A ja B kertoivat kanteessaan, että he olivat 13.1.1992 allekirjoitetulla kauppakirjalla ostaneet C:ltä tämän omistaman puolet Roukala-nimisestä tilasta, Taka-nimisen tilan sekä erään 0,29 hehtaarin alueen, johon saanto ei ollut tiedossa, Kalajoen kunnan Rahjan kylässä. Kauppahinta oli ollut 350 000 markkaa. Se oli maksettu siten, että ostajat ottivat vastatakseen tai maksaakseen kauppahinnasta kauppakirjassa luetellut 247 251,29 markan lainat, minkä lisäksi rahana suoritettiin 102 748,71 markkaa.

Kesällä 1993 oli ilmennyt, että myytyjä puolikasta Roukala-nimisestä tilasta ja Taka-nimistä tilaa olivat rasittaneet pääomiltaan yhteensä 300 000 markan velkakiinnitykset, joista ei ollut ollut mainintaa kauppakirjassa.

Myyjä oli ollut tietoinen kiinnityksistä, mutta ei ollut ilmoittanut niistä ostajille, joten hän oli erehdyttänyt ostajia. Oikeuskäytännön mukaan myyjä vastasi ilman nimenomaista sitoumustakin siitä, että kiinteistöä eivät rasittaneet muut kuin ilmoitetut panttioikeudet, eikä myyjän vastuu edellyttänyt tuottamusta.

Myyjän puolella oli näin ollen sopimusrikkomus. Ostajat oli saatettava samaan asemaan, jossa he olisivat olleet, jos sopimus olisi pidetty. Myytyjen kiinteistöjen arvo oli nyt ollut ilmoittamatta jätettyjen kiinnitysten määrän verran alhaisempi, ja käytännössä ne olivat arvottomia. Ostajat eivät esimerkiksi olisi voineet myydä niitä. Kaupan purkuun he eivät voineet tekemiensä suurten investointien vuoksi ryhtyä. Pankki, jolla puheena olevat kiinnitetyt haltijavelkakirjat olivat myyjän omistaman yrityksen luottojen vakuutena, ei tosin ollut toistaiseksi esittänyt vaatimuksia panttioikeutensa perusteella. Tätä ostajat eivät kuitenkaan olleet velvollisia odottamaan. Ostajille oli jo kaupan tekemisellä syntynyt kauppakirjassa mainitsematta jätettyjen kiinnitettyjen haltijavelkakirjojen pääoma-arvon, korkojen ja kulujen määräinen vahinko.

Kalajoen Osuuspankin palveluksessa ollut henkilö oli toimeksiannosta laatinut kauppakirjan ja merkinnyt siihen kiinteistöön kohdistuvat rasitukset. Toimeksiannon suorittaminen olisi edellyttänyt kaikkien kiinteistöön kohdistuvien rasituksien selvittämistä. Ne olisivat ilmenneet rasitustodistuksesta, jota ei kuitenkaan ollut hankittu. Toimeksiannon suorittaminen oli merkinnyt pankille velvollisuutta valvoa A:n ja B:n etua ja se oli kauppakirjan laatineen henkilön työnantajana vastuussa näille aiheutuneesta edellä mainitusta vahingosta. Koska pankki ei ollut toiminut huolellisesti, se oli velvollinen korvaamaan ostajille aiheutuneen edellä mainitun suuruisen vahingon.

Näillä perusteilla A ja B vaativat C:n ja Kalajoen Osuuspankin velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan heille vahingonkorvausta 300 000 markkaa 18 prosentin korkoineen 100 000 markalle 20.12.1991 lukien ja 16 prosentin korkoineen 200 000 markalle 5.3.1992 lukien.

C ja Kalajoen Osuuspankki vastustivat kannetta muun muassa sillä perusteella, että ne luotot, joiden vakuutena kyseiset kiinnitykset olivat Kokkolan Osuuspankissa, oli asianmukaisesti hoidettu ilman maksurästejä eivätkä kantajat olleet joutuneet niitä myydyistä kiinteistöistä tai muutenkaan maksamaan, minkä vuoksi korvattavaa vahinkoa ei ollut aiheutunut.

Käräjäoikeus totesi, että Kalajoen Osuuspankin palveluksessa ollut henkilö oli laatinut kauppakirjan myyjän mutta ei ostajien toimeksiannosta.

Kauppakirjassa ei ollut ollut nimenomaista mainintaa siitä, rasittivatko kaupan kohdetta kiinnitykset. Nyt kysymyksessä olevia yhteensä pääomaltaan 300 000 markan määräisiä kiinnityksiä ei mainita kauppakirjassa.

Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden mukaan kiinteistön myyjällä oli velvollisuus ilmoittaa ostajalle kiinteistöön kohdistuvista panttioikeuksista. Sama velvollisuus oli pankin palveluksessa olevalla toimihenkilöllä, joka oli ottanut tehtäväkseen laatia kauppakirjan.

Käräjäoikeus lausui selvitetyksi, että kanteessa tarkoitetussa kiinteistön kaupassa oli tapahtunut oikeudellinen virhe siinä, että ostajille ei ollut annettu tietoa kaupan kohdetta rasittavista 300 000 markan määräisistä kiinnityksistä, joista he eivät olleet tietoisia. C:llä oli ollut velvollisuus ilmoittaa myytävää kohdetta rasittavat kiinnitykset. Hänen ei maallikkona ollut näytetty tahallaan erehdyttäneen ostajia.

Oikeuskäytännössä myyjä oli velvoitettu suorittamaan korvausta, kun kysymys oli ollut aiheutuneesta konkreettisesta vahingosta tai ostajalle oli lain nojalla syntynyt velallissuhde (KKO 1929 II 50, 1987:54).

Koska ostajia kohtaan ei ollut kanteessa tarkoitettujen kiinnitysten johdosta esitetty mitään vaatimuksia, käräjäoikeus katsoi, etteivät kantajat, jotka olivat ilmoittaneet, että he eivät halua purkaa kauppaa, olleet näyttäneet, että heille olisi aiheutunut kanteessa väitettyä vahinkoa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen näyttämättömänä.

A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus hyväksyen käräjäoikeuden perustelut lausui jääneen näyttämättä, että A:lle ja B:lle olisi aiheutunut todellista korvattavaa vahinkoa. Kanne oli ennenaikainen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.