Westminster Shipping Company Ltd (jäljempänä varustamo) esitti Suomen valtiota vastaan ajamassaan kanteessa, että luotsi X oli 13.6.1989 kello 2.40 Loviisan luotsiasemalla alkoholia nauttineena ottanut päivystysvuoronsa vastaan. Kello 6.15 X oli lähtenyt luotsaamaan varustamon omistamaa m/s Saronikos II -nimistä kauppaalusta, joka oli ollut matkalla Haminaan. X oli noussut alukseen kello 7.08. Alus oli ajanut karille kello 8.15. X:n veren alkoholipitoisuus oli karilleajon tapahtumishetkellä ollut ainakin 2,02 promillea.

Karilleajo oli johtunut X:n humalatilasta ja niin ollen tahallisuudesta tai ainakin törkeästä tuottamuksesta. Tämän vuoksi vahingonkorvauslain 3 luvun 7 §:n säännös luotsauksessa aiheutuneen vahingon korvaamatta jäämisestä ei vapauttanut valtiota vastaamasta vahingosta. Valtion vastuu perustui siihen, että luotsaaminen oli julkisen vallan käyttämistä, jota luotsi ei ollut päihtymyksensä vuoksi pystynyt täyttämään. Valtio ei voinut vapautua vastuusta myöskään vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin perusteella. Kun X oli ryhtynyt päihtyneenä suorittamaan virkatehtäviään ja käyttänyt julkista valtaa, hänen tehtäviensä suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu.

Varustamo perusteli kannettaan toissijaisesti sillä, ettei valtio ollut järjestänyt luotsiorganisaatiota ja luotsien työkuntoisuuden valvontaa sillä tavoin, että tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavat vaatimukset olisivat tulleet täytetyiksi. Loviisan luotsiasemalla oli tuottamuksellisesti laiminlyöty tarkastaa X:n luotsauskunto asianmukaisella tavalla ennen hänen lähtöään luotsaamaan. X:n kohdalla olisi pitänyt noudattaa erityistä valvontaa, koska hän oli 19.10.1986 luotsiasemalla vahtivuorossaan nauttinut alkoholia ja nukahtanut sekä laiminlyönyt virkatehtävänsä. Lisäksi luotsivalvonta asemalla ylipäätään oli ollut puutteellisesti hoidettu.

Näillä perusteilla varustamo vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan aluksen vaurioitumisesta aiheutuneista vahingoista 1 128 076,27 Amerikan Yhdysvaltojen dollaria, pelastuspalkkiosta 486 687 dollaria sekä raastuvanoikeuden istunnossa 19.12.1990 vaaditut 61 064,32 Englannin punnan ja 58 920 dollarin määräiset asian selvittelystä aiheutuneet kustannukset 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä eli 21.2.1990 lukien.

Merenkulkuhallitus luotsauslaitoksen ylläpitäjänä ja luotsaustoiminnasta vastaavana viranomaisena kiisti valtion puolesta kanteen perusteeltaan, mutta myönsi vaaditut määrät.

Raastuvanoikeus lausui, että vahingonkorvauslain 3 luvun 7 §:n mukaan valtio ei vastannut luotsauksessa aiheutetusta vahingosta. Säännös oli sijoitettu vahingonkorvauslain 3 luvussa säännellyn työnantajan ja julkisyhteisön korvausvastuun määrittelyn viimeiseksi säännökseksi ja rajoitukseksi julkisyhteisön korvausvastuuperiaatteesta. Vastuun rajoitus oli ehdoton ja riippumaton siitä, millaisesta syystä vahinko luotsauksessa oli aiheutunut. Tämän vuoksi rajoituksen oli katsottava koskevan myös sellaista tapausta, että vahinko luotsauksessa oli aiheutunut siitä, ettei luotsi päihtymyksensä vuoksi ollut kyennyt hoitamaan hänelle kuuluvia virkatehtäviä moitteettomasti. Valtion vastuusta vapautumiseen ei vaikuttanut se, että valtiolla oli yksinoikeus luotsipalvelujen antamiseen ja että luotsin käyttö aluksilla oli eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta pakollista kuljettaessa Suomen rannikkovesillä.

Toissijaisen kanneperusteen osalta raastuvanoikeus piti ratkaisevana sitä, millä tavoin luotsiorganisaatio ja luotsien työkuntoisuuden tarkastaminen oli tapahtumaaikaan järjestetty Loviisan luotsiasemalla ja miten X:n kunto oli selvitetty ennen hänen lähtöään luotsausmatkalle.

Merenkulkuhallituksen 17.9.1980 luotsihenkilökunnalle vahvistaman johtosäännön mukaan kullakin luotsiasemalla oli luotsivanhin tai järjestysluotsi, joka toimi aseman esimiehenä. Häntä avustamassa voi olla apulainen, joka toimi omassa työvuorossaan vanhimpana ja varsinaisen esimiehen ollessa esteellinen tai estynyt tämän sijaisena. Esimiehen tehtävänä oli ensisijaisesti vastata luotsiaseman johtamisesta niin, että se toimi sille annettujen tehtävien mukaisesti.

Loviisan luotsiaseman miehitykseen oli kuulunut säännönmukaisessa työskentelyvuorossa 6 - 10 luotsia. Heistä kukin oli vuorollaan toiminut vahtivuorossa eli päivystäjänä. Tapahtuma-aikaan 13.6.1989 vastaisena yönä asemalla oli työskennellyt kuusi luotsia, joista yksi oli ollut luotsivanhin. Tämä oli kuitenkin tapahtumaaikana ollut luotsausmatkalla. Luotsit olivat kukin vuorollaan olleet vahtivuorossa päivystämässä. Kun päivystäjä oli vuoronsa mukaisesti lähtenyt luotsaamaan alusta, hän oli luovuttanut päivystäjän tehtävät vahtivuorossa seuraavana olleelle luotsille. X:ää edeltäneessä vahtivuorossa toiminut luotsi Y oli ennen asemalta luotsausmatkalle lähtöään puhelimella herättänyt asemalla huoneessaan nukkuneen X:n sekä ilmoittanut hänelle luotsausmatkastaan ja X:n vahtivuoron alkamisesta. Lisäksi Y oli käynyt X:n huoneen ovella varmistamassa X:n heräämisen ja toistanut X:lle luotsausmatkalle lähtönsä ja X:n vahtivuoron alkamisen. Y ei ollut mainittujen keskustelujen aikana havainnut X:ssä merkkejä alkoholin nauttimisesta. Tekemiensä havaintojen perusteella hän ei muutoinkaan ollut epäillyt, että X olisi ollut humalassa.

X oli mennyt asianmukaisesti vahtivuoroon ja lähtiessään itse luotsaustehtävään kello 6.25 puhelimella herättänyt vahtivuorossa seuraavana olleen luotsin päivystäjäksi. X ei ollut Y:n tavoin mennyt toteamaan herättämänsä luotsin valmistautumista päivystysvuoroon ja työkuntoisuutta, vaan oli poistunut luotsiasemalta ennen seuraajansa päivystäjäksi tuloa päivystyshuoneeseen. Tämän takia vahtivuoroon tulleella luotsilla ei ollut ollut mahdollisuutta todeta X:n työkuntoa.

X:n alukselle luotsikutterilla kuljettanut henkilö samoin kuin aluksen komentosillalla X:n kanssa tekemisissä ollut vahtihenkilöstö ei ollut havainnut X:ssä merkkejä alkoholin nauttimisesta.

Sanotun johtosäännön 8 kohdan toisen kappaleen mukaan luotsiaseman esimiehen tai päivystäjän oli valvottava, ettei luotsihenkilökuntaan kuuluva, joka sairauden, väsymyksen tai muun vastaavanlaisen syyn vuoksi saattoi olla kykenemätön virantoimitukseen, lähtenyt luotsaus- tai muulle virkamatkalle. Todistajina kuultujen luotsien kertoman mukaan päivystäjän tehtävänä oli tarkastaa luotsausmatkalle lähtevän luotsin kunto. Samoin päivystysvuoroon saapuvan luotsin tehtävänä oli todeta, oliko päivystysvuorosta luotsaukseen lähtevä luotsi työkuntoinen. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa X:n työkunto oli tarkastettu keskustelemalla hänen kanssaan ja arvioimalla työkunto silmämääräisesti.

Raastuvanoikeus katsoi, että Loviisan luotsiasemalla noudatettu käytäntö oli ollut johtosäännön mukainen. Kun otettiin huomioon luotsien työskentelyolosuhteet saaristomerellä luotsiasemalla, luotsien tehtävien vaativuus, heidän koulutuksensa ja asemansa sekä luotsaustoiminnan laatu ja tarkoitus ylipäätään, raastuvanoikeus piti selostettua luotsiorganisaatiota ja luotsien työkuntoisuuden valvontaa riittävänä, vaikkakaan ei aukottomana järjestelmänä. X:n erityiseen valvontaan ei myöskään ollut ollut aihetta, koska varustamon mainitsemasta X:n alkoholin nauttimisesta ja nukahtamisesta vahtivuorossa oli kesällä 1989 kulunut jo lähes kaksi ja puoli vuotta.

Raastuvanoikeus katsoi, ettei merenkulkuhallitus myöskään ollut laiminlyönyt järjestää luotsilaitosta ja luotsien työkuntoisuuden valvontaa niin, ettei kohtuudella asetettavia vaatimuksia olisi noudatettu. Raastuvanoikeus hylkäsi kanteen. Valtio sai kuitenkin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Varustamo valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa. Valtio vastasi valitukseen.

Hovioikeus lausui, että valtiolla oli yksinoikeus luotsipalvelujen antamiseen. Lisäksi ulkomaisen kauppaaluksen oli luotsausasetuksen 2 §:n mukaan käytettävä valtion luotsia Suomen kulkuvesillä. Hovioikeus katsoi, että luotsauksessa oli kysymys vahingonkorvauslain 3 luvussa tarkoitetusta julkisen vallan käyttämisestä.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö oli velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin vuoksi aiheutuneen vahingon. Saman pykälän 2 momentin mukaan tällainen vastuu yhteisöllä oli kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu. Saman luvun 7 §:n mukaan valtio ei kuitenkaan vastannut luotsauksessa aiheutetusta vahingosta.

Vahingonkorvauslakia koskevan hallituksen esityksen 1974 vp nro 7 mukaan (s. 21) ehdotuksessa käytetyllä sanonnalla "luotsauksessa" ei tarkoitettu sellaisia tapauksia, jolloin luotsi määräysten vastaisesti ei ollut asemapaikallaan tai hän laiminlöi lähteä kutsun saatuaan avustamaan aluksen luotsaamisessa. Hallituksen esityksessä ei ollut käsitelty nyt esillä olevan kaltaista tilannetta. Esityksen perustelut ja se, että kysymyksessä oli korvausvelvolliselle pääsääntöisesti kuuluvaa vastuuta rajoittava säännös, puolsivat säännöksen suppeaa tulkintaa. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, että rajoitus koski ainoastaan nimenomaisesti luotsauksen aiheuttamia vahinkoja. Jos vahingon syntymiseen olivat vaikuttaneet myös muut tekijät, niiden merkitystä mahdollisen korvausvastuun kannalta tuli tarkastella erikseen. Esillä olevassa tapauksessa tällaisia muita vahingon syntymiseen vaikuttaneita tekijöitä olivat olleet se käytäntö, jolla luotsien työkuntoisuuden tarkastaminen oli luotsiasemalla järjestetty sekä se, että X oli ollut luotsaustehtäväänsä suorittaessaan alkoholin vaikutuksen alainen.

Kuten raastuvanoikeus oli todennut, X:ää edeltäneessä vahtivuorossa toiminut Y oli ennen asemalta luotsausmatkalle lähtöään puhelimella herättänyt asemalla huoneessa nukkuneen X:n sekä ilmoittanut tälle luotsausmatkastaan ja X:n vahtivuoron alkamisesta. Lisäksi Y oli käynyt X:n huoneen oven ulkopuolella varmistamassa, että X oli herännyt, jolloin Y oli toistanut X:lle ilmoituksensa luotsausmatkalle lähdöstään ja X:n vahtivuoron alkamisesta. Y ei kertomansa mukaan ollut mainittujen keskustelujen aikana havainnut X:ssä merkkejä alkoholin nauttimisesta.

Kuten raastuvanoikeus oli myös todennut, päivystäjän tehtävänä oli ollut tarkastaa luotsausmatkalle lähtevän luotsin kunto. Samoin päivystysvuoroon saapuvan luotsin tehtävänä oli ollut todeta, oliko päivystysvuorosta luotsaukseen lähtevä luotsi työkuntoinen. Y ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa pyrkinyt tarkastamaan X:n työkuntoa tekemällä tästä välittömiä henkilökohtaisia havaintoja eikä hän myöskään ollut keskustellut tämän kanssa kasvotusten, jolloin alkoholin vaikutuksen alaisuus olisi mahdollisesti tullut ilmi. X oli poistunut luotsiasemalta ennen kuin hänen jälkeensä päivystysvuoroon tullut luotsi oli tullut päivystyshuoneeseen, joten seuraavallakaan päivystäjällä ei ollut ollut mahdollisuutta tehdä havaintoja X:n työkunnosta.

Se, että luotsauskunnon päätteleminen oli tosiasiassa voinut jäädä yksinomaan X:n oman harkinnan ja arvostelukyvyn varaan, osoitti, ettei luotsien työkuntoisuuden tarkastamista ollut järjestetty asianmukaisesti. Näin ollen luotsiorganisaatio ei tältä osin ollut ollut vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin edellyttämin tavoin sellainen, että toimen suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia olisi noudatettu.

Kuten raastuvanoikeus oli edelleen todennut, sen enempää X:n alukselle luotsikutterilla kuljettanut henkilö kuin aluksen komentosillalla X:n kanssa tekemisissä ollut vahtihenkilöstökään ei ollut havainnut X:ssä merkkejä alkoholin nauttimisesta. Tästä syystä hovioikeus katsoi, ettei sillä, ettei kukaan luotsiasemalla ollut henkilökohtaisin havainnoin tarkastanut X:n työkuntoa, ollut kuitenkaan tässä tapauksessa ollut merkitystä. Näin ollen syysuhdetta tämän virheen ja aiheutuneen vahingon välillä ei ollut olemassa.

Kotkan raastuvanoikeuden meriasiantuntijat olivat raastuvanoikeudelle antamassaan lausunnossa katsoneet pääsyynä karilleajoon olleen luotsina toimineen X:n humalatilan, joka oli meriasiantuntijoiden mukaan "vaikuttanut niin, että X on toiminut luotsaustehtävässään koneellisesti pyrkien suorittamaan tehtävänsä rutiininomaisesti olematta tarkoin selvillä aluksen kulusta ja sijainnista". X:n avustaja oli raastuvanoikeudessa X:n ollessa henkilökohtaisesti läsnä ilmoittanut X:n myöntävän "luotsausvirheen aiheutuneen X:n yli kahden promillen humalatilasta".

Tapahtumahetkellä voimassa olleen rikoslain 40 luvun 19 b §:n (321/83) mukaan virkamies, joka oli päihtyneenä virkatehtävää suorittaessaan, oli tuomittava, jollei teosta ollut erikseen säädetty rangaistusta, päihtymyksestä virantoimituksessa rangaistukseen.

Rikoslain 23 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan vesiliikennejuopumuksesta tuomittiin muun muassa luotsi, joka nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli tehtävän aikana tai sen jälkeen ollut vähintään 1,5 promillea, oli ohjaillut alusta tai toiminut aluksen kulun turvallisuuteen olennaisesti vaikuttavassa tehtävässä.

Mainitut säännökset osoittivat, ettei tehtävän suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia ollut noudatettu X:n suorittaessa luotsaustehtäväänsä yli 2 promillen humalassa. Kun meriasiantuntijoiden lausunnon ja X:n oman myöntämisenkin perusteella oli pääteltävissä, että päihtymys oli osaltaan vaikuttanut tapahtuneeseen ja siis myötävaikuttanut vahingon syntymiseen, hovioikeus katsoi, ettei vahingonkorvauslain 3 luvun 7 § sulkenut pois valtion vastuuta tältä osin.

Meriasiantuntijoiden lausunnon mukaan tapahtuneeseen vaikutti myös se, että X ei vallitsevan luotsauskäytännön mukaisesti ollut ohjannut alusta karttaan merkittyjen linjojen mukaisesti. Tapahtumahetkellä oli lisäksi puhaltanut pohjoistuuli, jonka nopeus oli ollut 7 metriä sekunnissa. Tuulen voima oli aiheuttanut aluksen siirtymistä kulkusuunnastaan oikealle. Näiden tekijöiden yhteisvaikutus oli meriasiantuntijoiden mukaan jättänyt virheellisen ohjailukomennon korjaamiseen huomattavasti vähemmän aikaa kuin mitä olisi ollut asian laita silloin, jos alusta olisi pyritty ohjaamaan merkittyjen linjojen mukaisesti.

Samoin meriasiantuntijat olivat todenneet, että luotsin ja aluksen vahtipäällystön välinen, aluksen turvallisen kulun kannalta välttämätön keskusteluyhteys oli ollut puutteellista. Vahtiperämies ei myöskään X:n antamaa suunnanmuutoskomentoa virheelliseksi epäiltyään ollut ilmaissut epäilystään X:lle, joka tämän tiedon heti saatuaan olisi mahdollisesti saattanut kyetä korjaavalla ohjauskomennolla estämään karilleajon.

Hovioikeus piti meriasiantuntijoiden arviota jutussa esitetty selvitys huomioon ottaen uskottavana.

Yhteenvetona hovioikeus katsoi, että X:n humalatila oli vaikuttanut tapahtumien kulkuun ja siis aiheutuneen vahingon syntymiseen. Kun otettiin huomioon, ettei luotsien työkunnon tarkastamisessa ilmenneiden virheiden ollut edellä todettu vaikuttaneen tapahtuneeseen, hovioikeus arvioi kaikki muut seikat huomioon ottaen, että X:n humalatilan osuus vahingon syntymisessä oli ollut puolet.

Hovioikeus muutti raastuvanoikeuden päätöstä siten, että valtio velvoitettiin suorittamaan varustamolle puolet vaadituista määristä. Saataville tuomittiin 16 prosentin korko vahingonkorvauksen ja pelastuspalkkion osalta haasteen tiedoksiantopäivästä lukien ja selvittelykustannusten osalta niitä koskevan vaatimuksen esittämispäivästä lukien.