A lausui Espoon kaupungille 2.8.1993 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla, että hän oli työskennellyt Espoon kaupungin Aurorakodissa 15.1.1990 - 29.2.1992 välisen ajan perushoitajan viransijaisena ja 1.3. - 30.8.1992 välisen ajan kodinhoitajan viransijaisena. Viransijaisuuksia koskevat määräyskirjat oli yleensä kirjoitettu kuuden kuukauden pituisiksi. Viimeinen määräyskirja oli kirjoitettu 12.6.1992 vain kahdelle kuukaudelle kattamaan 1.7. - 31.8.1992 välisen ajanjakson. Työnantaja oli menetellyt näin siitä huolimatta, että äitiyslomansijaisuus, jota hänet oli nimitetty hoitamaan, jatkui aina 28.12.1992 asti. Sen jälkeen, kun määräys kyseiseen viransijaisuuteen oli päättynyt, sijaisuutta oli 1.9.1992 lähtien hoitanut toinen henkilö.

Työnantaja ei ollut halunnut antaa A:lle koko viransijaisuuden kattavaa määräyskirjaa sen takia, että hän oli raskaana. Espoon kaupungin menettely, jolla hänet oli asetettu raskauden takia eriarvoiseen asemaan, oli naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain vastainen. Kun kaupungin menettely oli toteutunut viransijaisuussuhteen päättymisenä elokuun lopussa 1992 ja kun 1.8.1992 oli tullut voimaan tasaarvolain laajennus, jossa sukupuoleen perustuvaksi syrjinnäksi katsottiin myös työntekijän asettaminen eriarvoiseen asemaan raskauden tai synnytyksen vuoksi, tuli mainittua syrjintää laajentavaa lainkohtaa soveltaa myöskin A:n virkasuhteen päättymiseen.

Tämän vuoksi A vaati, että kaupunki velvoitetaan suorittamaan hänelle naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain tarkoittamana hyvityksenä 35 000 markkaa korkoineen.

Kaupunki vaati, että kanne jätetään tutkimatta. Tasaarvolain 12 §:n mukaan kanne hyvityksen suorittamisesta oli pantava vireille vuoden kuluessa syrjinnän kiellon rikkomisesta. Väitetty syrjintä oli toteutunut jo sijaisuusmääräyksen rajaamisella. A:n määräyskirjasta ilmeni, että se oli tehty 12.6.1992, jolloin siis väitetty tasa-arvolain rikkominen olisi tapahtunut. Haastehakemus oli saapunut tuomiokunnan kansliaan 30.6.1993 eli yli vuoden kuluttua väitetystä tasa-arvolain rikkomisesta.

Tasa-arvolain muutos, jolla sukupuoleen perustuvaksi syrjinnäksi katsotaan myös työntekijän asettaminen eriarvoiseen asemaan raskauden tai synnytyksen vuoksi, tuli voimaan 1.8.1992. Nyt esillä olevassa tapauksessa väitetty syrjintä olisi tapahtunut ennen lainmuutoksen voimaantuloa, joten Suomessa noudatettavien oikeusperiaatteiden mukaan muutettua lakia ei voitu tapaukseen soveltaa.

Kihlakunnanoikeus lausui asiassa olevan riidatonta, että A oli työskennellyt kaupungin palveluksessa 15.1.1990 - 29.2.1991 perushoitajan viransijaisena ja 1.3.1991 - 31.8.1992 kodinhoitajan viransijaisena Aurorakodissa. Asiassa oli myös riidatonta se, että A:n määräyskirjat viransijaisuuksiin oli annettu kuuden kuukauden pituisina viimeistä, 12.6.1992 annettua määräystä lukuunottamatta. Tämä määräys oli kirjoitettu koskemaan aikaa 1.7. - 31.8.1992, vaikka viransijaisuuden perusteena oleva äitiysloman sijaisuus oli jatkunut 28.12.1992 saakka. A oli ilmoittanut kesäkuussa 1992 työnantajalleen olevansa raskaana ja hänen äitiyslomansa olisi alkanut 24.12.1992. Asiassa oli lisäksi riidatonta se, että Aurorakotiin oli A:n jälkeen otettu samaa viransijaisuutta hoitamaan naispuolinen henkilö, jolla oli ollut kodinhoitajan koulutus ja jolle työnantaja oli ollut velvollinen tarjoamaan työtä 31.10.1992 saakka. Lisäksi Aurorakotiin oli otettu A:n määräyksen päättymisen jälkeen muita sijaisia hoitamaan samanlaisia tehtäviä kuin A oli tehnyt.

Tasa-arvolain muutos, jonka mukaan sukupuolisena syrjintänä voitiin pitää muun muassa työntekijän palvelussuhteen keston rajoittamista raskauden perusteella, oli tullut voimaan 1.8.1992. Kihlakunnanoikeus katsoi, että lainsäännös oli sovellettavissa myös nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen, koska syrjintä oli toteutunut vasta, kun palvelussuhde oli päättynyt huomioon ottaen se, että viranhoitomääräys oli ollut työnantajan jatkettavissa ja muutettavissa. Samalla perusteella kihlakunnanoikeus katsoi, että A oli nostanut kanteen naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 12 §:ssä tarkoitetussa vuoden määräajassa.

Kihlakunnanoikeus katsoi, että A:n määräys Espoon kaupungin palveluksessa oli rajattu päättymään sijaisuustarvetta lyhyemmäksi ajaksi ja että rajaamisen syynä oli ollut, kun muusta ei ollut esitetty selvitystä, A:n raskaus. A:ta oli siten syrjitty naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain 8 §:n 2 momentin 1 kohdassa ja 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Sen vuoksi A:lla oli oikeus mainitun lain 11 §:ssä tarkoitettuun hyvitykseen. Sen kohtuulliseksi määräksi kihlakunnanoikeus harkitsi A:n vaatimat 35 000 markkaa.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus velvoitti kaupungin suorittamaan A:lle tasa-arvolain 11 §:n mukaisena hyvityksenä 35 000 markkaa korkoineen.

Hovioikeus, jossa A ja kaupunki hakivat muutosta, totesi A:n hyvitystä koskevan vaatimuksen perustuvan siihen, että viransijaisuusmääräys oli rajattu päättymään sijaisuustarvetta lyhyemmäksi ajaksi A:n raskauden vuoksi ja että A:ta oli siten syrjitty sukupuolen perusteella naisten ja miesten välisestä tasa-arvolaista annetun lain vastaisesti. Sanotun lain mukaan hyvitystä oli vaadittava kanteella, joka oli nostettava vuoden kuluessa syrjintäkiellon rikkomisesta. Hovioikeus katsoi väitetyn syrjinnän tapahtuneen silloin, kun mainittu viransijaisuus annettiin eli 12.6.1992. Tuolloin oli myös alkanut kulua kanteen nostamiselle säädetty vuoden määräaika. Koska kanne oli annettu kaupungille tiedoksi vasta 2.8.1993, kanne oli hyvitystä koskevalta osalta nostettu myöhään.

Tämän vuoksi hovioikeus muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä hylkäsi hyvitystä koskevan vaatimuksen vanhentuneena ja vapautti kaupungin velvollisuudesta suorittaa hyvitystä A:lle.