n velkoja.

Velkajärjestelylain 1 §:n mukaan tuomioistuin voi maksukyvyttömän yksityishenkilön (velallisen) taloudellisen tilanteen korjaamiseksi määrätä hänen velkojaan koskevista järjestelyistä (velkajärjestely). Myös lain 3 §:n 1 momentin 3 kohdasta ilmenee, että velkajärjestelyn piiriin kuuluvalla velalla tarkoitetaan velallisen henkilökohtaisia velkoja. Kuitenkin lain 3 §:n 2 momentin mukaan sovelletaan, mitä velallisen vakuusvelasta on säädetty, myös siihen vastuuseen, joka aiheutuu siitä, että velallisen omistusasunto on velkajärjestelyn alkaessa vakuutena kolmannen henkilön velasta. Tämän perusteella velallisen velkajärjestelyssä otetaan 3 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuna vakuusvelkana huomioon myös kolmannen velka siltä osin kuin velallisen antaman vakuuden arvo velkajärjestelyn alkaessa olisi riittänyt kattamaan velkojan saatavan. Sen sijaan ei ole perustetta käsitellä tällaista velkaa velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 7 kohdassa tarkoitettuna tavallisena velkana. Niistä veloista, joista pantinantaja ei ole henkilökohtaisesti vastuussa, vastuu rajoittuu myös velkajärjestelyssä pantin arvoon.

A ei ole henkilökohtaisessa vastuussa X Ky:n veloista. Kommandiittiyhtiön velkojen siirtäminen vakuuden arvon ylittävältä osalta A:n tavallisiksi veloiksi ei siten perustu lakiin. Käräjäoikeus on näin ollen vahvistanut A:lle maksuohjelman, jonka sisältö poikkeaa selvästi velkajärjestelylain säännöksistä A:n vahingoksi.

A, joka ei ollut antanut maksuohjelmaehdotuksesta lausumaa selvittäjälle tai käräjäoikeudelle, on vasta hovioikeudessa vaatinut muun muassa, ettei maksuohjelmaa vahvisteta velkojen C 3 - C 6 osalta, joista hän ei käsityksensä mukaan ole henkilökohtaisessa vastuussa.

Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin (1052/1991) mukaan valittaja ei hovioikeudessa riita-asiassa saa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alioikeudessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Tätä kieltoa on Korkeimman oikeuden ratkaisujen KKO 1997:23 ja KKO 1997:109 mukaan sovellettava myös yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevassa hakemusasiassa. Lain perustelujen mukaan pätevänä syynä vedota hovioikeudessa uuteen seikkaan tai todisteeseen voidaan pitää esimerkiksi sitä, että selvitys aivan oleellisesti vaikuttaa jutun lopputulokseen eikä valittaja ole aikaisemmin huomannut vedota tähän seikkaan tai ettei asianosainen ole alioikeuskäsittelyn aikana ymmärtänyt seikan tai todisteen merkitystä eikä tämä ole johtunut asianosaisen huolimattomuudesta.

A on ilmoittanut, että maksuohjelmaehdotus oli ollut niin monimutkainen, ettei hän ollut tiennyt tarvittavia toimenpiteitä ajoissa. Asiakirjoista ei ilmene, että A:lle olisi missään vaiheessa selvitetty, että hän maksuohjelman perusteella maksaa myös kommandiittiyhtiön velkoja, joista hän ei ollut henkilökohtaisessa vastuussa. Tuosta seikasta selvittäjä ei ole nimenomaisesti huomauttanut pyytäessään A:lta lausumaa ehdotuksesta eikä käräjäoikeus ole erikseen kuullut A:ta eikä järjestänyt istuntokäsittelyä A:n käsityksen selvittämiseksi. Tähän nähden hovioikeus ei olisi saanut jättää tutkimatta A:n vasta hovioikeudessa esittämiä maksuohjelmaa koskevia väitteitä.

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että asia on käsiteltävä uudelleen käräjäoikeudessa A:n väitteiden tutkimista ja uuden maksuohjelman laatimista varten.