Aviopuolisot A ja B pyysivät velkajärjestelyä. Velkajärjestelyt päätettiin aloittaa 9.8.1993.

Selvittäjä laati 26.10.1993 päivätyt maksuohjelmaehdotukset. Niiden mukaan A:n tulot olivat 4 200 markkaa ja B:n tulot 4 600 markkaa. A:n asumismenot olivat 450 markkaa ja B:n 500 markkaa sekä viisihenkisen perheen välttämättömät elinkustannukset yhteensä 7 500 markkaa, mistä A:n osuus oli 3 600 markkaa ja B:n 3 900 markkaa. A:n maksuvara oli siten 150 markkaa kuukaudessa ja B:n 200 markkaa. Vakuusvelkoja oli 411 090 markkaa. A:n ja B:n yhteiset vakuusvelkaosuudet olivat 3 350 markkaa kuukaudessa. A ja B säilyttivät asuntonsa maksamalla yhteistä maksuvaraansa huomattavasti suuremmat vakuusvelkaosuudet. Vakuusvelkojen osalta saatiin A:n ja B:n yhteiseksi maksuvaraksi 3 350 markkaa kuukaudessa, kun he ilmoittivat hoitavansa vakuusvelat tinkimällä elantomenoistaan. A:n tavallisten velkojen määrä oli yhteensä 544 252 markkaa ja B:n 180 330 markkaa. A:n ja B:n muiden varojen myynnistä saatiin tavallisille veloille A:n ja B:n kummankin osalta 33 775 markan kertymä, joten tavallisten velkojen jäännösmäärä oli A:n osalta 510 477 markkaa ja B:n osalta 146 555 markkaa. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:ssä tarkoitettu tavallisille velkojille viiden vuoden maksuohjelmalla tuleva kertymä laskettiin A:n osalta siten, että välttämättöminä elinkustannuksina otettiin huomioon edellä mainitut 3 600 markkaa ja hänen osuutenaan vuokra-asunnon 2 700 markan asumiskuluista 1 300 markkaa. Kun A:n tulot olivat 4 200 markkaa ja menot yhteensä 4 900 markkaa, maksuvaraa ei jäänyt. Näin ollen tavallisten velkojen vähimmäiskertymää ei syntynyt lainkaan, kun asunnolla ei ollut ylijäämäarvoa. B:n osalta kertymää viideltä vuodelta laskettaessa otettiin huomioon välttämättöminä elinkustannuksina edellä mainitut 3 900 markkaa ja vuokraosuutena 1 400 markkaa. Kun tulot olivat 4 600 markkaa ja menot yhteensä 5 300 markkaa, maksuvaraa ei jäänyt eikä tavallisten velkojen vähimmäiskertymää syntynyt.

Näiden maksuohjelmaehdotusten mukaan A ja B suorittivat siten yhdessä vakuusvelkaosuuden 3 350 markkaa kuukaudessa maksuohjelmaehdotuksista ilmenevin tavoin. Tavallisten velkojen maksuohjelma alkoi 1.12.1993 ja päättyi 30.11.1998. Maksuohjelman kesto oli viisi vuotta. Muilta paitsi omaisuuden myynnistä saatavien varojen osalta tavallisten velkojen maksuvelvollisuus poistettiin A:n ja B:n osalta, koska heillä ei ollut maksuvaraa.

A:n ja B:n velkojista Suomen Säästöpankki - SSP Oy vaati, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä tuli laskea samalla tavalla kuin vakuusvelkojen maksuvara. Postipankki Oy vaati tavallisten velkojen maksuohjelman keston muutettavaksi yhtä pitkäksi kuin vakuusvelkojen.

Käräjäoikeus velkojien lausumien johdosta katsoi, etteivät 26.10.1993 päivätyt maksuohjelmaehdotukset vastanneet yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 38 §:ssä säädettyjä edellytyksiä, sekä varasi selvittäjälle tilaisuuden laatia uudet maksuohjelmaehdotukset.

Selvittäjä toimitti käräjäoikeudelle 17.12.1993 päivätyt maksuohjelmaehdotukset, joissa lähdettiin siitä, että velalliset säilyttivät asuntonsa maksamalla maksuvaraansa huomattavasti suuremmat vakuusvelkaosuudet. Uusissa maksuohjelmaehdotuksissa tavallisten velkojen vähimmäiskertymää määriteltäessä viiden vuoden maksuohjelman tuottama kertymä laskettiin siten, että A:n tuloina otettiin huomioon 4 200 markkaa ja välttämättöminä elinkustannuksina 3 600 markkaa vähennettynä A:n osuudella 3 350 markan vakuusvelkaosuudesta eli 1 608 markalla sekä A:n asumismenoina hänen osuutensa vuokraasunnossa 2 700 markaksi arvioiduista asumismenoista 1 296 markkaa. Näin A:n maksuvaraksi saatiin kuukaudessa 912 markkaa ja viiden vuoden kertymäksi 54 720 markkaa. Kun asunnolla ei ollut ylijäämäarvoa, A:n tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli 54 720 markkaa. B:n osalta mainittua viiden vuoden maksuohjelman tuottamaa kertymää laskettaessa otettiin huomioon tuloina 4 600 markkaa, välttämättöminä elinkustannuksina 3 900 markkaa vähennettynä B:n osuudella 3 350 markan vakuusvelkaosuudesta eli 1 742 markalla sekä arvioiduista asumismenoista vuokra-asunnossa B:n osuutena 1 404 markkaa. Näin B:n maksuvaraksi saatiin 1 038 markkaa kuukaudessa ja viiden vuoden kertymäksi 62 280 markkaa. Velalliset kykenivät suorittamaan vähimmäiskertymät enintään 10 vuoden maksuohjelmalla. Tavallisille veloille laskettiin viiden vuoden ylittävälle osalle nykyarvon turvaava korko kolme prosenttia. Näin A:n maksuvaraksi saatiin koko maksuohjelman keston ajaksi 474 markkaa ja 10 vuoden kertymäksi 56 880 markkaa sekä B:n maksuvaraksi vastaavalta ajalta 540 markkaa ja 10 vuoden kertymäksi 64 740 markkaa.

17.12.1993 päivättyjen maksuohjelmaehdotusten mukaan A ja B suorittivat yhteisesti vakuusvelkaosuudet 3 350 markkaa kuukaudessa maksuohjelmaehdotuksissa määrätyin tavoin. Muiden varojen myynnin 67 550 markan kertymästä suoritettiin A:n tavallisille velkojille 33 775 markkaa ja B:n tavallisille velkojille niinikään 33 775 markkaa. Lisäksi A suoritti tavallisille velkojille tavallisten velkojen vähimmäiskertymän 56 880 markkaa ja B 64 740 markkaa. Tavallisten velkojen maksuaikataulua muutettiin, jäljellä olevaan luottoaikaan kohdistuvien luottokustannusten maksuvelvollisuutta alennettiin ja maksamatta olevien velkojen määriä alennettiin. Maksuohjelman kesto oli 10 vuotta ja se alkoi 1.2.1994 ja päättyi 31.1.2004.

Käräjäoikeus nyt kysymyksessä olevalta osalta lausui yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:n edellyttävän, että tehtäessä laskelma tavallisten velkojen vähimmäiskertymästä siinä oli huomioitava elantomenoina saman suuruinen osa kuin vakuusvelkaosuutta laskettaessa. Koska 17.12.1993 päivätyt maksuohjelmat vastasivat lain säännöksiä, käräjäoikeus vahvisti sanotut maksuohjelmat.

A ja B valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että heidän maksuohjelmikseen vahvistetaan 1.2.1994 lukien 26.10.1993 päivätyt maksuohjelmaehdotukset, joiden mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymiä ei ollut. Hovioikeus lausui, että yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyssä velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Välttämättömien elinkustannusten määrää ei ole laissa määritelty. Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi yksityishenkilön velkajärjestelystä (HE 183/1992 vp.) todettiin, että kysymys velallisen ja hänen perheensä toimeentuloa varten tarvittavan rahamäärän suuruudesta jouduttiin aina harkitsemaan tapauskohtaisesti huomioon ottaen velallisen ja hänen perheensä yksilölliset tarpeet (HE s. 43). Välttämättömien elinkustannusten vähimmäismäärää harkittaessa voitaisiin asettaa lähtökohdaksi toimeentulotuen laajaan perusosaan pohjautuvat, taloudellisissa vaikeuksissa olevien asuntovelallisten lainojen korkotukilainoiksi hyväksymisen perusteista annetun valtioneuvoston päätöksen (343/92) mukaiset määrät korotettuna neljänneksellä (HE s. 44). Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa (Koskelo-Lehtimäki: Yksityishenkilön velkajärjestely, p. 1993, s. 130) oli katsottu, ettei hallituksen esityksen perusteella hyväksyttävinä pidettävien menojen määrä ollut niiden vähimmäismäärä. Asunnon säilyttäminen voi edellyttää, että velallinen tyytyy tätä alhaisempaan kulutustasoon.

Lain 32 §:n 1 momentin mukaan, kun velallisella on omistusasunto, velallisen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä riippumatta siitä, saako velallinen pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi. Tähän tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan 2 momentin 2 kohdan mukaan se kertymä, jonka enintään viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, jos velallisen asumiskustannukset arvioidaan sen mukaan, että hänen ja hänen perheensä asuminen järjestetään edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan. Tavallisten velkojen vähimmäiskertymää koskeva säännös oli sisällytetty lakiin velallisen ja tavallisten velkojien välillä vallitsevan eturistiriidan ratkaisemiseksi (Koskelo - Lehtimäki, s. 208). Laista ei ilmennyt perustetta A:n ja B:n vaatimukselle, että heidän elinkustannuksensa olisi ollut otettava huomioon 2 momentin mukaista kertymää laskettaessa suurempina kuin laskettaessa sitä, pystyivätkö he selviytymään asuntoa rasittavien vakuusvelkojen maksamisesta.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että A:n ja B:n elinkustannukset oli tullut ottaa tavallisten velkojen vähimmäiskertymää laskettaessa huomioon samansuuruisina kuin ne oli otettu selvitettäessä maksuvaran riittävyyttä vakuusvelkojen maksuun.

Velallinen voi säilyttää omistusasuntonsa, jos hän velkajärjestelyn avulla selviytyi asuntoa rasittavista vakuusveloista ja lisäksi kykeni maksamaan tavallisia velkoja vähintään lain 32 §:n mukaan laskettavaa vähimmäiskertymää vastaavan määrän enintään kymmenen vuoden maksuohjelmalla. Mikäli velallinen ei kuitenkaan pystynyt maksamaan mainittua vähimmäiskertymää, asuntoa ei lain 33 §:n mukaan ollut muutettava rahaksi, jos se lisäisi tavallisille veloille tulevaa kertymää tai jakoosuutta vain vähän. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A:n ja B:n asunnon todennäköisestä myyntihinnasta asunnon rahaksimuuttokustannusten ja vakuusvelkojen vähentämisen jälkeen ei jäisi tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luettavaa lain 32 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua ylijäämäarvoa. Saman momentin 2 kohdan mukaan laskettu kertymä oli A:n osalta 56 880 markkaa, mikä on 12 prosenttia hänen tavallisten velkojensa jäännösmäärästä, ja B:n osalta 64 740 markkaa, mikä on 96 prosenttia hänen tavallisten velkojensa jäännösmäärästä. Näitä kertymiä ei voitu pitää vähäisinä. Näin ollen ei ollut perustetta vahvistaa 26.10.1993 päivättyjä maksuohjelmaehdotuksia A:n ja B:n maksuohjelmiksi.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Esittelijä, viskaali Kyllönen, esitti lausumillaan perusteilla käräjäoikeuden päätöksen kumoamista A:n ja B:n osalta ja asian palauttamista käräjäoikeuteen.

Sen johdosta, että hovioikeus päätti ratkaista jutun lopullisesti A:n ja B:n osalta, esittelijä lausui seuraavaa:

Kunnan teknisen lautakunnan lausunnon mukaan A:n ja B:n asunnon myyntiarvo oli 426 000 markkaa. Arvioidut rahaksimuuttokustannukset 14 910 markkaa huomioon ottaen asunnon vakuusarvoksi muodostui selvittäjän mainitsemat 411 090 markkaa.

Viisihenkiselle perheelle soveltuvan kohtuullisen vuokra-asunnon vuokrana oli pidettävä selvittäjän mainitsemia 2 300 markkaa ja muina asumiskuluina hänen mainitsemiaan 400 markkaa, jolloin asumismenoiksi muodostui yhteensä 2 700 markkaa kuukaudessa.

A:n ja B:n asunnon velaton arvo ja asumissuojaosuus olivat 0 markkaa. Enintään viisi vuotta kestävä maksuohjelma ei tuottaisi tavallisille velkojille mitään, jos A:n ja B:n asumiskustannukset arvioitiin sen mukaan, että perheen asuminen järjestetään edellä selostetun edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan. Näin ollen A:n ja B:n tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli 0 markkaa.

Joulukuun 17 päivänä 1993 päivättyjen maksuohjelmaehdotusten mukaan A:n maksuvara oli 150 markkaa kuukaudessa ja B:n maksuvara 200 markkaa kuukaudessa. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 30 §:n 1 momentin mukaan tavallisten velkojen suorittamiseen on käytettävä velallisen maksuvara mahdollisen vakuusvelkaosuuden vähentämisen jälkeen. A:n ja B:n yhteenlaskettu vakuusvelkaosuus oli 3 350 markkaa kuukaudessa, jonka he olivat ilmoittaneet suorittavansa käyttämällä maksuvaransa sekä tinkimällä elantomenoistaan. Koska A:lle ja B:lle ei jäänyt maksuvaraa vakuusvelkaosuuden vähentämisen jälkeen, tavallisille veloille ei tullut suorituksia.

Näillä perusteilla käräjäoikeuden päätöstä muutettaneen. Selvittäjän 26.10.1993 laatimat maksuohjelmaehdotukset vahvistettaneen A:n ja B:n maksuohjelmina noudatettaviksi 1.2.1994 alkaen. Käräjäoikeuden päätöksessä mainittujen 17.12.1993 laadittujen maksuohjelmien nojalla tehtyjä maksusuorituksia tavallisille veloille ei määrättäne palautettaviksi.