Ruuvitalo Oy on jutussa vedonnut yleisiin myyntiehtoihinsa. Vastoin Katko Oy Koneraudan kiistämistä on jäänyt näyttämättä, että yleiset myyntiehdot olisivat tulleet sopimuksen osaksi.

Katko Oy Konerauta on valmistamissaan ja muun muassa Veitsiluoto Oy:lle alkuvuodesta 1991 myymissään noin 30 kiskosillassa käyttänyt Ruuvitalo Oy:n maahantuojana sille vuosina 1990 ja 1991 myymiä lautasaluslaattoja niiden käyttötarkoituksen mukaisina osina. Veitsiluoto Oy:n tehtaalla 14.9.1991 kiskosillassa tapahtuneen oikosulun syitä etsittäessä ja kiskosiltoja tarkastettaessa on löytynyt huomattava määrä murtuneita laattoja. Laattoja lähemmin tutkittaessa on voitu todeta, että ne eivät ole täyttäneet edellytettyjä kestävyysvaatimuksia. Laattojen virheellisyydestä johtuen Katko Oy Konerauta on omien suoritusvirheidensä oikaisemiseksi ja uusien vahinkotapahtumien ehkäisemiseksi joutunut tarkastamaan myös muille asiakkailleen myymiään kiskosiltoja ja vaihtamaan niihin liitettyjä laattoja. Näistä toimenpiteistä Katko Oy Koneraudalle ovat aiheutuneet, paitsi sen Veitsiluoto Oy:lle jo korvaama 146 665,90 markan vahinko, jutussa korvattavaksi vaaditut 145 451,60 markan kustannukset työpalkkoina, päivärahoina, matka- ja majoituskuluina sekä nostoauton vuokrina. Korvausta ei siis vaadita virheellisten laattojen arvosta tai uusien laattojen hankkimisesta niiden tilalle.

Kauppalain 67 §:n 1 momentissa säädetään, että sopimusrikkomuksen vuoksi suoritettava vahingonkorvaus käsittää korvauksen kuluista, hinnanerosta, saamatta jääneestä voitosta sekä muusta välittömästä ja välillisestä vahingosta, joka sopimusrikkomuksesta on aiheutunut. Lain 40 §:stä puolestaan seuraa, että ostajalla on oikeus korvaukseen 67 §:n 2 momentissa tarkoitetusta välillisestä vahingosta vain, jos vahinko johtuu huolimattomuudesta myyjän puolella tai jos tavara kaupantekohetkellä poikkeaa siitä, mihin myyjä erityisesti on sitoutunut. Viimeksi mainitussa lainkohdassa luetellaan viidessä kohdassa ne menetykset, joita pidetään välillisenä vahinkona. Tässä yhteydessä huomio kiinnittyy lähinnä kohtiin 4) ja 5). Välillisenä vahinkona pidetään edellisen kohdan mukaan "vahinkoa, joka johtuu muun omaisuuden kuin myydyn tavaran vahingoittumisesta" ja jälkimmäisen kohdan mukaan "muuta saman kaltaista, vaikeasti ennakoitavaa vahinkoa".

Lyhykäisyydessään ja yleisessä muodossaan mainitun 4) kohdan säännös antaa yksinään vain vähäistä apua soveltamisalansa määrittelemiseksi, joten laintulkitsijan on tässä pääasiallisesti turvauduttava lain esitöihin (ks. HE 93/1986 vp. s. 128). Näiden lähtökohtana on, että niin sanottuja tuotevahinkoja - tavaran virheestä johtuvia henkilövahinkoja ja muuhun omaisuuteen kuin myytyyn tavaraan kohdistuvia esinevahinkoja - ei ole arvioitava kauppalain säännösten mukaan. Kuitenkin katsottiin, että on olemassa määrätty suppeahko tuotevahinkojen ryhmä, jonka osalta kauppalain vahingonkorvaussäännösten soveltamista voitiin pitää tarkoituksenmukaisena. Kysymyksessä sanottiin olevan sellaiset tavaran virheestä johtuvat vahingot, jotka siitä huolimatta, että ne kohdistuvat muuhun omaisuuteen kuin myytyyn tavaraan, kuitenkin läheisesti ja ennalta arvattavasti liittyvät myydyn tavaran käyttötarkoitukseen. Tähän vahinkoryhmään todettiin kuuluvan yhtäältä ne tapaukset, joissa myyty tavara on käyttötarkoituksensa mukaisesti liitetty ainesosaksi muuhun esineeseen tai aineeseen ja vahinko kohdistuu kyseiseen omaisuuteen, ja toisaalta ne tapaukset, joissa vahinko kohdistuu omaisuuteen, jonka työstämiseen myyty tavara on tarkoitettu tai jolla on muu samankaltainen yhteys siihen. Tyypillisenä esimerkkinä ensimmäisestä tapausryhmästä mainittiin se, että myydyssä raaka-aineessa tai komponentissa oleva virhe aikaansaa siitä valmistetun esineen vahingoittumisen.

Edellä olevan valossa vaikuttaa selvältä, että ainakin ne tapaukset, joissa lopputuote fyysisesti vahingoittuu siihen liitetyn osan virheen vuoksi, kuuluvat kauppalain 67 §:n 2 momentin 4) kohdan soveltamisalaan. Tulkinnanvaraisiksi jäävät sen sijaan ne tapaukset, joissa lopputuote siihen liitetyn osan virheen vuoksi valmistuu viallisena vahingoittumatta kuitenkaan fyysisesti, mitä säännöksen sanamuoto näyttäisi edellyttävän. Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on näistä sanamuodollisista epäilyistä huolimatta katsottu, nimenomaan lain esitöissä ilmaistuun vedoten, että säännöksen soveltamisala käsittää myös viimeksi mainitut tapaukset (ks. Wilhelmsson, JFT 1994 s. 628 - 631, 636 ja 639 -640). Vaikeaa onkin nähdä asiallista syytä arvioida näitä kahta tapausta oikeudellisesti eri tavalla ainakaan silloin, kun lopputuotteen viallisuus ilmenee selvästi alentuneena toimivuutena, kuten esillä olevassa jutussa on asia. Nyt puheena olevassa tapauksessa vahinko on vielä etäämpi.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Katko Oy Koneraudan jutussa korvattavaksi vaatimaa menetystä on pidettävä kauppalain 67 §:n 2 momentin 4) kohdassa tarkoitettuna tuotevahinkona ja siten välillisenä vahinkona. Ellei menetystä pidetä tällaisena tuotevahinkona sitä on joka tapauksessa pidettävä saman momentin 5) kohdan mukaisena muuna saman kaltaisena vahinkona ja siten, kun vahinkojen laajuus lisäksi on ollut vaikeasti ennakoitavissa, tässä kohdassa tarkoitettuna välillisenä vahinkona.

Jutussa korvattavaksi vaadittu menetys koskee siis välillistä vahinkoa, jonka korvattavuus kauppalain 40 §:n mukaan edellyttää, että vahinko johtuu huolimattomuudesta myyjän puolella tai että tavara kaupantekohetkellä poikkeaa siitä, mihin myyjä on erityisesti sitoutunut. Katko Oy Koneraudan kanne ei perustu tällaisiin seikkoihin. Sen vuoksi kanne on hylättävä ja Ruuvitalo Oy vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta.