Vahva-Sähkö Oy:n konkurssipesä lausui Hämeen lääninverovirastoa, nyttemmin Hämeen verovirasto, vastaan ajamassaan kanteessa, että lääninverovirasto oli suoritettuaan Vahva-Sähkö Oy:ssä verotarkastuksen 17. -20.10.1994 hakenut yhtiötä konkurssiin 4.11.1994 vireille tulleella hakemuksella. Hakemuksen perusteena oli ollut yhtiölle tiedoksiannettu konkurssiuhkainen maksukehotus, joka oli koskenut erääntyneitä liikevaihtoveroja sekä ennakonpidätys- ja muita työnantajamaksuja. Yhtiö oli 9.11.1994 maksanut hakemuksen perusteena olevat saatavat määrältään 456 174 markkaa, minkä jälkeen lääninverovirasto oli peruuttanut hakemuksensa. Yhtiö oli sittemmin asetettu konkurssiin 19.10.1995 erään toisen velkojan hakemuksesta, joka oli tullut vireille 22.9.1995. Yhtiö oli suorituksen tehdessään ollut muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön ja tästä lääninverovirasto oli ollut tai sen ainakin olisi pitänyt olla tietoinen.

Konkurssipesä katsoi, että lääninverovirastoa oli edellä mainitulla maksusuorituksella sopimattomasti suosittu muiden velkojien kustannuksella. Näin oli asia etenkin sen vuoksi, että lääninverovirasto, joka oli ollut erityisen hyvin selvillä yhtiön heikosta taloudellisesta tilanteesta, oli perinyt saatavansa käyttämällä hyväksi konkurssiuhkaa. Lisäksi maksu oli pesän varoihin nähden ollut huomattava ja lääninverovirastolla oli ollut syytä olettaa yhtiön jättävän muut erääntyneet velat maksamatta. Lääninveroviraston oli siten täytynyt tietää maksusuorituksen vaikutuksesta yhtiön taloudellisille oloille ja siitä, että maksusuorituksen vaatiminen oli ollut mainituin tavoin sopimatonta ja aiheuttaisi vahinkoa yhtiön muille velkojille.

Näillä perusteilla konkurssipesä vaati, että puheena oleva maksu 456 174 markan määräisenä peräytetään ja lääninverovirasto velvoitetaan palauttamaan konkurssipesään maksettu määrä korkoineen ilman oikeutta kuittaukseen.

Lääninverovirasto kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Vastauksessaan lääninverovirasto katsoi, ettei sitä ollut sopimattomasti suosittu muiden velkojien kustannuksella. Konkurssihakemuksessa ei ollut ollut kyse velallisen painostuksesta, vaan tarkoitus oli ollut saada yhtiö asetetuksi konkurssiin ja estää verovelan kasvu. Muiden velkojien asema ei myöskään ollut heikentynyt kyseessä olevan maksusuorituksen johdosta, sillä yhtiölle oli tullut uutta verovelkaa tilalle. Vahinko oli aiheutunut siitä, että yhtiö oli maksukyvyttömänä jatkanut liiketoimintaansa. Siten maksun ja velkojille aiheutuneeksi väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä.

Käräjäoikeus totesi, että yhtiö oli välttänyt uhkaavan konkurssin maksamalla kyseisen verovelan. Yhtiö oli ollut maksukyvytön suorituksen tapahtuessa ja maksukyvyttömyys oli jatkunut pahenevana yhtiön konkurssiin asettamiseen asti. Lääninverovirasto oli tiennyt maksukyvyttömyydestä ja oli ollut erityisen hyvin selvillä yhtiön heikosta taloudellisesta tilanteesta. Maksu oli lisäksi ollut yhtiön ja pesän varoihin nähden huomattava. Näissä oloissa lääninverovirastolla oli ollut syytä olettaa yhtiön jättävän muut erääntyneet velat maksamatta. Lääninveroviraston oli siten täytynyt tietää maksusuorituksen vaikutuksesta yhtiön taloudellisille oloille. Maksusuorituksella oli myös ollut velkojia vahingoittava vaikutus.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että maksulla oli sopimattomasti suosittu lääninverovirastoa muiden velkojien kustannuksella. Sen vuoksi käräjäoikeus peräytti maksun ja velvoitti lääninveroviraston palauttamaan konkurssipesään ilman kuittausoikeutta 456 174 markkaa korkolain 4 §:n 3 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haastehakemuksen tiedoksisaannista 6.8.1996 lukien sekä suorittamaan palautettavalle määrälle korkoa Suomen Pankin kulloinkin voimassa olevaa peruskorkoa vastaavan korkokannan mukaisesti ajalta 10.11.1994 - 5.8.1996.

Lääninverovirasto valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä.

Hovioikeus totesi, että yhtiö oli vuonna 1994 sekä ennen 9.11. tapahtunutta suoritusta että sen jälkeen maksanut muita erääntyneitä veroja ja maksuja huomattavan määrän, yhteensä 1 755 342 markkaa. Maksuja oli suoritettu kuukausittain. Lääninverovirasto oli saanut nyt kysymyksessä olevan maksun 4.11.1994 vireille panemansa konkurssihakemuksen johdosta ja tietoisena yhtiön maksukyvyttömyydestä. Yhtiö oli kuitenkin asetettu konkurssiin vasta 19.10.1995. Asiassa ei ollut esitetty näyttöä siitä, että konkurssihakemuksella olisi tosiasiallisesti pyritty maksun saantiin ennen yhtiön pian uhkaavaa konkurssia tai muutoinkaan konkurssin vaikutusten kiertämiseksi. Kerrotuissa olosuhteissa verojen maksu ei ollut takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla sopimatonta. Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kanteen.