A:lle oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain perusteella 15.8.1994 vahvistettu maksuohjelma. Suur-Helsingin Osuuspankki ja A tekivät hakemukset maksuohjelman muuttamisesta, pankki ilmaantuneiden uusien varojen ja A muun muassa ilmaantuneiden verovelkojen johdosta. Käräjäoikeus oli 30.3.1995 määrännyt selvittäjän laatimaan ehdotuksen maksuohjelman muuttamiseksi.

Selvittäjän ehdotuksessa alkuperäistä maksuohjelmaa oli muutettu muun muassa siten, että velkajärjestelyn piiriin kuuluvaksi velaksi katsottiin myös 23 058 markan määräiset oikeudenkäyntikulut korkoineen, jotka Helsingin käräjäoikeus oli, hylätessään pääosin A:n ja tämän vaimon B:tä ja C:tä vastaan ajaman velkomuskanteen, 28.11.1995 antamallaan lainvoimaisella tuomiolla velvoittanut A:n vaimoineen suorittamaan B:lle ja C:lle.

B ja C vastustivat maksuohjelmaehdotusta katsoen, ettei heidän saatavansa kuulunut velkajärjestelyn piiriin ja että se oli maksettava ennen velkajärjestelyvelkoja.

Alkuperäisessä maksuohjelmassa A oli velvoitettu ryhtymään toimenpiteisiin saadakseen B:n ja C:n suorittamaan hänelle takausvastuuseen perustuva velvoite. A:n ja tämän vaimon vaadittua saatavaa Helsingin käräjäoikeudessa, käräjäoikeus oli 28.11.1995 antamassaan lainvoimaisessa tuomiossa, hyläten kanteen enemmälti ennenaikaisena, velvoittanut B:n ja C:n suorittamaan A:lle vain 27,50 markkaa korkoineen ja velvoittanut A:n vaimoineen korvaamaan B:n ja C:n oikeudenkäyntikulut 23 058 markkaa korkoineen.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylain) 3 §:n 3 kohdan mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvalla velalla tarkoitetaan kaikkia velallisen velkoja, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista, mukaan luettuina vakuusvelat ja velat, joiden peruste tai määrä on ehdollinen taikka muusta syystä epäselvä, sekä edellä tarkoitetuille veloille velkajärjestelyn alkamisen ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyvää korkoa ja velallisen maksettavaksi määrättyjä tällaisten velkojen perimis- ja täytäntöönpanokuluja.

Nyt kyseessä oleva oikeudenkäyntikuluvelka oli velvoitettu maksamaan vasta velkajärjestelyn alkamisen jälkeen. Velka liittyi alkuperäisessä maksuohjelmassa käsiteltyyn A:n saatavaan. Saatavien osalta velkajärjestelylaissa ei ole säännöstä perimis- ja täytäntöönpanokuluista. Lain 3 §:n säännöstä sanamuodon mukaisesti tulkiten kyseinen oikeudenkäyntikuluvelka ei näin kuulu velkajärjestelyn piiriin.

Myöskään velkajärjestelylain 62 §:n säännös tai muut kyseisen lain säännökset eivät sääntele tarkemmin maksuohjelman kannalta tilannetta, jossa saatavan perimisestä erillisessä oikeudenkäynnissä aiheutuu oikeudenkäyntikuluja.

Mikäli oikeudenkäyntikulut määritellään velkajärjestelyn ulkopuolelle jääväksi velaksi, ei tätä velkaa suoriteta maksuohjelman puitteissa vaan siitä tulee tehdä erillinen sopimus, joka voidaan siirtää myös maksuohjelmaan. Tällöin velka tulisi suorittaa muista veloista erillisenä ja sen maksuvelvollisuus jatkuisi myös velkajärjestelyn jälkeen. Tämän sopimuksen sisällöstä ei velkajärjestelylaissa ole olemassa määräyksiä. Tämä mahdollistaa sen, että oikeudenkäyntikulusaatava saisi esimerkiksi täyden suorituksen ja muut velkojien suoritukset pienenisivät vastaavasti. Mahdollista olisi sopia myös, että kyseinen velka maksetaan vasta maksuohjelman jälkeen erikseen. B:n ja C:n saatavaa voitaisiin periä velkajärjestelystä riippumatta, mikä aiheuttaisi sen että maksuohjelman noudattaminen olisi ilmeisen vaikeaa. Näin tässä asiassa velallisten, B:n ja C:n sekä muiden velkojien intressit ovat vastakkaiset.

Lähtökohdaksi B:n ja C:n velvoitteiden osalta voidaan ottaa edellä kerrottu käräjäoikeuden päätös. Maksuohjelma vaikuttaa myös sen saatavan määrään, jota oikeudenkäynti oli koskenut ja josta oikeudenkäyntikulut olivat aiheutuneet. A:n takausvelkojat saisivat nyt esitetyn ehdotuksen mukaan suorituksena noin 4 000 markkaa, josta edelleen B ja C olivat mahdollisesti vastuussa A:lle. Tämä vastuu lisää A:n maksuvaraa, mikä edelleen aiheuttaa B:n ja C:n maksuvelvollisuuden suurenemisen ja niin edelleen. Näin asiat olivat selvästi riippuvaisia toisistaan.

Kyseisten oikeudenkäyntikulujen osalta yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain säännökset ovat siis puutteelliset. Myöskään lain esitöistä ei ole löydettävissä mainintaa kyseisestä tilanteesta. Käräjäoikeus katsoi tilannetta kokonaisuutena arvioiden, että tässä tilanteessa velkajärjestelylain 3 §:stä ilmenevää periaatetta perimiskulujen kuulumisesta velkajärjestelyyn tuli soveltaa myös kyseiseen saatavan perimiseen perustuvaan oikeudenkäyntikuluvastuuseen.

Vaikka oikeudenkäyntikuluvastuu katsottiinkin kuuluvaksi velkajärjestelyn piiriin, oli edelleen mahdollista katsoa kyseinen velallisen vireille panemasta oikeudenkäynnistä aiheutuva velka etuoikeutetuksi velaksi konkurssisäännön massavelkaperiaatteen perusteella, jolloin velka tulisi suorittaa ennen muita velkoja. Kun etuoikeutetut velat on erikseen säännelty velkajärjestelylaissa, käräjäoikeus katsoi, että kyseinenkin oikeudenkäyntikuluvastuu, jota ei ole siis erikseen määritelty etuoikeutetuksi, saa pääsäännön mukaisen velan määrän mukaisen osuuden maksuvarasta. Näin maksuohjelmaehdotus vastasi tältä osin velkajärjestelylain säännöksiä.

Käräjäoikeus vahvisti selvittäjän ehdotuksen mukaisesti A:n 23 058 markan oikeudenkäyntikuluvelan B:lle ja C:lle sisällytettäväksi A:n muutettuun maksuohjelmaan, joka muutetuilta osin määrättiin olemaan voimassa 9.7.1995 - 8.7.1999.

B ja C valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.