Krimo Oy:n (yhtiö) konkurssipesä kertoi liikkeenharjoittaja A:ta vastaan ajamassaan kanteessa, että yhtiö oli 14.10.1992 asetettu konkurssiin Vaasan lääninveroviraston 25.9.1992 jättämästä hakemuksesta. A oli omistanut yhtiön 5 130 osakkeesta 1 132 osaketta. Lisäksi hän oli toiminut automyyjänä yhtiön Kauhajoen liikkeessä.

Yhtiö oli 16.7.1992 allekirjoitetulla velkakirjalla lainannut A:lta velkakirjassa tarkemmin sovituin ehdoin 150 000 markkaa. Velka oli sovittu maksettavaksi takaisin kokonaisuudessaan viimeistään 16.9.1992.

Yhtiö oli jo velkaa ottaessaan ollut maksukyvytön. Yhtiön tilintarkastaja oli 27.12.1991 antamassaan, tilikautta 1.7.1990 - 30.6.1991 koskevassa tilintarkastuskertomuksessa todennut, että yhtiön koko osakepääoma oli menetetty, ja kehottanut yhtiön hallitusta ryhtymään osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n mukaisiin toimenpiteisiin. Tämän jälkeenkin yhtiön taloudellinen tilanne oli koko ajan ollut kriittinen ja yhtiö oli harkinnut jopa omaisuutensa luovuttamista konkurssiin.

Jatkuvasta kriittisestä tilanteesta huolimatta yhtiö oli vielä 10.6.1992 pitämässään yhtiökokouksessa pidentänyt 1.7.1991 - 30.6.1992 tilikautensa päättymään poikkeuksellisesti vasta 31.12.1992. Näin siitäkin huolimatta, että yhtiölle oli 29.5.1992 annettu tiedoksi Vaasan lääninveroviraston kahdeksan päivän konkurssiuhkainen maksukehotus.

Saadakseen varoja A:lta saamansa velan maksuun yhtiö oli 12.10.1992 tehdyllä kaupalla myynyt merkittävän osan arvokkaimpia varaosiaan 140 000 markan kauppahinnasta, vaikka niiden oikea kauppahinta olisi ollut ainakin 280 000 markkaa. Kauppahinta oli maksettu yhtiön tilille, jolta yhtiön edustajat olivat nostaneet sen heti yhtiön kassaan. Näin saaduilla varoilla yhtiö oli velkakirjan takaisinmaksupäivää ja korkoa koskevista ehdoista poiketen 13.10.1992 maksanut A:lle velan takaisin 165 000 markan määräisellä suorituksella.

Maksulla ja siihen liittyvillä järjestelyillä, joiden tapahtuessa yhtiö oli jo ollut maksukyvytön, oli sopimattomasti suosittu velallisen läheistä A:ta muiden velkojien vahingoksi. Menettelyä oli pidettävä sopimattomana, koska siihen oli ryhdytty välittömästi ennen konkurssia ja konkurssista tietoisena sekä koska rahavarojen saamiseksi oli ryhdytty erityisiin tavanomaisista poikkeaviin liiketoimiin.

Velan maksu oli peräytettävä myös siksi, että velka oli maksettu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen konkurssihakemuksen jättämistä määrällä, jota pesän varoihin nähden oli pidettävä huomattavana. Velan määrää arvioitaessa oli otettava huomioon, että velka oli maksettu tulevan konkurssin vaikutusten kiertämiseksi. Koska velka oli maksettu huomattavasti erääntymispäivän jälkeen ja välittömästi ennen yhtiön asettamista konkurssiin sekä koska A oli tiennyt yhtiön maksukyvyttömyydestä, maksua ei olosuhteet huomioon ottaen voitu pitää tavanomaisena.

Näillä perusteilla konkurssipesä takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 3, 5 ja 10 §:n nojalla vaati, että yhtiön A:lle 13.10.1992 suorittama velan maksu määrätään peräytymään sekä A velvoitetaan palauttamaan konkurssipesälle 165 000 markkaa ja suorittamaan sille Suomen Pankin peruskorkoa vastaavan korkokannan suuruista korkoa 13.10.1992 alkaen haasteen tiedoksiantoon saakka ja sen jälkeen 16 prosentin korkoa.

A kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Velkaa ei ollut maksettu määrällä, joka olisi ollut pesän varoihin nähden huomattava. Häntä ei ollut sopimattomasti suosittu muiden velkojien kustannuksella, koska kyseessä oli ollut yhtiön taloudellisen tilanteen parantamiseksi takaisinsaantiaikana annettu lyhytaikainen osakaslaina, jonka yhtiö oli käyttänyt kokonaisuudessaan verovelkojensa maksamiseen.

Kihlakunnanoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 16.7.1992 eli niin sanottuna takaisinsaantiaikana antanut yhtiölle lyhytaikaisen, 16.9.1992 kokonaisuudessaan erääntyväksi sovitun 150 000 markan määräisen ja 2,5 prosentin kuukausikorkoisen velan, jolla oli maksettu yhtiön erääntyneitä verovelkoja konkurssiuhkaisen maksukehotuksen 29.5.1992 yhtiölle antaneelle lääninverovirastolle. Yhtiö oli 13.10.1992 maksanut velan A:lle velkakirjassa sovituin koroin. Yhtiö oli lääninveroviraston 25.9.1992 jättämästä hakemuksesta 14.10.1992 asetettu konkurssiin.

Velan maksua ei voitu pitää velanannosta erillisenä, velkojien oikeuksia loukkaavana ja sopimattomana toimenpiteenä, koska kysymyksessä ei ollut ollut oman pääoman luontoinen pitkäaikainen vakauttamislaina, jolla konkurssissa olisi ollut huonoin etuoikeus. Kun yhtiön varat pesäluettelon mukaan olivat olleet noin kolme miljoonaa markkaa, ei velan maksua myöskään ollut määrältään pidettävä pesän varoihin nähden huomattavana. Velan maksua oli joka tapauksessa pidettävä tavanomaisena, koska maksun ei ollut katsottava aiheuttaneen yhtiön maksukyvyttömyyttä ja olleen aiheena yhtiön konkurssiin asettamiseen. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.