X haki 4.11.1994 yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukaista velkajärjestelyä. Käräjäoikeuden hylättyä X:n velkajärjestelyhakemuksen hovioikeus 22.6.1995, kumoten käräjäoikeuden päätöksen, määräsi velkajärjestelyn aloitettavaksi ja palautti asian tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten käräjäoikeuteen. Käräjäoikeus määräsi 4.7.1995 selvittäjän.

Selvittäjä lausui 6.11.1995 käräjäoikeuteen saapuneessa maksuohjelmaehdotuksessaan, että X omisti puolet As Oy Satoseijan osakkeista numerot 59091 - 61000. Asunnon arvioitu myyntihinta oli 200 000 ja realisointikulut noin 10 000 markkaa, joten X:n vakuusvelan määrä oli 95 000 markkaa. Ehdotuksen mukaan vakuusvelkaa oli suoritettava 4 prosentin korolla 1.12.1995 - 30.11.2008 kunkin kuukauden 1. päivä 782 markkaa. Tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli 60 x 2 260 markkaa eli 135 600 markkaa, joka oli suoritettava ilman korkoa 1.12.1995 - 30.11.2000. Maksuohjelmaehdotuksen mukaan X saattoi säilyttää omistusasuntonsa.

Merita Pankki Oy vastusti edellä selostetun sisältöistä maksuohjelmaehdotusta. Pankki lausui, että ottaen huomioon, että asuntolainan vakuutena oli X:n ja tämän asuinkumppanin omistaman asunto-osakkeen osakkeet kokonaisuudessaan ja että asunto-osakkeen arvo oli 200 000 markkaa, koron alentamiselle ei ollut perustetta, koska asunnon arvo kattoi velan korkoehtojen mukaan laskettavan, jäljellä olevalta luottoajalta kertyvien korkojen yhteismäärän nykyarvon (VJL 89 § 3 momentti).

Pankin lausuman johdosta selvittäjä totesi, että X omisti puolet kotinaan käyttämästään asunto-osakkeesta, joten hänen vakuusvelkaosuutensa oli puolet asunnon arvosta eikä sen koko arvo. Toisen puolen omisti velallisen asuinkumppani, joka maksoi osuutensa asuntolainasta alkuperäisten lainaehtojen mukaisesti.

Käräjäoikeus lausui päätöksensä perusteluissa, että velkajärjestelylain 89 §:n 3 momentin mukaan ennen tämän lain voimaantuloa syntyneen vakuusvelan osalta ei voitu alentaa maksuohjelman vahvistamisen jälkeiseen velan luottoaikaan kohdistuvia luottokustannuksia siltä osin, kuin vakuuden arvo olisi velkajärjestelyn alkaessa riittänyt kattamaan velan pääoman sekä mainittujen luottokustannusten kokonaismäärän nykyarvon.

Oikeuskirjallisuudessa (Koskelo - Lehtimäki: Yksityishenkilön velkajärjestely 1993 s. 179) oli todettu, että edellä mainitulla säännöksellä on merkitystä ylivakuustilanteissa eli silloin, kun kyseisen velkojan vakuusoikeus olisi velkajärjestelyn alkaessa riittänyt -ottaen huomioon vakuuden arvo ja velkojan etuoikeusasema - turvaamaan hänen saatavansa maksamattoman määrän kokonaan ja velkojen hyväksi olisi ollut käsillä myös ylimääräistä vakuusarvoa. Velkajärjestelyssä tämä yliturvaavan vakuusoikeuden sisältämä "ylijäämäarvo" tai "vakuusmarginaali" tulee vanhan vakuusvelkojan hyväksi siten, että se suojaa häntä jäljelle jäävältä maksuajalta suoritettavan koron alentamista vastaan. Siltä osin kuin tämä vakuusmarginaali kattaa velan korkoehtojen mukaan laskettavan, jäljellä olevalta luottoajalta kertyvien korkojen yhteismäärän nykyarvon, ei korkoa voida alentaa.

X:n velkajärjestelyhakemuksen asiakirjojen joukossa oli kauppakirja, jonka mukaan X ja tämän asuinkumppani olivat ostaneet As Oy Satoseijan osakkeet numerot 59091 -61000. Kauppakirjassa ostajien omistusoikeusosuutta ei ollut mitenkään määritelty.

Eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 2 §:ssä oli todettu, että kunkin yhteisomistajan on katsottava omistavan määräosuuden yhteisestä esineestä. Osuudet ovat, jollei muuta ilmene, saman suuruiset.

Mainittujen As Oy Satoseijan osakkeiden arvoksi oli velkajärjestelyhakemuksessa merkitty 200 000 - 220 000 markkaa. Selvittäjä oli arvioinut osakkeet 200 000 markan arvoisiksi ja vähentänyt tästä realisointikulut 10 000 markkaa.

Edellä mainitun oikeusohjeen mukaan X:n oli katsottava omistavan puolet As Oy Satoseijan osakkeista, joten hänen vakuusvelkansa määränä oli pidettävä 95 000 markkaa.

Velkajärjestelyhakemuksen mukaan X:llä oli pankille Avelkaa yhteensä 157 500 markkaa. Edellä olevien tietojen perusteella pankin saatavan osalta asiassa ei ollut kysymys velkajärjestelylain 89 §:n 3 momentin mukaisesta ylivakuustilanteesta, koska pankin vakuusoikeus ei olisi velkajärjestelyn alkaessa riittänyt turvaamaan pankin saatavan maksamatonta määrää kokonaan eikä pankin hyväksi olisi täten tullut ylimääräistä vakuusarvoa.

Näillä ja muilta osilta lausumillaan perusteilla käräjäoikeus vahvisti maksuohjelmaehdotuksen siten, että maksuohjelma alkoi 22.12.1995 ja päättyi tavallisten velkojen osalta 21.12.2000 ja vakuusvelkojen osalta 21.12.2008.

Pankki valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että X oli nostanut vakuusvelat 21.2.1992 ja 7.10.1991. Vakuusvelat olivat näin ollen syntyneet ennen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain voimaantuloa 8.2.1993. Vakuutena veloista olivat noin 200 000 markan arvoiset asunto-osakkeet, joiden myyntikulut oli arvioitu 10 000 markaksi.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 89 §:n 3 momentin mukaan maksuohjelman vahvistamisen jälkeiseen velan luottoaikaan kohdistuvia luottokustannuksia ei voida ennen lain voimaantuloa syntyneiden vakuusvelkojen osalta alentaa siltä osin kuin vakuuden arvo olisi velkajärjestelyn alkaessa riittänyt kattamaan velan pääoman sekä mainittujen luottokustannusten kokonaismäärän nykyarvon. Tästä huolimatta vahvistetussa maksuohjelmassa oli alennettu luottokustannusten määrää, mitä pankki oli vastustanut. Yhteisomistussuhteesta huolimatta vakuuden arvo oli otettava huomioon täysimääräisenä, koska vakuutena olivat osakkeet eikä pelkästään X:n omistama osuus niistä. Käräjäoikeuden ei näin ollen olisi tullut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 38 §:n 1 momentti huomioon ottaen vahvistaa lain säännöksistä poikkeavaa maksuohjelmaa.

Tämän vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden maksuohjelman vahvistamista koskevan päätöksen ja palautti asian uuden maksuohjelman laatimista varten käräjäoikeuteen.