Kihlakunnanoikeus katsoi Suomen Säästöpankki - SSP Oy:n kanteesta selvitetyksi, että X oli saanut Kokkolanseudun Säästöpankilta, nyttemmin Suomen Säästöpankki - SSP Oy:ltä, 5.9.1991 allekirjoittamallaan velkakirjalla lainaksi 470 000 markkaa ja että A oli 5.9.1991 mennyt omavelkaiseen takaukseen pankille edellä mainitusta velasta. A:n laiminlyötyä velan koron ja lyhennyksen sopimuksen mukaisen suorittamisen, pankki oli 29.3.1993 irtisanonut velan heti erääntyväksi.

A oli laillisesti haastettuna jäänyt oikeuteen saapumatta ja siten jättänyt käyttämättä mahdollisuutensa vastata kanteeseen. Tuomioistuin ei voinut tässä oikeudenkäynnissä ryhtyä viran puolesta selvittelemään A:lta mahdollisesti puuttuvaa oikeudenkäyntikelpoisuutta, koska mainittu seikka ei ollut tullut oikeudenkäynnin kohteeksi. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus ratkaisi jutun pankin vaatimalla tavalla ja velvoitti A:n suorittamaan pankille velkakirjasaatavan pääomaa 470 000 markkaa sekä korkoja ja kuluja.

A hänelle määrätyn uskotun miehen edustamana kanteli asiasta hovioikeuteen. A vaati, että kihlakunnanoikeuden päätös poistetaan, koska A oli aivoverenvuodon aiheuttaman dementian takia oikeustoimikelvoton eikä häntä siten ollut laillisesti haastettu oikeudenkäyntiin eikä hän ollut ollut oikeudenkäynnissä laillisesti edustettuna.

Hovioikeus lausui perusteluinaan seuraavaa.

Haastemies ja yksi todistaja olivat 18.7.1993 allekirjoittaneet tiedoksiantotodistuksen, jonka mukaan jutussa annettu lainmukainen haaste ja haastehakemus oli mainittuna päivänä annettu alkuperäisinä A:lle tiedoksi ja niistä oli samalla annettu hänelle oikeaksi todistetut jäljennökset. A ei ollut 18.7.1993 ollut holhouksen alainen eikä hänelle tuolloin myöskään ollut ollut määrättynä uskottua miestä. Tämän vuoksi A oli tullut laillisesti haastetuksi mainittuun oikeudenkäyntiin. A:ta ei ollut myöskään kysymyksessä olevan oikeudenkäynnin aikana eikä sen jälkeenkään asetettu holhouksen alaiseksi eikä hänelle ollut myöskään ennen kuin vasta nyt hovioikeudessa käsiteltävää tuomiovirhekantelua varten määrätty edes uskottua miestä.

Oikeuskirjallisuudesta ilmenevän periaatteen mukaan riita-asioissa, joissa sovinto on sallittu, jollaisesta tässäkin tapauksessa on kysymys, tuomioistuimen asiana ei ole viran puolesta ryhtyä toimiin uskotun miehen määräämiseksi mahdollisesti oikeustoimikelpoisuudeltaan rajoitetulle asianosaiselle. Uskotun miehen määräämisen hakeminen oikeudenkäyntiä varten on holhouslain 66 §:nkin mukaisesti asianomaisen henkilön sukulaisten tai holhouslautakunnan asia, ellei asianomainen henkilö itse siihen kykene.

Kihlakunnanoikeuteen oli A:n ohella kysymyksessä olevassa jutussa haastettu vastaajiksi myös hänen poikansa X ja vaimonsa Y. X:n ja Y:n ja asiamiehenä oli kihlakunnanoikeudessa toiminut yleinen oikeusavustaja Z. Asiamies Z oli kihlakunnanoikeudessa ilmoittanut A:n olevan sairauden johdosta oikeustoimikelvoton ja Z oli myös antanut kihlakunnanoikeudelle kaksi lääkärintodistusta A:n terveydentilasta. Lisäksi Z oli asiassa muutoinkin esittänyt lausumia A:n puolesta asiassa.

Kihlakunnanoikeuden olisi tosin tullut kysymyksessä olevassa tapauksessa, kun se oli A:n vaimon ja pojan asiamiehenä toimineen Z:n kautta saanut oikeudenkäynnissä tietoonsa, että A mahdollisesti oli oikeustoimikelvoton tai ainakin oikeustoimikelpoisuudeltaan rajoittunut, tullut omasta aloitteestaan lykätä asian enempi käsittely uuteen oikeudenkäyntitilaisuuteen ja lykkäyspäätöksessään nimenomaan varata A:n sukulaisille tilaisuus ryhtyä toimiin uskotun miehen määräämiseksi A:lle. Vaikka kihlakunnanoikeus ei ollutkaan lykännyt juttua nimenomaan mainittua tarkoitusta varten, oli se kuitenkin lykännyt jutun muun syyn takia, jolloin A:n sukulaisilla olisi ollut tilaisuus ryhtyä toimiin uskotun miehen määräämiseksi A:lle. Tähän he eivät kuitenkaan olleet tilaisuudesta huolimatta ryhtyneet.

Koska kysymyksessä oli ollut riita-asia, jossa sovinto oli sallittu, kihlakunnanoikeuden ei ollut tarvinnut omasta aloitteestaan ryhtyä toimenpiteisiin uskotun miehen määräämiseksi A:lle. Kantelun perusteella hovioikeus ei ollut havainnut sellaista oikeudenkäyntimenettelyä koskevaa virhettä, jota tarkoitetaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 2 kohdassa. Kantelu ei antanut hovioikeuden osalta aihetta toimenpiteisiin.