Palkkaturvalain 1 §:n 1 momentin mukaan valtio turvaa työntekijän työsuhteesta johtuvan saatavan suorituksen työnantajan konkurssin tai muun maksukyvyttömyyden varalta. Lain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan työvoimapiirin toimiston on hylätessään palkkaturvahakemuksen osoitettava työntekijä nostamaan kanne paitsi työnantajaa myös valtiota vastaan, jos hylkääminen johtuu siitä, ettei saatavan perustetta tai määrää ole saatu selvitetyksi ja työnantaja on kiistänyt saatavan.

Työvoimapiirin toimisto on hylännyt A:n palkkaturvahakemuksen, koska saatavan perustetta ja määrää ei ollut saatu selvitetyksi ja työnantaja oli kiistänyt saatavan. Käräjäoikeus on hyväksyessään kanteen työnantajaa vastaan vahvistanut saatavan palkkaturvana maksettavaksi. Valtio on siten osaltaan hävinnyt asian.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan hävinneen asianosaisen on korvattava vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi kuitenkin määrätä, että asianosaisten on pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos seikka, josta asian lopputulos aiheutui, ei ennen oikeudenkäyntiä ollut hävinneen asianosaisen tiedossa eikä hänen olisi pitänytkään olla siitä tietoinen.

Työntekijän ja työnantajan välinen riita palkkasaatavan perusteesta ja määrästä on ratkaistu jutussa esitetyn näytön perusteella. Työvoimapiirin toimisto ei ole ennen oikeudenkäyntiä ollut tietoinen tuomion perusteeksi tulleista seikoista eikä sen ole pitänytkään olla niistä tietoinen. Edellytykset oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin soveltamiselle valtion osalta ovat siten olemassa. Se, onko tuon säännöksen nojalla katsottava, ettei valtio ole velvollinen korvaamaan Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan HRHL ry:n oikeudenkäyntikuluja vai onko valtio asian hävinneenä asianosaisena luvun 1 §:n pääsäännön mukaan velvoitettava korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut, riippuu asian kokonaisharkinnasta.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin soveltamista tässä tilanteessa puoltaa se, että palkkaturvalain tarkoituksena on turvata vain työsuhteeseen perustuvat saatavat ja että oikeudenkäynti samoin kuin valtion asianosaisasema siinä ei ole johtunut viranomaisen menettelystä, vaan työsopimuksen osapuolten erimielisyydestä ja palkkaturvalain säännöksistä. Se, että myös valtio on vastaajana oikeudenkäynnissä, ei voi aiheuttaa työntekijälle sanottavasti enempää oikeudenkäyntikuluja kuin hänelle kannetta ajettaessa muutoinkin aiheutuisi.

Toisaalta palkkaturvalain tarkoitus on antaa työntekijälle turvaa työnantajan ollessa maksukyvytön. Saadakseen palkkaturvamenettelyssä hylätyn saatavansa maksetuksi palkkaturvana työntekijän tulee näyttää se toteen tuomioistuimessa. Työntekijän valtioon kohdistaman kuluvaatimuksen hylkääminen tässä tilanteessa johtaisi käytännössä siihen, että palkkaturva toteutuisi vajavaisesti, kun työntekijän olisi palkkaturvana saatavista varoista maksettava oikeudenkäyntikulunsa. Tämä näkökohta puhuu sitä vastaan, ettei valtiota olisi velvoitettava korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikuluja.

Jos valtio velvoitetaan yhteisvastuullisesti kommandiittiyhtiön ja sen henkilökohtaisesti vastuunalaisen yhtiömiehen kanssa korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut, valtiolla on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 11 §:n nojalla oikeus myöhemmin katsoessaan sen perustelluksi vaatia vahvistettavaksi, että yhteisvastuullisten korvausvelvollisten keskinäisessä suhteessa yhtiö työnantajana ja yhtiömies vastaavat yksin kulukorvauksista.

Mainituilla perusteilla valtion velvoittamista korvaamaan palkkaturvajutun voittaneen kantajan oikeudenkäyntikulut ei voida pitää kohtuuttomana silloinkaan, kun palkkaturvaviranomainen on menetellyt asianmukaisesti ja työntekijän saatavan peruste ja määrä on voitu selvittää vasta oikeudenkäynnissä.