A lausui Enso-Gutzeit Oy:tä, nykyisin Enso Oy, vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli ollut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa yhtiön Kaukopään ja Tainionkosken tehtailla 28.7.1954 lukien. Hänen työtehtäviinsä oli kuulunut säiliöiden, putkistojen ja muiden laitteiden eristystyö. Työssään A oli altistunut asbestille niin, että hänellä oli todettu asbestin aiheuttama ammattitauti eli asbestoosi vuonna 1988.

Yhtiö oli työnantajana ollut velvollinen noudattamaan hänen työsuhteessaan vuoden 1922 työsopimuslain 1 ja 14 §:n ja 1.1.1971 voimaan tulleen työsopimuslain 32 §:n 1 momentin säännöksiä. Samoin yhtiö oli ollut velvollinen noudattamaan aikaisemman, 1.1.1931 voimaan tulleen työturvallisuuslain säännöksiä, sekä 1.1.1959 voimaan tulleen työturvallisuuslain 9 §:n 1 momentin, 16 §:n, 17 §:n 1 momentin, 20 §:n 1 ja 2 momentin sekä 34 §:n säännöksiä, ja edelleen sosiaali- ja terveysministeriön vuosina 1960, 1962 ja 1972 julkaistuja ohjeita ja sen jälkeen valtioneuvoston päätöksissä annettuja ohjeita työpaikan ilman epäpuhtauksien enimmäispitoisuuksista.

A:n mukaan yhtiö oli työnantajana laiminlyönyt työturvallisuusvelvoitteitaan siten, että se ei ollut antanut hänelle tarpeellista opetusta eikä tiedotusta asbestin olemassaolosta tai sen muodostamista vaaratekijöistä tai vaarallisuudesta yleensä. Yhtiö ei ollut ilmoittanut, miten asbestia vastaan olisi tullut suojautua. Yhtiö ei ollut myöskään noudattanut asbestin käyttöön liittyneitä työturvallisuusmääräyksiä.

A:n työtä ei ollut suunniteltu ja järjestetty niin, ettei työn tekeminen olisi aiheuttanut terveyden menettämisen vaaraa. Yhtiö ei ollut myöskään toissijaisilla turvatoimilla, kuten riittävillä ja tehokkailla henkilökohtaisilla suojaimilla, huolehtinut terveyshaittojen torjumisesta.

Edellä mainitut laiminlyönnit olivat jatkuneet A:n työsuhteen päättymiseen saakka. Hän oli työpaikallaan altistunut asbestille merkittävästi työsuhteen alusta vuoteen 1992 saakka. Altistuminen oli ollut vahva-asteista, koska olosuhteet olivat olleet erittäin pölyiset.

A katsoi, että yhtiö oli vastuussa hänelle aiheutuneesta ammattitaudista sopimusvastuun eli työsopimuslain 32 §:n ja 51 §:n, toissijaisesti rikkomusvastuun eli vahingonkorvauslain ja kolmanneksi niin sanotun ankaran vastuun nojalla.

Tämän vuoksi A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä 110 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta enintään 200 000 markkaa, molemmat määrät korkoineen.

Vastaus

Yhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä.

Käräjäoikeus lausui perusteluinaan seuraavan.

Sovellettavat lainkohdat

A:n työsuhteen alkaessa voimassa olleen vanhan työsopimuslain (141/22) 14 §:n mukaan työnantajan tuli työssä asianmukaisesti ottaa huomioon työntekijän terveyden ja työkyvyn säilyminen. Uuden, 1.1.1971 voimaan tulleen työsopimuslain (320/70) 32 §:n 1 momentin mukaan työnantajan oli huolehdittava työturvallisuudesta ja otettava varteen kaikki, mikä työn laatuun, työolosuhteisiin, työntekijän ikään, sukupuoleen, ammattitaitoon ja hänen muihin edellytyksiinsä katsoen kohtuuden mukaan oli tarpeellista työntekijän suojelemiseksi joutumasta työssä alttiiksi tapaturmille tai saamasta työn johdosta haittaa terveydelleen.

Työsopimuslain 51 §:n mukaan työnantaja oli sopimusvelvoitteen laiminlyönnistä vahingonkorvausvelvollinen.

A:n työsuhteen alkaessa voimassa olleen vanhan työturvallisuuslain (104/30) 2 §:n mukaan työnantaja oli velvollinen ottamaan varteen kaiken, mikä työn laatuun ja niihin olosuhteisiin katsoen, joissa sitä suoritettiin, kohtuudella voitiin pitää tarpeellisena hänen työssään olevien työntekijäin suojelemiseksi joutumasta siinä alttiiksi tapaturmille tai saamasta työn johdosta vauriota terveydelleen.

Uusi työturvallisuuslaki oli tullut voimaan 1.1.1959. Työnantajan yleiseksi velvollisuudeksi oli lain (299/58) 9 §:n 1 momentissa säädetty sama huolellisuus kuin työnantajalla työsopimuslain 32 §:n 1 momentin toisen lauseen mukaan oli työsopimussuhteessa sopijapuolena.

Työturvallisuuslain 16 §:n mukaan työ, jonka jossakin vaiheessa syntyi pölyä, savua, kaasua tai höyryä työntekijää vahingoittavassa tai häiritsevässä määrässä, oli, mikäli mahdollista, suoritettava erillisessä huoneessa tai rakennelmassa taikka sijoitettava työn sellainen vaihe suljettuun laitteeseen. Pöly, savu, kaasu tai höyry oli tarkoituksenmukaisella tavalla riittävässä määrin tehtävä vaarattomaksi tai koottava ja poistettava. Jollei pölyn, savun, kaasun tai höyryn haittaavaa vaikutusta voitu poistaa, oli niiden leviäminen työpaikan ympäristöön estettävä.

Työturvallisuuslain 17 §:n 1 momentin mukaan, milloin työssä jouduttiin käsittelemään myrkyllistä tai muuta terveydelle vaarallista ainetta tai milloin työolosuhteista muutoin saattoi aiheutua myrkytyksen, tartunnan tai hapenpuutteen vaaraa, oli tarpeellisiin suojelutoimenpiteisiin ryhdyttävä. Jollei tällaisilla toimenpiteillä vaaraa voitu riittävässä määrin poistaa, oli vaarallinen aine korvattava muulla aineella. Lisäksi työturvallisuuslain 20 §:n 1 ja 2 momentissa oli säädetty henkilökohtaisista suojavälineistä sekä 34 §:ssä opetuksesta ja ohjeista työssä.

Sosiaali- ja terveysministeriö oli vuosina 1960, 1962 ja 1972 julkaissut hyväksymänsä työpaikan ilman epäpuhtauksien enimmäispitoisuusohjeet. Enimmäispitoisuusohjeissa oli ohjearvona kahdeksan työtunnin asbestipitoisuuden keskiarvo. Vuosien 1960 ja 1962 ohjeissa oli asbestin osalta enimmäispitoisuus noin 30 kuitua kuutiosenttimetriä kohden.

Ohjeen mukaan tämä enimmäispitoisuus ei kahdeksan tunnin jatkuvan työn aikana vielä aiheuttanut vaaraa työntekijän terveydelle. Vuonna 1972 julkaistussa ohjeessa oli asbestin enimmäispitoisuus alennettu 5 kuituun kuutiosenttimetriä kohden. Sittemmin oli valtioneuvoston päätöksellä 805/76 määrätty sitovaksi raja-arvoksi vuonna 1977 2 kuitua kuutiosenttimetriä kohden, ja päätöksellä 290/86 vuonna 1987 1 kuitu kuutiosenttimetriä kohden ja vuonna 1989 0,5 kuitua kuutiosenttimetriä kohden.

TODISTELU

Lääkärinlausunto

A oli 12.8.1988 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan altistunut asbestille merkitsevästi vuosina 1954 - 1975 ja lausunnon antamisen ajankohtana edelleenkin oli ollut jonkin verran asbestialtistumista. Lausunnon mukaan hänellä oli todettu asbestin aiheuttama ammattitauti eli asbestoosi.

Työolosuhteet

Jutussa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A:n työskentelykohteissa olisi suoritettu 1950 - 1970 -luvuilla mittauksia ilman epäpuhtauksien ja asbestipitoisuuden selvittämiseksi.

Todistajina kuullut henkilöt, jotka olivat toimineet 1950-luvulta lähtien yhtiön palveluksessa vastaavissa tehtävissä kuin A, olivat kertoneet, että asbestipitoisten eristeiden tekoa ja purkamista oli ollut melkein joka päivä jossakin muodossa. Isojen säiliöiden asbestieristeitä purettaessa eriste oli hakattu kirveellä kolmen kerroksen korkuisen säiliön pinnasta ja palaset oli pudotettu lattiatasolle. Ilma oli silloin ollut sakeana pölystä. Kun siinä oli ollut pitempään, nenästä oli tullut verta ja olo oli ollut tukahduttava. Eristepalasia oli harjalla lakaistu lattialta, mistä myös oli aiheutunut pölyisyyttä. Myös eristemassan valmistus oli ollut sellainen työ, josta oli aiheutunut pölyä. Siinä jauhemainen asbestia sisältävä massa oli kaadettu säkeistä astiaan ja sekoitettu veteen.

Hengityssuojaimet ja niiden käyttö

Jutussa kuullut todistajat olivat kertoneet, että työnjohto ei ollut vaatinut suojavälineiden käyttämistä, vaan se oli ollut oma-aloitteista. Niitä oli käytetty silloin, kun ei ollut voinut pölyn vuoksi muuten työskennellä. Paperisia suojaimia oli tullut 1960-luvulla. Lisäksi oli ollut superlonsuojaimia. Superlonsuojain oli ollut raskas hengittää ja hankala pitää. Paperisuojaimet, jotka olivat olleet eniten käytettyjä, olivat kastuneet helposti.

Tainionkosken tehtaalla vuodesta 1962 muun muassa vuoromestarina toiminut todistaja oli kertonut, että työnjohtajan tehtäviin oli kuulunut valvoa suojainten käyttämistä. Todistajan mukaan oli ollut itsestään selvää, että niitä oli käytetty, kun oli ollut pölyistä.

Eräs todistaja oli kertonut, että jo vuonna 1955 oli ollut vaahtokumisia suojaimia. Paperisuojaimet olivat olleet käytössä 1950-luvulta lähtien ja niitä oli 1960-luvulla käytetty pölyisissä työpaikoissa. Todistaja oli 1970-luvulla ollut yhtiön Tainionkosken tehtaalla työsuojelupäällikkönä ja valvonut henkilökohtaisesti suojainten käytön tarvetta ja niiden laatua. Silloin oli käytetty paperisuojaimia ja myös niin sanottuja puolinaamareita pölyisiin töihin. Omalla voimalaitteella varustetut hengityssuojaimet olivat tulleet käyttöön 1980-luvulla. Suojainten jakelupisteenä oli ollut tarveainevarasto, johon niitä oli ostettu ja täydennetty automaattisesti niin, että niitä oli ollut riittävästi saatavilla.

Suojaimia oli 1960-luvulla ollut saatavissa myös työkalukopeista, joita oli ollut kunnossapito-osastoilla, ja käyttöpuolella mestarin kopista. Paperisuojaimia oli käytetty niin sanottujen vähätehoisten pölyjen suotimina, eli ne olivat olleet karkean pölyn suojaimia. Todistajan mukaan ne eivät nykytietämyksen mukaan soveltuneet asbestitöihin.

Vuodesta 1965 lähtien yhtiön Tainionkosken tehtaan varastokonttoristina toiminut todistaja oli kertonut, että puolinaamareita, joihin oli liittynyt erillinen suodatin, sekä kertakäyttösuojaimia oli ollut työpaikalla saatavilla vuodesta 1965 - 1970. Ennen vuotta 1967 niitä oli saanut varastosta työnjohtajan lapulla ja myöhemmin niitä oli saanut noutaa vapaasti.

Tainionkosken tehtaan tehdaspalvelupäällikkönä vuodesta 1966 vuoteen 1972 saakka toiminut todistaja oli kertonut, että vanhan asbestieristyksen purkutyön yhteydessä työntekijöitä oli kehotettu käyttämään suojaimia. Yhtiössä oli ollut yhteiset työturvallisuusohjeet, jotka oli jaettu kaikille työntekijöille työsuhteen alussa. Niitä oli ollut myös työpaikan ruokaloissa ja muissa tiloissa. Lisäksi työsuojeluvaltuutetuilla oli ollut tällaiset ohjeet. Ohjeissa oli painotettu suojainten käyttämistä pölyä vastaan. Asiasta oli puhuttu myös työsuojelutoimikunnassa ja työsuojelukoulutuksen yhteydessä.

Hengityssuojaimia toimittaneen yhtiön markkinointiosastolla toiminut todistaja oli kertonut, että vuonna 1971 asbesti oli luokiteltu suojainten käytössä vaatimattomaan suojainluokkaan eli se oli katsottu verrattain vaarattomaksi. Käytössä olleiden paperisuojainten teho oli vaihdellut valmistajasta riippuen. Myös suojanaamareita oli ollut saatavilla 1950- ja 1960-luvuilla. Todistajan mukaan silloin käytettävissä ollut Silis-merkkinen suojanaamari olisi ollut tehokas myös asbestipölyä vastaan. Silloin ei vielä kuitenkaan ollut tiedostettu asbestin todellista vaaraa.

A oli itse kertonut, että hän oli käyttänyt erilaisia hengityssuojaimia. Paperiset suojaimet olivat olleet kaikkein eniten käytettyjä. Hänen työolosuhteensa olivat olleet sellaisia, että kumisista suojaimista oli tullut herkästi hengitysvastus. Sellaisen käyttö oli hänen kohdallaan ollut erittäin vähäistä. Työnjohto ei ollut valvonut suojavälineitten käyttämistä.

Tietämys asbestipölyn vaarallisuudesta terveydelle

Todistajana kuultu A:n työtoveri oli kertonut, että hän oli saanut tietoa asbestin vaarallisuudesta 1970-luvulla, kun siitä oli kirjoitettu lehdissä. Toisen todistajan mukaan työsuojeluhenkilöt olivat 1970-luvulla saaneet tietää asbestin vaarallisuudesta. Silloin ei kuitenkaan ollut puhuttu niinkään asbestieristeessä olevasta asbestista, vaan jarrukengistä, joissa myös oli asbestia.

Työterveyslaitoksen pölylaboratorion päällikkönä toiminut todistaja oli kertonut, että 1960-luvulla oli puhuttu lähinnä pölykeuhkosairauden vaaran torjumisesta. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli alettu puhua asbestin syöpää aiheuttavista tekijöistä laajemmassa mitassa. Työsuojeluviranomaiset olivat puuttuneet asbestin terveydelle aiheuttamiin vaaroihin ensimmäisen kerran vuonna 1972, jolloin oli lähetetty kirje työsuojelupiireille. Vuonna 1976 oli julkaistu valtioneuvoston päätös ja työsuojeluhallituksen asbestia koskevat työohjeet. Työnantajien piiriin oli levinnyt yleisemmin tietoisuus asbestin vaarallisuudesta 1970-luvulla. Ennen sitä asbestipölyyn ei ollut osattu suhtautua mitenkään tietyllä tavalla, vaan se oli ollut sen ajan tietämyksen perusteella vain yksi pöly muiden joukossa.

Työterveyslaitoksen pölylaboratorion päällikkönä myöskin toiminut toinen todistaja oli kertonut, että asbestia koskeneita määräyksiä ei ollut ollut ennen vuotta 1960. Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 1960 julkaiseman ohjeen mukainen asbestin enimmäispitoisuus oli ollut 175 hiukkasta kuutiosenttimetriä kohden, joka nykytietämyksen mukaan oli erittäin korkea. Suomessa oli todettu ensimmäinen asbestoosisairaus eristäjällä vuonna 1938. Pahvisia suojaimia ja superlonsuojaimia oli käytetty 1960-luvulla. Kummatkaan niistä eivät olleet olleet riittäviä asbestia vastaan suojautumiseen. Kirjallisuutta asbestin aiheuttamista terveysriskeistä oli ollut vuodesta 1945 lähtien.

Johtopäätökset

A:n vuonna 1988 todettu asbestoosisairaus oli aiheutunut työssä tapahtuneesta altistuksesta asbestille. Sitä ei yhtiön taholta ollut kiistettykään. Altistuminen oli tapahtunut vuosina 1954 - 1975.

Mittauksiin perustunutta selvitystä siitä, mitkä olivat olleet ilman asbestipitoisuudet A:n suorittaessa työtä, jossa hän oli altistunut asbestille, ei ollut olemassa. Todistajien kertomuksista kuitenkin ilmeni olosuhteiden ainakin ajoittain olleen sellaiset, että ilmassa oli ollut huomattavia määriä asbestipölyä. Näyttämättä oli kuitenkin jäänyt, että asbestipitoisuus olisi ylittänyt kulloinkin voimassa olevan enimmäispitoisuusrajan.

Työntekijän ainoa keino suojautua pölyltä oli käytännössä ollut hengityssuojaimen käyttö. Yhtiössä oli ollut hengityssuojaimia käytettävissä 1950-luvulta lähtien. Paperisuojaimet, joita myös A oli käyttänyt, eivät olleet nykyisen tietämyksen mukaan riittävän tehokkaita suojaamaan työntekijöitä täysin asbestipölyltä. Myös tehokkaampia suojaimia oli ollut saatavilla. Niiden käyttö oli kuitenkin A:n kohdalla jäänyt vähäiseksi.

Yhtiö oli näyttänyt, että ainakin vanhojen eristeiden purkutöiden yhteydessä työntekijöitä oli kehotettu käyttämään hengityssuojaimia.

Vaikka näyttämättä oli jäänyt, että hengityssuojainten käyttöä asbestieristystyön ja purkutöiden yhteydessä olisi erityisesti valvottu, A oli kuitenkin ollut tietoinen erilaisten suojaimien saatavillaolosta ja niiden käytön tarpeellisuudesta pölyisissä tehtävissä.

Asbestipölyn vaarallisuudesta oli ollut tietoa jo ainakin vuodesta 1945 lähtien, jolloin asiasta oli julkaistu kirjallisuutta. Tietämättömyys asbestipölyn todellisesta vaarallisuudesta sairauden aiheuttajana oli kuitenkin vielä 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuoliskolla ollut yleinen. Suomen terveysviranomaisten silloinen käsitys asbestipölyn vaarallisuudesta ilmeni sosiaalija terveysministeriön hyväksymistä enimmäispitoisuusohjeista. Käräjäoikeus katsoi, että yhtiöltä ei jälkikäteen voitu edellyttää sitä parempaa tietämystä.

Yhtiön olisi pitänyt ottaa huomioon, että A:n työkohteiden pölyisessä hengitysilmassa oli myös asbestipölyä. Huomioon ottaen suojainten käytöstä annetut ohjeet ja sen, että suojaimia oli ollut työntekijöiden vapaasti saatavissa, yhtiön varottavissa ei kuitenkaan ollut ollut, että esiintynyt asbestipöly olisi saattanut olla riittävä määrä aiheuttamaan A:n sairauden. Sen vuoksi ei voitu vaatia, että yhtiön olisi tullut muitakin keinoja käyttäen pyrkiä tekemään pöly vaarattomaksi.

Huolimatta siitä, ettei riittävää selvitystä suojainten tehokkuudesta ja sopivuudesta ollut ja ettei niiden käytön erityistä valvontaa ollut ollut ja ettei pölyä ollut teknisin keinoin eristetty tai poistettu, yhtiö oli näyttänyt, ettei se ollut työsopimussuhteessa laiminlyönyt huolehtia työturvallisuudesta eikä jättänyt ottamatta huomioon A:n terveyden ja työkyvyn säilymistä sekä kaikkea, mikä kohtuuden mukaan oli ollut tarpeen hänen suojelemisekseen joutumasta alttiiksi pölylle ja saamasta haittaa terveydelleen.

Yhtiö oli näyttänyt, ettei A:n sairaus ollut aiheutunut yhtiön huolimattomuudesta.

A:n työskentely yhtiön palveluksessa ei ollut tapahtunut sellaisissa olosuhteissa, että työpaikkaa asbestin vuoksi olisi ollut pidettävä niin vaarallisena terveydelle, että työnantaja olisi tuottamuksesta riippumattoman ankaran vastuun perusteella velvollinen korvaamaan asbestoosista aiheutuneen vahingon.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Hovioikeus, jonne A valitti, totesi, että A oli sairastunut asbestoosiin työssä tapahtuneen asbestille altistumisen johdosta. Kun asbestoosin niin sanottu latenssiaika oli noin 20 vuotta ja kun A:n sairastama asbestoosi oli todettu vuonna 1988, sairauteen johtanut altistuminen oli hyvin todennäköisesti tapahtunut jo 1950- ja 1960-luvuilla.

Tietoa siitä, että altistuminen asbestille saattoi johtaa asbestoosiin, oli ollut saatavilla myös työnantajille tarkoitetussa vuonna 1945 painetussa Leo Noron kirjoittamassa kirjassa "Ammattitaudit ja niiden ehkäisy". Teoksessa oli todettu, että sairautta oli vaikea pysäyttää, ellei sairastunut heti sen alkuasteella jäänyt pois altistavasta työstä, ja että sairaus saattoi johtaa kuolemaan. Kirjassa oli sairauden ehkäisyn osalta todettu tärkeimmäksi seikaksi pölyn poistaminen työpaikoista ja työkohteiden puhdistaminen mahdollisimman usein. Lisäksi siinä oli todettu, että hengityssuojaimia oli käytettävä tarvittaessa ja että työntekijät oli tutkittava säännöllisesti. Vuonna 1951 painetussa Leo Noron toimittamassa kirjassa "Teollisuushygienian ja työlääketieteen käsikirja" oli viitattu asbestoosin kohdalla vuoden 1945 teokseen.

Ottaen huomioon yhtiön merkittävä asema työnantajana jo 1950-luvulla, yhtiön olisi tullut hankkia tuo käytettävissä ollut tieto asbestin terveyttä vahingoittavasta ominaisuudesta. Vaikka viranomaismääräyksiä asbestin vaaroista ei ollut ollutkaan ennen vuotta 1960, yhtiö ei voinut vedota puolustuksekseen tietämättömyyteensä, kun tieto vaaroista olisi ollut sen saatavilla. Yhtiö oli tiennyt, että eristeisiin liittyneen työn yhteydessä työtilan ilmaan oli muodostunut merkittävä määrä myös asbestipölyä, mikä oli pääteltävissä käräjäoikeuden toteamista työolosuhteista.

Asiassa esitetystä selvityksestä ilmeni, ettei yhtiö 1950- ja 1960-luvuilla ollut pyrkinyt poistamaan pölyä sitomalla sitä tai tuulettamalla työtiloja, vaan pöly oli saanut vapaasti liikkua työtilassa samanaikaisesti, kun siellä oli tehty työtä. Yhtiö oli velvollinen näyttämään toteen, että työtilan ilman epäpuhtaudet asbestin osalta eivät olleet ylittäneet annettuja ohjearvoja 1960-luvulla. Kun mittauksia ei ollut suoritettu ja kun ei voitu muutoinkaan päätellä asbestin pitoisuutta työtilan ilmassa, yhtiö ei ollut näyttänyt toteen, että työtilojen ilma olisi ollut ohjearvojen mukainen.

Yhtiön olisi näin ollen tullut huolehtia siitä, että A käytti asbestille altistumisen mahdollistavassa työssä hengityssuojaimia hankkimalla niitä hänelle ja valvomalla niiden käyttöä. Yhtiön oli näytetty antaneen A:n käyttöön hengityssuojaimia ainakin 1950-luvun puolivälistä lukien, mutta näyttämättä toteen oli jäänyt, että yhtiö olisi valvonut niiden käyttöä.

Edellä olevan johdosta hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että yhtiö olisi vuosina 1954 - 1970 työssä asianmukaisesti ottanut huomioon A:n terveyden ja työkyvyn säilyttämisen. Yhtiö oli siten työsopimuslain (141/22) 33 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle sairaudesta aiheutuneen vahingon.

A oli joutunut oireiden vuoksi tutkimuksiin vuosina 1983, 1986 ja 1988, jolloin hänellä oli todettu asbestoosi. Oireita hänellä oli ilmennyt 1980-luvun alusta lähtien. Kohtuullisena korvauksena sairauden A:lle aiheuttamasta kivusta ja särystä hovioikeus piti 20 000 markkaa.

Kohtuullisena korvauksena asbestoosin johdosta A:lle aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta A:n ikä huomioon ottaen oli pidettävä 28 100 markkaa, josta oli vähennettävä Teollisuusvakuutuksen hänelle maksamat 14 121,40 markkaa. Yhtiön A:lle korvattavaksi jäi siten 13 978,60 markkaa.

Näillä ja muilta osin käräjäoikeuden tuomion perusteluista ilmenevillä perusteilla hovioikeus, kumoten käräjäoikeuden tuomion, velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle korvaukseksi kivusta ja särystä 20 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta 13 978,60 markkaa eli yhteensä 33 978,60 markkaa korkoineen.

Sijaisjäsen, viskaali Petri Honka, joka on myös esitellyt asian, hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja katsoi, ettei käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut syytä.