A on kertonut, että hän on yhdessä vaimonsa kanssa 29.1.1991 ottanut KOP-Suorapankista 40 000 markan luoton turvaamaan perheen toimeentuloa A:n yrityksen toiminnan jouduttua vaikeuksiin. Lisäksi hän on vuosina 1992 - 1994 ottanut 6 500 markkaa luottokorttivelkaa, jonka hän on ilmoituksensa mukaan käyttänyt etupäässä yritystoimintaan liittyviin matkakuluihin. A:n taloudellinen tilanne on edellä mainittujen luottojen ottamisajankohtana ollut vaikea eikä hänellä ole voinut olla varmuutta siitä, että hän kykenee huolehtimaan luottojen takaisinmaksusta. Toisaalta on ollut myös mahdollista, että A:n ja hänen puolisonsa taloudellinen tilanne vähitellen alkaisi kohentua. Luottojen käyttötarkoitus huomioon ottaen A:n velkaantumista ei tässä tilanteessa ole pidettävä ilmeisen kevytmielisenä. Sen vuoksi velkajärjestelylle ei ole yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan mukaista estettä.

A on hakiessaan 25.8.1989 päivätyllä luottohakemuksella Suomen Yhdyspankki Oy:ltä 50 000 markan määräisen luotollisen tilin avaamista ilmoittanut bruttotuloikseen 220 000 markkaa vuodessa. A:n tulot ovat olleet 126 113 markkaa vuonna 1988, 117 769 markkaa vuonna 1989, 7 149 markkaa vuonna 1990, 49 230 markkaa vuonna 1991 ja 14 063 markkaa vuonna 1992. Lisäksi A on kertonut saaneensa yrityksestään yksityisottoina muutamia tuhansia markkoja kuukaudessa. Näistä ei ole esitetty kuitenkaan tarkempaa selvitystä. A on perustellut ilmoitustaan yrityksensä parantuneilla tulosodotuksilla. Hän on myös selittänyt hankkineensa luotollisen shekkitilin elinkustannuksia varten siltä varalta, että työtilanne muuttuisi huonoksi.

A on ilmoittanut bruttotulonsa Suomen Yhdyspankki Oy:lle huomattavasti esimerkiksi vuoden 1988 tulojaan suuremmiksi. Kun hän toisaalta on elokuussa 1989 halunnut luotollisen shekkitilin avaamalla varmistaa perheensä toimeentulon, ei ole uskottavaa, että hänen yritystoiminnastaan saamansa tulot olisivat samaan aikaan olleet voimakkaasti kasvamassa. Myös A:n on tiedossaan olleiden seikkojen perusteella täytynyt tämä käsittää. Sen vuoksi A on antanut Suomen Yhdyspankki Oy:lle taloudellisesta tilanteestaan harhaanjohtavia tietoja, jotka ovat olennaisesti vaikuttaneet luoton myöntämiseen. A:n menettelyä on myös luoton määrä ja muut olosuhteet huomioon ottaen pidettävä erityisen moitittavana. Velkajärjestelylle on siten yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 6 kohdassa tarkoitettu este.

Asiassa ei ole esitetty sellaisia vastasyitä, joiden nojalla velkajärjestely voitaisiin esteestä huolimatta myöntää.

Vanhempi oikeussihteeri Turunen: Korkein oikeus lausunee muilta kuin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan mukaista estettä koskevilta osin perusteluinaan:

A on yhdessä vaimonsa kanssa ostanut marraskuussa 1987 noin 424 000 markan hintaisen asunnon, josta hänen ilmoituksensa mukaan oli rahoitettu velkarahalla 240 000 - 250 000 markkaa ja loppu entisen asunnon myynnillä. Työskenneltyään vuosina 1982 - 1987 erilaisissa ATK-alan tehtävissä A oli vuonna 1987 aloittanut yritystoiminnan erään toisen henkilön kanssa. Vuonna 1988 oli yritykselle hankittu rahoittajapankin suosituksesta omat toimitilat 420 000 markalla. Ostoon oli otettu valuuttalainaa arviolta 400 000 markkaa. A:n mukaan yrityksen pääasiakkaana ollut kiinteistöalan yritys oli joutunut vuonna 1990 taloudellisiin vaikeuksiin, jotka olivat heijastuneet myös A:n yritykseen. Samoihin aikoihin A oli hänen yhtiökumppaninsa luovuttua yrityksestä ostanut tämän osuuden ja yrityksen velat olivat jäänet yksin A:n vastattaviksi. A oli myynyt yrityksensä toimitilat vuoden 1991 alussa 460 000 markalla. Kauppahinta kokonaisuudessaan oli siirretty sijoitustilille vakuudeksi ja velkojen hoitamista varten. Vuosina 1991 ja 1992 toteutetut devalvaatiot olivat A:n mukaan nostaneet valuuttaluoton määrän miltei kaksinkertaiseksi. Samanaikaisesti yrityksen toimintaedellytykset olivat laman myötä edelleen vaikeutuneet ja se oli vuonna 1993 joutunut lopettamaan toimintansa. Vuoden 1993 lokakuussa asuntoluotto ja yritysvelat oli yhdistetty yhdeksi 761 000 markan määräiseksi luotoksi.

A oli elokuussa 1989 tehnyt silloisen Suomen Yhdyspankki Oy:n kanssa 50 000 markan määräisen lainasopimuksen ja tammikuussa 1991 saanut KOP-Suorapankilta 40 000 markan määräisen luoton. Näitä luottoja ottaessaan hän oli kummassakin tapauksessa luottohakemuksessa ilmoittanut ansiotuloikseen noin 220 000 markkaa vuodessa. Mainittujen luottojen jäljellä olevat lainapääomat ovat velkajärjestelyhakemukseen sisältyvän velkaluettelon mukaan 52 203 ja 28 281 markkaa.

Edellä mainittujen velkojen lisäksi A:lla on velkajärjestelyhakemukseen sisältyvän velkaluettelon mukaan verovelkaa ja eläkevakuutusmaksuja vuosilta 1992 - 1994 yhteensä noin 19 500 markkaa, päivähoitomaksuja vuosilta 1992 - 1993 6 270 markkaa, autoleasing- ja luottokorttimaksuja, jotka A on ilmoittanut työhönsä liittyviksi, 6 270 ja 6 615 markkaa, yrityksen ATK-leasingmaksuja ja tietoliikennekuluja 4 285 ja 1 614 markkaa, vuodelta 1993 kotivakuutusmaksua 1 018 markkaa sekä yrityksen vuokrarästi vuodelta 1993 määrältään 4 000 markkaa ja A:n isältään vuonna 1992 ottamaa 70 000 markan lainaa jäljellä olevalta määrältään 14 400 markkaa.

Asiakirjoista ilmenee edelleen, että A:n ja hänen vaimonsa tulot ovat olleet 89 643 ja 65 878 verovuodelta 1987, 126 113 ja 59 126 verovuodelta 1988, 117 769 ja 68 465 verovuodelta 1989, 7 149 ja 61 505 verovuodelta 1990, 49 230 ja 100 848 verovuodelta 1991, 14 063 ja 99 309 verovuodelta 1992 sekä 5 942 ja 100 061 markkaa verovuodelta 1993. Velkajärjestelyhakemukseen sisältyvän velkaluettelon mukaan A:n velkojen yhteismäärä on 887 312 markkaa, siitä vakuusvelkaa 767 925 markkaa.

Verotustiedoista ja muista A:n esittämistä selvityksistä on pääteltävissä, että yritystoiminta on aluksi vastannut sille asetettuja odotuksia. Jyrkkä muutos huonompaan suuntaan on tapahtunut vuonna 1990. A:n ja hänen vaimonsa tulotaso asuntoluottoa vuonna 1987 otettaessa on ollut sen hoitamista ajatellen riittävä. Asunnon ja myös toimitilojen hankkiminen vuonna 1988 on tapahtunut aikana, jolloin kyseisenlaisia sijoituksia pidettiin riskittöminä.

A:n ottaessa elokuussa 1989 edellä mainitun 50 000 markan määräisen luoton hänellä ei esitetyn selvityksen mukaan ole ollut edellä mainittujen asunto- ja valuuttalainan lisäksi vastuullaan muita merkittäviä lainoja. Asuntolainan määrä on ollut vain noin puolet sen vakuutena olleen omaisuuden arvosta ja valuuttalainan vakuutena ollut liikehuoneisto on myös kattanut luoton silloisen määrän. Tähän nähden ja huomioon ottaen A:n ja hänen vaimonsa tulotaso vuonna 1989, A:n tulojen ilmoittaminen senkään suuruisina, jollaisiksi ne sanotun vuoden verotustietojen mukaan myöhemmin osoittautuivat, ei välttämättä olisi johtanut luoton epäämiseen. On myös mahdollista, että A elokuussa 1989 tiedot antaessaan uskoi yrityksensä tuloksen ja sen myötä myös oman tulotasonsa muodostuvan paremmaksi kuin verotustiedot myöhemmin osoittivat. Näistä syistä A:n taloudellisesta tilanteestaan antamat tiedot eivät ole olleet siinä määrin harhaanjohtavia, että niillä olisi ollut olennainen vaikutus luoton myöntämiseen eikä A:n menettelyä myöskään huomioon ottaen luoton määrä ja muut olosuhteet ole pidettävä erityisen moitittavana.

Edellä esitetyn ja Korkeimman oikeuden päätöksessä lausutun perusteella Korkein oikeus katsonee, ettei velkajärjestelylle ole yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 6 ja 7 kohdan mukaista estettä. Velkajärjestelyn mahdollinen aloittaminen voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

Korkein oikeus lausunee päätöslauselmanaan:

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Helsingin käräjäoikeuteen, jonka tulee ilmoituksetta ottaa se välittömästi käsiteltäväkseen.

Oikeusneuvos Lindholm: Hyväksyn mietinnön.