Frankfurter Sparkasse kertoi Suomen Säästöpankki - SSP Oy:lle (SSP) 13.8.1993 tiedoksi toimitetussa kanteessa jälleenrahoittaneensa saatavien ostamisen muodossa leasingsopimuksen, jolla Citycomp Leasing Aktiengesellschaft -niminen saksalainen yhtiö oli vuokrannut sopimuksen ehtojen mukaisesti tietokonelaitteistojärjestelmän Eurotels GmbH -nimiselle saksalaiselle yhtiölle. Sopimus oli tullut voimaan 1.9.1990 ja sen vähimmäisajaksi oli sovittu 54 kuukautta. Kuukausivuokraksi oli sovittu 7 923 Saksan markkaa. Eurotels GmbH oli 9.9.1990 vahvistanut hyväksyvänsä laitteiston käyttökuntoisena ja asennettuna ja siten saaneensa leasingsopimuksen mukaisen järjestelmän käyttöönsä. Vuokralleottajan laiminlyötyä 2.5.1991 jälkeen sopimuksen mukaiset suorituksensa vuokralleantaja oli purkanut leasingsopimuksen 8.10.1991. Turun Työväen Säästöpankki oli antanut 4.10.1990 Saksan lain mukaisen omavelkaisen takaussitoumuksen, jonka mukaan se vastasi leasingsopimuksen velvollisuuksien täyttämisestä ja siten Frankfurter Sparkassen saatavista Eurotels GmbH:lta.

Frankfurter Sparkasse vaati SSP:n, johon Turun Työväen Säästöpankki oli sulautunut, velvoittamista suorittamaan leasingsopimuksen mukaisen jäännössaatavan 239 365,90 Saksan markkaa sekä sille 1.9.1990 lukien 12,5 prosentin korkoa.

SSP katsoi, että koska takaussitoumukseen ei sisältynyt lakiviittausta ja koska takaajan liikepaikka oli Suomessa, takaaja oli suomalainen yhteisö, takaussitoumus oli annettu Suomessa, sen maksupaikka oli Suomessa ja täytäntöönpano takaajaa vastaan tapahtui Suomessa, takaussitoumukseen oli kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 5 §:n 1 ja 2 momentin nojalla sovellettava Suomen lakia. Kun velka oli erääntynyt viimeistään 8.10.1991, jolloin vuokralleantaja oli purkanut leasingsopimuksen, eikä kannetta ollut nostettu vuoden kuluessa tuosta ajankohdasta, takaaja oli takausasetuksen 4 §:n mukaisesti vapautunut takausvastuustaan. Sen vuoksi SSP vaati ensisijaisesti kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan.

Toissijaisesti SSP katsoi, että takaus ei ollut koskenut kaikkia kanteessa tarkoitettuja atk-laitteita. Tämän vuoksi vaatimuksesta oli joka tapauksessa vähennettävä takaussitoumukseen kuulumattomiin laitteisiin kohdistuvana 190 865,53 Saksan markkaa.

Käräjäoikeus totesi, että kantajan oikeutta vaatia leasingsopimukseen ja pankin antamaan takaukseen perustuvia saatavia ei ollut riitautettu.

Sovellettavan lain osalta käräjäoikeus lausui, että vastaajan antamassa takaussitoumuksessa ei ollut nimenomaista lakiviittausta sovellettavasta laista, minkä vuoksi se tuli ratkaista kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain (466/1988) ja sen 5 §:n säännösten mukaisesti.

Siitä huolimatta, että vastaaja oli esittänyt Suomen lain soveltumisen puolesta puhuvia seikkoja, muun muassa, että takaajan liikepaikka oli Suomessa, takaus oli annettu Suomessa, vastuun maksupaikka oli Suomessa, takaaja oli suomalainen ja että täytäntöönpano takaajaa vastaan tapahtui Suomessa, käräjäoikeus katsoi, että asiaan oli sovellettava Saksan lakia, kun kaikki olosuhteet huomioon ottaen takaussitoumus ja pääsitoumus eli leasingsopimus liittyivät läheisimmin Saksaan.

Pääsitoumuksen, jonka täyttämisestä takaussitoumus oli annettu, molemmat osapuolet olivat saksalaisia, sen velvoitteet olivat Saksan lain alaisia, takaussitoumuksen oli laatinut saksalainen takauksen edunsaaja ja takaussitoumuksessa oli luopumisklausuuli, joka koski BGB (Saksan siviililakikirja) 771 §:n mukaista esikanneväitemahdollisuutta. Näiden seikkojen ja kokonaisolosuhteiden perusteella takaajan suoritusvelvollisuuteen luonteenomaisimmin liittyi Saksan valtio.

Käräjäoikeus totesi, että kantajan Saksan laista esittämän selvityksen, jota vastaaja ei ollut sisällöltään kiistänyt, mukaan takaukseen ei liittynyt mitään erityisiä vanhentumisaikoja, vaan siihen tuli sovellettavaksi BGB 195 §:n säännös vanhentumisesta, jonka mukaisesti vanhentumisaika oli 30 vuotta. Näin ollen vastaajapankin takaukseen perustuva kantajan saatava ei ollut vanhentunut.

Lausumillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, että takaussitoumus koski koko kanteessa tarkoitettua laitekokonaisuutta.

Käräjäoikeus velvoitti SSP:n maksamaan Frankfurter Sparkasselle vaaditut 239 365,90 Saksan markkaa 12,5 prosentin korkoineen 24.5.1994 lukien ja 23.5.1994 saakka pääomitettua korkoa 79 273,77 Saksan markkaa.

SSP valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.