Vesiylioikeus oli 27.11.1987 antamallaan päätöksellä määrännyt vesi- ja ympäristöhallituksen maksamaan Pehkolan kalastuskunnalle vuonna 1969 tapahtuneen rapukannan menetyksen johdosta kertakaikkisen korvauksen vesialueen raputuoton menetyksestä. Korkein oikeus oli 15.6.1990 antamallaan tuomiolla korottanut korvauksen 1 144 844 markaksi kuuden prosentin korkoineen 1.9.1969 lukien.

A ja B kertoivat kalastuskuntaa vastaan ajamassaan kanteessa, että kalastuskunnan 29.10.1994 pidetty ylimääräinen kokous oli päättänyt jakaa korvauksesta 800 000 markkaa osakkaille. Päätös oli tehty äänestyksen jälkeen. Äänestyksessä korvauksen jakamista oli kannattanut 9.5058 ääntä ja vastustanut 4.7952 ääntä.

Kalastuskunnalle maksettu korvaus oli tarkoittanut korvausta pysyvästä edunmenetyksestä eli rapukannan häviämisestä kalastuskunnan vesialueelta. Tällainen korvaus ei ollut kalastuslain 63 §:ssä tarkoitettua vuokratuloa eikä sellaista siihen verrattavaa tuloa, joka olisi voitu jakaa kalastuskunnan osakkaille. Korvausta ei ollut voitu jakaa minkään muunkaan lainkohdan nojalla. Se oli käytettävä osakkaiden yhteiseksi hyväksi eli kalavesien kunnostukseen ja jatkohoitoon, mikä tuli vaatimaan kalastuskunnalta huomattavia kustannuksia. Joka tapauksessa korvauksen jakaminen osakkaille oli ollut sellainen asia, että sitä koskeva päätös olisi pitänyt tehdä yksimielisesti tai ainakin siten, että sitä olisi kannattanut kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.

Näillä perusteilla A ja B vaativat, että kalastuskunnan ylimääräisen kokouksen 29.10.1994 tekemä päätös 800 000 markan jakamisesta osakkaille kumotaan.

Pehkolan kalastuskunta kiisti kanteen ja vaati sitä hylättäväksi.

Kalastuskunnan 29.10.1994 pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa oli päätetty jakaa osakkaille 800 000 markkaa Korkeimman oikeuden 15.6.1990 annetulla tuomiolla ratkaistussa asiassa tuomituista korvauksista, jotka olivat aiheutuneet rapukannan menetyksestä kalastuskunnan hallitsemalla vesialueella.

Pohjois-Suomen vesioikeus oli 24.2.1984 annetulla päätöksellään määrännyt vesi- ja ympäristöhallituksen maksamaan muun muassa Pehkolan kalastuskunnalle korvausta Uljuan altaan rakentamisesta Siika- ja Lamujoen rapukannoille aiheutuneesta vahingosta. Asia oli lopullisesti ratkaistu edellä mainitulla Korkeimman oikeuden tuomiolla, jossa korvausta oli korotettu. Vesioikeuden, vesiylioikeuden tai Korkeimman oikeuden ratkaisuissa ei ollut määrätty, että korvaus olisi tullut käyttää kalavesien hoitoon tai kunnostamiseen taikka rapukannan elvyttämiseen. Korvaus oli määrätty siitä, että rapukanta oli kalastuskunnan vesialueella lopullisesti menetetty. Menetys oli koitunut kalastuskunnan osakkaille ja yhteisen vesialueen omistajille eikä kalastuskunnalle, joka ei ollut harjoittanut ravustusta eikä omistanut vesialueita. Rapukantaa ei ollut voitu istutuksin elvyttää. Vesistöjen kalakannalle ei ollut aiheutunut vahinkoja, joten korvausta ei ollut tarpeen käyttää kalakannan hoitamiseen. Lisäksi saadusta korvauksesta vain osa oli päätetty jakaa osakkaille.

Kalastuslain 63 §:n 1 momentin mukaan kalastusoikeuden vuokrauksesta saatu tulo oli jaettava osakkaille, mikäli sitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin tai mikäli osakkaat eivät yksimielisesti toisin sopineet. Puheena oleva korvaus oli rinnastettavissa tällaiseen vuokratuloon. Korvausta ei ollut tarvittu kalastuskunnan menoihin, koska sille oli jäänyt tarpeeksi varoja. Näin ollen korvaus oli jaettava osakkaille, elleivät kaikki osakkaat toisin sopineet.

Kalastuslain 56 §:n 1 momentin mukaan päätökset kalastuskunnan kokouksessa tehtiin enemmistöperiaatteella lukuun ottamatta saman pykälän 2 momentissa mainittuja asioita, joihin ei kuulunut kysymyksessä olevan korvauksen jakamisesta päättäminen. Kalastuskunnan kokouksessa suoritetussa äänestyksessä enemmistö oli ollut varojen jakamisen kannalla.

Käräjäoikeus lausui, että Korkein oikeus oli 15.6.1990 antanut ratkaisunsa Uljuan tekoaltaan rakentamisesta Siika- ja Lamujoen rapukannoille aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Tuomiossaan Korkein oikeus oli velvoittanut vesi- ja ympäristöhallituksen valtion edustajana suorittamaan korvauksia eräille kalastuskunnille, muun muassa Ruukin kunnassa olevalle Pehkolan kalastuskunnalle.

Vesiylioikeus oli aikaisemmin samaa asiaa koskeneessa päätöksessään katsonut rapukannan korvausvelvollisuuden kannalta katsoen kokonaisuudessaan menetetyksi. Vesiylioikeus oli korvauksia arvioidessaan edellyttänyt ravustuksen loppuneen puheena olevalla vesialueella. Tämä raputuoton täydellinen menetys oli sanotun päätöksen mukaan sisältänyt myös kertakaikkisen korvauksen kalastuskuntien raputulojen, kuten vesialueiden vuokratulojen ja ravustuslupatulojen menetyksestä.

Korkein oikeus oli puuttumatta tältä osin vesiylioikeuden päätöksen perusteluihin määrännyt, että vesi- ja ympäristöhallituksen tuli suorittaa Pehkolan kalastuskunnalle rapukorvauksia 1 144 844 markkaa kuuden prosentin korkoineen 1.9.1969 lukien. Tämän jälkeen vesija ympäristöhallitus oli suorittanut Korkeimman oikeuden tuomion perusteella kalastuskunnalle korvauksia ja korkoja yhteensä 2 505 805,86 markkaa.

Kalastuskunnan 29.10.1994 pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa oli käsitelty johtokunnan esitystä, jonka mukaan edellä mainitusta korvauksesta jaettaisiin osakkaille 800 000 markkaa. Rahojen jakamista oli kannattanut 9.5058 ääntä ja vastustanut 4.7952 ääntä.

Kalastuslain mukaan useille kiinteistöille yhteisesti kuuluvan kalaveden osakkaat voivat tietyin edellytyksin muodostaa kalastuskunnan, jonka tuli järjestää alueellaan kalastuksen harjoittaminen ja kalakannan hoito ottamalla huomioon mitä kalastuslaissa oli säädetty. Kalastuslain mukaan lähtökohtaisesti osakkaiden velvollisuudet ja oikeudet kuten maksut ja kalaveden käyttö määräytyivät kunkin osakkaan vesialueosuutta vastaavasti.

Kalastuslain 63 §:n mukaan kalastuskunnan kokouksessa voitiin päättää, että kalavettä käytetään toisin kuin siten, että kukin osakas itse tai se, joka laillisesti käyttää hänen oikeuttaan, harjoittaa tällä vesialueella kalastusta. Näin saatu tulo, mikäli sitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin, jaettiin osakkaiden kesken heidän vesialueosuuksiensa mukaan, elleivät kaikki osakkaat toisin sopineet.

Tässä jutussa asianosaiset olivat kukin kohdaltaan tukeutuneet sanottuun säännökseen. Tämä kalastuskunnan saamaa vuokratuloa koskeva säännös tarkoitti kuitenkin kalastuskunnille varsin tavanomaisesti tulevaa tulomuotoa. Sen sijaan poikkeuksellisena tuloeränä kalastuskunnalle oli pidettävä kertakaikkista, menetettyä rapukantaa koskevaa korvausta. Sen laatuista korvausta eivät sivunneet mitkään kalastuslain säännökset. Liioin hallituksen esitys kalastuslainsäädännön uudistamisesta (HE 214/1980) ei antanut johtoa miten tämänkaltainen korvaus oli määriteltävä. Vesiylioikeuden päätöksen mukaan saatu korvaus oli sisältänyt myös korvauksen kalastuskunnan vuokratuloista. Saadun selvityksen mukaan vuokratulon osuus korvauksesta oli ollut kuitenkin ilmeisen vähäinen, joten korvausta oli siten lähtökohtaisesti voitu pitää muuna kuin kalastuslain 63 §:n tarkoittamana vuokratulona.

Vaikka kysymyksessä ei ollutkaan kalastuslain 63 §:n mukainen vuokratulo, sen kohdalla ei voitu katsoa, että mainitun säännöksen olemassaolo olisi perustanut suoran kiellon senkin jakamiselle osakkaille tuon säännöksen periaatteiden mukaisesti. Lain ja kalastuskunnan sääntöjen vaietessa asiasta oli kalastuskunnan ratkaisuvapauteen nähden pikemminkin otettava huomioon sallivat kuin kieltävät näkökohdat. Sallivina näkökohtina voitiin pitää ensinnäkin sitä, että tuomioistuimet eivät olleet korvauksia koskeneissa päätöksissään aikoinaan määränneet, että korvaus olisi käytettävä johonkin erityiseen kalastuskunnan tarpeeseen. Lisäksi asiassa ei ollut väitettykään, että päätöksen tarkoitus oli ollut korvauksen jakaminen muulla perusteella kuin siten, että varat tultaisiin jakamaan osakkaiden kesken heidän vesialueosuuksiensa mukaan. Päätöksen ei ollut siten näytetty liioin loukanneen osakkaiden kalastuslain mukaista yhdenvertaisuutta.

A ja B olivat lisäksi esittäneet näkemyksenään, että korvaus olisi lain mukaan tullut käyttää kalastuskunnan kalavesien kunnostukseen ja jatkohoitoon. Sen kysymyksen ratkaiseminen jaettiinko osa saaduista korvauksista osakkaille oli kuitenkin kuulunut kalastuslain 48 §:n mukaisesti kalastuskunnan toimivaltaan. Kysymys oli ollut pelkästään tarkoituksenmukaisuuskysymyksestä, mihin yleinen tuomioistuin ei voinut toimivaltaansa kuulumattomana puuttua, mikäli kalastuskunnan päätös oli muutoin tehty laillisessa järjestyksessä.

Kalastuslain 56 §:n 1 momentin mukaan kalastuskunnan kokouksen päätökseksi katsottiin se mielipide, jota enemmistö oli kannattanut. Tätä säännöstä oli pidettävä lähtökohtana kun äänestystulosta kokouksessa laskettiin ja siitä voitiin poiketa vain erityistapauksissa. Kalastuslain 56 §:n 2 momentissa oli tosin mainittu eräitä sellaisia asioita, joissa päätöksen tekemiseen vaadittiin vähintään kaksi kolmasosaa äänestykseen osaa ottaneiden käytettävissä olleesta yhteisestä äänimäärästä ja vähintään yksi kolmasosa äänestäneistä osakkaista. Tämä lainkohta ei kuitenkaan koskenut nyt kysymyksessä olevan kaltaista korvausta. Muissakaan säännöksissä tai kalastuskunnan säännöissä ei edellytetty, että tällaisen asian kohdalla vaadittaisiin muu kuin enemmistöpäätös. Kalastuskunnan osakkaiden yksimielistä päätöstä taas edellytettiin ainoastaan aikaisemmin selostetun kalastuslain 63 §:n tarkoittamasta asiasta päätettäessä. Yleisesti ottaen tällaisen yksimielisen päätöksen vaatimista oli pidettävä erityisen harvinaisena edellytyksenä. Lain vaietessa sen käyttämiselle olisi tullut olla erityisen hyvät perusteet, jollaisia tässä asiassa ei ollut osoitettu olevan.

Lopputoteamuksenaan käräjäoikeus totesi, että kalastuskunnan kokouksen päätös oli syntynyt laillisessa järjestyksessä. Se ei ollut ollut lain, asetuksen tai kalastuskunnan sääntöjen vastainen eikä se ollut loukannut A:n ja B:n oikeutta. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kalastuskuntaa vastaan ajetun kanteen perusteettomana.

A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että kalastuslain 48 §:n mukaan kalastuskunnan tuli järjestää kalastuksen harjoittaminen ja kalakannan hoito ottamalla huomioon mitä muun muassa lain 1 ja 2 §:ssä oli säädetty. Lain 1 §:n mukaan kalastusta harjoitettaessa oli erityisesti pidettävä huolta siitä, että kalakantaa käytettiin hyväksi järkiperäisesti ja ottaen huomioon kalataloudelliset näkökohdat, sekä huolehdittava kalakannan hoidosta ja lisäämisestä.

Kalastuslain 63 §:n 1 momentin mukaan kalastuskunnan kalastusalueen vuokraamisesta saamat tulot voitiin, mikäli niitä ei tarvittu kalastuskunnan menoihin, jakaa kalastuskunnan osakkaiden kesken. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden esittämät perusteet siitä, että nyt kysymyksessä olevaa korvausta ei voitu pitää edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettuna vuokratulona.

Kalastuslain 66 §:n 3 momentin mukaan vahingosta, haitasta tai muusta edunmenetyksestä yhteiselle kalavedelle, siinä harjoitetulle kalastukselle tai kalakannan hoidolle maksettava vahingonkorvaus voitiin määrätä maksettavaksi kalastuskunnalle käytettäväksi sanotun vahingollisen seurauksen ehkäisemistä tai vähentämistä tarkoittaviin tai muihin kalastuksen hyväksi suoritettaviin toimenpiteisiin. Hallituksen esityksestä (HE 214/1980) ilmeni säännöksellä tarkoitetun sitä, että kyseisenlainen korvaus oli tuomioistuimen harkinnan mukaan määrättävissä maksettavaksi kalastuskunnalle, milloin korvaus voitiin käyttää lainkohdassa mainittuihin toimenpiteisiin. Muussa tapauksessa korvaus oli määrättävä maksettavaksi jakokunnalle (vesialueen omistajille). Tällainen tapaus olisi esimerkiksi kyseessä silloin kun veden kalataloudellinen arvo oli menetetty.

Asiassa ei kalastuskunnan puolesta ollut väitetty, ettei kalastuskunta olisi voinut käyttää saamiaan korvauksia lain sille määräämien tarkoitusten toteuttamiseen. Koska korvaus oli Korkeimman oikeuden 15.6.1990 antaman päätöksen (KKO 1990:79) mukaan määrätty maksettavaksi kalastuskunnalle, hovioikeus katsoi, ettei kalastuskunta lain sille määräämät tehtävät huomioon ottaen ollut toiminut asiassa laillisesti päättäessään jakaa osan rapukannan menetyksestä saamistaan varoista osakkailleen.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja Pehkolan kalastuskunnan ylimääräisen osakasten kokouksen 29.10.1994 tekemän päätöksen 800 000 markan jakamisesta kalastuskunnan osakkaille.