A kertoi Finntugs Oy:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli 1.8.1988 lukien työskennellyt yhtiön palveluksessa m/s Viikari -nimisessä satamahinaajassa merimieslain 1 §:n mukaisessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa.

Yhtiö toimi Kotkan ja Haminan satamissa, joiden kanssa solmimiensa sopimusten perusteella yhtiö oli sitoutunut tarjoamaan ympärivuorokautisia ja -vuotisia hinaus- sekä jäänmurtopalveluja. Yhtiön työntekijät olivat käytännössä joutuneet jatkuvasti olemaan valmiudessa lähtemään työhön kaikkina vuorokaudenaikoina. Tätä varten yhtiö oli antanut työntekijöilleen kaukohakulaitteen, jonka avulla heihin aina tarvittaessa oli saatu yhteys.

Työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetun lain 7 §:n 3 momentin mukaan, jos työntekijä on sopimuksen mukaan velvollinen määräaikoina oleskelemaan asunnossaan, josta hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, ei aikaa, jonka hän työtä suorittamatta joutuu olemaan sidottuna, lueta työaikaan. Tästä ajasta on työntekijälle kuitenkin suoritettava korvausta niin kuin 2 momentissa säädetään. Pykälän 2 momentin mukaan tällaiseen valmiuteen käytetystä ajasta suoritetaan työntekijälle korvaus vähintään puolesta siihen käytetystä ajasta joko rahana tai vapaa-aikana.

Yhtiön työntekijät olivat näin ollen olleet työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetun lain 7 §:n 3 momentin mukaisessa valmiudessa, jota ei luettu työaikaan mutta josta työntekijälle oli suoritettava korvaus joko rahana tai vapaa-aikana.

Tämän vuoksi A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle valmiusajan korvauksena vuosilta 1990 - 1993 yhteensä 130 033,71 markkaa korkoineen.

Yhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Yhtiö lausui muun muassa, että A:n työ- ja vapaaaika oli jaksotettu siten, että viikon pituista työssäoloaikaa seurasi viikon pituinen vapaa-aika. A:n valmiudessaoloaikaa koskevat vaatimukset kohdistuivat työssäolojakson säännöllisen työajan ulkopuolelle jäävään aikaan. Tuolloin A:lla ei ollut velvollisuutta oleskella asunnossaan, vaan hän voi työaikansa ulkopuolella oleskella vapaasti muuallakin. Pelkästään siitä, että A voitiin tarvittaessa tavoittaa työtehtäviin hakulaitteella, ei muodostunut työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetun lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettua sidonnaisuutta.

Käräjäoikeus katsoi, että A ei ollut ollut velvollinen oleskelemaan määräaikoina asunnossaan sillä tavoin kuin työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetun lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettiin. Näin ollen yhtiö ei ollut velvollinen suorittamaan hänelle kanteessa vaadittuja työsuhdesaatavia.

Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

A valitti hovioikeuteen toistaen kanteensa.

Hovioikeus katsoi, ettei hakulaitteen mukana pito ollut edellyttänyt A:lta asunnossaan oloa eikä hänen oleskeluaan vapaa-aikana ollut rajoitettu paikallisesti tai ajallisesti.

A ei siten ollut ollut velvollinen oleskelemaan määräaikana asunnossaan sillä tavoin kuin työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetun lain 7 §:n 3 momentissa tarkoitettiin. Näin ollen hänellä ei ollut oikeutta saada korvausta sanotun lainkohdan perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus jätti asian käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.