Asianajotoimisto D Oy lausui Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkia vastaan nostamassaan kanteessa, että Rakennusliike J.J.P. Avoin yhtiö oli 9.4.1992 asetettu konkurssiin pankin hakemuksesta. Avoin yhtiö oli Helsingin raastuvanoikeuteen jättämässään haastehakemuksessa vaatinut pankilta vahingonkorvausta 85 miljoonaa markkaa korkoineen.

Väliaikaisen pesänhoitajan 25.6.1992 päivätyssä muistiossa oli todettu, että vahingonkorvaussaatava pankilta oli epävarma ja etteivät yhtiön vapaat varat riittäneet täydelliseen konkurssimenettelyyn. Pankki oli 25.6.1992 pidetyssä jatketussa velkojainkuulustelussa ilmoittanut velkojana ottavansa vastatakseen konkurssikustannuksista. Konkurssimenettelyä oli sen vuoksi määrätty jatkettavaksi.

Konkurssipesän velkojainkokous oli 10.11.1992 päättänyt jatkaa vahingonkorvauskanteen ajamista. Velkojista pankki ei ollut esteellisenä osallistunut päätöksen tekemiseen. Velkojainkokouksessa oli päätetty, että vahingonkorvauskannetta ajoi pesän puolesta asianajaja C tai hänen määräämänsä. Asian ajamisesta alioikeudessa asianajotoimistolle oli syntynyt kuluina ja palkkioina 109 754 markan saatava ja hovioikeudessa 3 000 markan saatava. Pankki oli kieltäytynyt maksamasta asianajotoimistolle näitä konkurssipesän oikeudenkäyntikustannuksia.

Vahingonkorvausasian oikeudenkäynti oli alkanut jo ennen yhtiön konkurssiin asettamista. Pankki oli siten ottanut konkurssikustannuksista vastatakseen tietoisena vireillä olevasta oikeudenkäynnistä. Näin ollen sen oli tullut harkita ja tehdä päätöksensä tämän tiedon nojalla. Konkurssipesän asianajokuluissa oli kysymys pesän hoitoon liittyvistä ja pesälle massavelkaisena kuuluvista kuluista, joista pankin tuli vastata, kun se oli ottanut konkurssikustannuksista vastatakseen.

Asianajotoimisto vaati, että pankki velvoitetaan suorittamaan sille sen konkurssipesän puolesta ajamasta vahingonkorvauskanteesta aiheutuneet asianajokulut yhteensä 112 754 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien.

Pankki vaati kanteen hylkäämistä. Pankki oli ottanut konkurssikustannuksista vastatakseen, koska se oli halunnut konkurssin jatkuvan, jotta avoimen yhtiön yhtiömiesten toiminta yhtiössä voitaisiin tarkastaa. Kysymyksessä olevan kaltaisen oikeudenkäynnin kulut eivät sisältyneet konkurssisäännön 74 §:ssä tarkoitettuihin varsinaisen konkurssimenettelyn aiheuttamiin kuluihin. Pankki viittasi ratkaisuun KKO 1975 II 4 ja katsoi, että konkurssikustannuksista vastatakseen ottanut velkoja, joka oli velkojainkokouksessa vastustanut kanteen ajamista, ei voinut joutua vastuuseen asiasta aiheutuvista oikeudenkäyntikuluista.

Konkurssipesän oikeudenkäyntikulut olivat aiheutuneet pankkia vastaan ajetusta vahingonkorvauskanteesta, jonka konkurssipesä oli käräjäoikeudessa hävinnyt. Kun konkurssipesä oli varaton, pankki ei saanut perityksi pesältä käräjäoikeuden tuomitsemia omia oikeudenkäyntikulujaan 67 716 markkaa. Olisi kohtuutonta, mikäli pankki velvoitettaisiin korvaamaan tämän lisäksi myös vastapuolelle eli konkurssipesälle aiheutuneet kulut. Kysymyksessä olivat varsinaisen konkurssimenettelyn ulkopuolelle jäävät erilliskustannukset, joista vastasivat kanteen jatkamista kannattaneet tahot. Pankki oli 10.11.1992 pidetyssä velkojainkokouksessa vastustanut kanteen ajamisen jatkamista konkurssipesän lukuun ja ilmoittanut samalla, ettei se vastaisi jutusta aiheutuvista oikeudenkäyntikuluista. Konkurssipesän pesänhoitajan olisi tullut velkojainkokouksessa teettää päätös siitä, että kanteen ajamisen jatkamista puoltaneet velkojat olisivat ottaneet vastatakseen asianajajan kuluista.

Pankki oli jutussa väärä vastaaja, koska se oli vastustanut vahingonkorvauskanteen ajamista pesän lukuun. Kanne olisi tullut kohdistaa pankin sijasta joko jatkamispäätöstä kannattaneisiin velkojiin tai konkurssipesään.

Käräjäoikeus totesi, että konkurssisääntö ei sisältänyt mitään massavelkoja koskevaa yleissäännöstä. Konkurssisäännössä mainittiin massaveloista muun muassa pesän selvittämisestä, realisoimisesta sekä hallinnosta aiheutuneet kulut, joilla tarkoitettiin konkurssikustannuksia eli konkurssisäännön 74 §:ssä tarkoitettuja kustannuksia. Oikeuskirjallisuudessa massaveloiksi katsottiin varsinaiset konkurssikustannukset ja muut pesän velat. Massavelkoja olivat lähtökohtaisesti pesän hallinnon tekemistä oikeustoimista aiheutuneet menot ja velat.

Konkurssikustannuksiksi oli katsottu konkurssipesän hallinto- ja realisointikulut, pesänhoitajien palkkiot ja oikeudenkäyntikulut, joihin sisältyivät konkurssioikeudenkäynnistä aiheutuvat kulut oikeudenkäyntimaksuineen ja asianosaiskuluineen sekä konkurssipesän osallistumisesta muihin velallisen oikeussuhteiden selvittämistä koskeviin oikeudenkäynteihin aiheutuvat kulut ja velallisen ennen konkurssin alkamista kantajana vireille panemista oikeudenkäynneistä, joiden ajamista pesän hallinto oli päättänyt jatkaa, aiheutuvat kulut. Pesä vastasi konkurssisäännön 74 §:n perusteella kaikista omista toimistaan aiheutuvista oikeudenkäyntikuluista massavelkana ja siis myös jatkamiensa velallisen aloittamien oikeudenkäyntien kuluista, niin pesän omista kuin häviämistilanteissa myös vastapuolelle aiheutuneista kuluista.

Harkittaessa kuuluivatko edellä mainitun tyyppiset konkurssipesän oikeudenkäyntikulut, joista pesä itse kiistattomasti vastasi massavelkana, myös sen velkojan vastuun piiriin, joka oli ottanut konkurssikustannuksista vastatakseen, oli otettava huomioon oikeuskäytäntö, pesänhoitokäytäntö ja oikeuskirjallisuuden kannanotot sekä yleiset edellytys- ja tulkintaopit ja pyrittävä selvittämään, mitä oli tarkoitettu ja edellytetty.

Konkurssisäännön 15 §:n 3 momentin perusteella tuomioistuimen oli velkojainkuulustelussa pesäluettelon vahvistamisen jälkeen harkittava, riittivätkö konkurssiin luovutetut varat niiden kulujen suorittamiseen, jotka 74 §:n mukaan oli niistä maksettava. Mikäli tuomioistuin totesi pesän varat riittämättömiksi, tiedusteltiin läsnä olevilta velkojilta, halusivatko nämä ottaa konkurssikustannuksista vastatakseen. Jos joku velkojista ilmoitti olevansa tähän halukas, konkurssimenettelyä määrättiin jatkamaan, vaikkei pesässä ollut lainkaan varoja. Velkojan ilmoituksessa ei ollut kysymys mistään lakiin perustuvasta määrämuotoisesta velvoittautumistoimenpiteestä, jolla olisi tietyt lakimääräiset seurannaisvaikutukset, vaan käytännön kehittämästä vakiintuneeksi muodostuneesta tavasta. Velkoja ilmoitti oikeudessa yksipuolisena yleisluontoisena tahdonilmaisuna suullisesti sitoutuvansa vastaamaan konkurssikustannuksista, joita ei tuolloin yksilöity kenenkään taholta markkamääräisesti tai muutoinkaan, eikä velkojalta myöskään vaadittu vakuutta sitoumuksen täyttämisestä.

Konkurssisäännön 15 §:n 3 momentin sanamuoto viittasi siihen, että tuomioistuimen olisi päättäessään, raukesiko konkurssi vai jatkuiko menettely, otettava huomioon konkurssisäännön 74 §:n mukaan maksettavat kaikki konkurssikustannukset ja siis myös kysymyksessä olevan kaltaiset oikeudenkäyntikulut, joista konkurssipesä 74 §:n perusteella vastasi. Konkurssisäännön 74 §:n mukaisissa menoerissä olivat mukana sekä sellaiset erät, jotka aiheutuivat väistämättä kaikissa konkursseissa, että sellaiset massavelkaerät, joiden syntyminen oli täysin konkurssipesän hallinnon harkinnassa, kuten esimerkiksi juuri kysymyksessä olevan kaltaiset oikeudenkäyntikulut. Konkurssipesän hallinto ei ollut velvollinen jatkamaan asianosaisena velallisen ennen konkurssia kantajana vireille panemaa oikeudenkäyntiä, vaan pesä teki ainakin periaatteessa ratkaisunsa vertaamalla oikeudenkäynnillä saavutettavan hyödyn todennäköisyyttä suhteessa häviämistapauksessa pesälle syntyvään oikeudenkäyntikuluvastuuseen.

Oikeuskäytännössä konkurssin raukeamispäätöstä perusteltiin yleisesti siten, että konkurssipesän varat eivät riittäneet täydellistä konkurssimenettelyä varten tarvittavien kustannusten kattamiseen eikä kukaan velkojista ollut ottanut näistä kuluista vastatakseen. Tämä seikka ja se, että arviota suoritettaessa pohjana yleensä oli jonkinlainen ohjeellinen markkamääräinen raja, viittasivat siihen, että siinä tilaisuudessa, jossa harkittiin varojen riittävyyttä konkurssimenettelyn jatkamiseen ja kysyttiin oikeudessa läsnä olevilta velkojilta halukkuutta konkurssikustannuksista vastattavaksi ottamiseen, kiinnitettiin huomiota paitsi konkurssiasian tuomioistuinkäsittelyn kuluihin niihin liittyvine pesänselvittäjän toimineen vain sellaisiin asian laadusta johtuviin varsinaisiin pesänselvitys- ja hallintokuluihin, joita väistämättä syntyi, jos konkurssimenettelyä jatkettiin.

Käräjäoikeus katsoi, että vain mainitunlaiset kuluerät oli katsottava varsinaisen konkurssimenettelyn kustannuksiksi, jollaisista Korkein oikeus oli ratkaisussa 1975 II 4 katsonut vastuuseen sitoutuneen velkojan vastaavan. Kun velkoja oikeudessa yksipuolisena tahdonilmaisuna ilmoitti ottavansa konkurssikustannuksista vastatakseen ja kun tuolloin ei yleensä ollut tarkemmin puhetta siitä, mitä eriä nämä tulivat sisältämään, edellytettiin ja vastaavasti velkojan taholta tarkoitettiin lähtökohtaisesti sitoutua vastuuseen vain kerrotuista varsinaisista konkurssikustannuksista.

Eri asia oli, että varattoman pesän selvittämisen ja siten myös velkojan itselleen ottaman kuluvastuun yleisesti tiedossa oleva tarkoitus oli yleensä saada pesään lisää varoja oikeudenkäyntiteitse. Vastattavaksi ottaminen liittyi käytännössä nimenomaan sellaisiin tilanteisiin, että pesästä oli luovutettu omaisuutta sellaisissa olosuhteissa, että takaisinsaannin onnistuminen vaikutti melkoisen varmalta, jolloin velkoja itse käytännössä edellytti oikeudenkäynnin, yleensä takaisinsaantikanteen, nostamista ehtona kuluvastuusitoumuksen antamiselle. Oli selvää, että velkoja tällaisen tilanteen vallitessa nimenomaisesti tarkoitti vastata ja vastasi varsinaisten konkurssimenettelystä aiheutuvien kulujen lisäksi myös oikeudenkäynnistä pesälle syntyvistä kuluista.

Kun sen sijaan oli kysymys sellaisesta oikeudenkäynnistä, jonka ajamiseen asianomainen velkoja ei ollut voinut vaikuttaa tai jota hän oli nimenomaisesti vastustanut, ei vastuuta tällaisen oikeudenkäynnin konkurssipesälle aiheuttamista kustannuksista, joita ei voitu pitää varsinaisen konkurssimenettelyn väistämättöminä kustannuksina ja joiden syntyminen oli harkinnanvaraista, voitu missään olosuhteissa sälyttää tavanomaisen yleisluontoisen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan kuluvastuusitoumuksen antaneelle velkojalle, jollei tämä ollut nimenomaisesti ilmoittanut vastaavansa myös asianomaisista kuluista.

Ratkaisussa KKO 1975 II 4 Korkeimman oikeuden vähemmistön mukaan kuluvastuun ottaneen velkojan olisi tullut pesän nostamassa oikeudenkäynnissä vastata vastapuolen kuluista, koska se oli kuluvastuuseen sitoutumisen lisäksi velkojainkokouksessa osallistunut takaisinsaantikanteen vireillepanemista koskevan päätöksen tekemiseen. Korkeimman oikeuden vähemmistö oli perusteluissaan ottanut huomioon kuluista vastuuseen sitoutuneen velkojan oikeussuojanäkökohdan sikäli, että velkojalla tuli olla takeita siitä, ettei se joudu vastuuseen mielestään tarpeettomista kuluista. Tähän liittyen oikeuskirjallisuudessa oli suositettu, että pesänhoitajan tulisikin aina ennen poikkeuksellisiin selvitystoimiin ryhtymistä pyytää kustannuksista vastatakseen ottaneen velkojan suostumus niihin.

Kun pankki oli 25.6.1992 pidetyssä velkojainkuulustelussa ilmoittanut ottavansa konkurssikustannuksista vastatakseen, konkurssipesän pesänhoitajan mukaan ei ollut ollut erityistä keskustelua pankin kuluvastuun sisällöstä. Vahingonkorvausoikeudenkäyntiä koskevan haastehakemuksen jäljennöksen mukaan haastehakemus oli saapunut postitse raastuvanoikeuteen 9.4.1992 eli samana päivänä, jolloin velallinen oli asetettu konkurssiin. Velkojainkokous oli sittemmin 10.11.1992 asianmukaisessa järjestyksessä tehdyllä päätöksellä äänestyksen jälkeen päättänyt, että oikeudenkäyntiä jatketaan konkurssipesän lukuun. Pankille 5.5.1992 suoritetun haasteen tiedoksiannon kautta vahingonkorvausasian vireilläolo oli ollut pankin tiedossa kuluvastuusitoumusta annettaessa, vaikkakin ensikäsittely tuomioistuimessa oli ollut vasta 27.8.1992.

Riidatonta oli, että pankki ei ollut kannattanut oikeudenkäynnin jatkamista pesän lukuun. Asianajotoimisto ei ollut näyttänyt tai edes väittänyt, että pankki olisi ennen 10.11.1992 pidettyä velkojainkokousta antanut ymmärtää, että se tulisi vastaamaan varsinaisten konkurssikustannusten ohella tästä oikeudenkäynnistä aiheutuvista kuluista eikä sitä ollut asian luonteesta johtuen, kun kysymys oli ollut pankkia itseään vastaan nostetusta kanteesta, voinut objektiivisesti arvioiden olettaa ja pitää itsestään selvänä. Pankin puolesta oli lisäksi jo ennen kanteen ajamisen jatkamista koskevan päätöksen tekemistä vapaamuotoisessa keskustelussa ilmoitettu, ettei pankki vastaisi oikeudenkäynnin kuluista. Kanteen ajamisen jatkamisesta päätettäessä ei siten ollut ollut kenellekään epäselvää, että oikeudenkäyntiä jatkettiin pankin suostumuksetta ja tietoisina siitä, ettei pankki aio korvata pesälle aiheutuvia kuluja.

Vahingonkorvausasian hoitaminen oli kiistattomasti aiheuttanut asianajotoimistolle kuluja. Kun nämä kulut olivat syntyneet velkojainkokouksen päätöksen seurauksena, ne kuuluivat konkurssipesän vastattaviin massavelkoihin. Pesän ollessa varaton korvauskanne oli sinänsä muodollisesti voitava kohdistaa konkurssikustannuksista vastuuseen sitoutuneeseen velkojaan oikeudenkäynnissä, jossa konkurssipesälle oli varattu tilaisuus tulla kuulluksi. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin sen perusteella, mitä edellä oli selostettu velkojan kuluvastuun sisällöstä ja ulottuvuudesta, sekä pitäen tässä suhteessa merkityksettöminä niitä syitä, minkä vuoksi kuluista vastattavaksi ottaminen oli johtunut samoin kuin niitä olosuhteita, mitkä olivat liittyneet vahingonkorvausoikeudenkäyntiin, ettei pankki ollut vastuussa näiden varsinaisen konkurssimenettelyn ulkopuolelle jäävien ja sen vastustuksesta huolimatta aiheutettujen oikeudenkäyntikustannusten korvaamisesta.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asianajotoimisto valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.