Kuolinpesän osakkaat eivät ole henkilökohtaisesti vastuussa vainajan veloista mutta voivat joutua vastuuseen, jos he ryhtyvät laissa mainittuihin toimiin tai laiminlyövät noudattaa velkojain turvaamiseksi annettuja määräyksiä.

Perintökaaren 21 luvun 1 §:n mukaan kuolinpesän osakas vapautuu vastaamasta perunkirjoitusta toimitettaessa tietämistään vainajan veloista, jos pesän omaisuus kuukauden kuluessa perunkirjoituksesta tehtävästä hakemuksesta luovutetaan pesänselvittäjän hallintoon tai konkurssiin.

Saman luvun 19 §:n mukaan luvun säännöksiä vainajan velkaa koskevasta vastuusta ei kuitenkaan ole sovellettava, ellei vainajalta ole jäänyt enempää omaisuutta kuin mitä tarvitaan kohtuullisiin hautaus- ja perunkirjoituskustannuksiin. Pykälän toinen virke kuuluu: "Oikeudella on niin ikään valta, milloin olosuhteet antavat siihen aihetta, vapauttaa osakas vastaamasta vainajan veloista, vaikka pesän varat jonkin verran ylittävätkin mainitut kustannukset."

Asiassa on kysymys siitä, onko kuolinpesän osakkaalla mahdollisuus hakemusasiana saattaa kysymys mahdollisesta vastuusta vapauttamisestaan tuomioistuimen ratkaistavaksi vai tuleeko 19 §:n toisen virkkeen säännös oikeudessa sovellettavaksi vain tilanteessa, jossa pesän osakkaalta vaaditaan vainajan velkaa.

Hallituksen esityksessä eduskunnalle perintölainsäädännön uudistamisesta (HE 6/1964) enempää kuin sen pohjana olleessa perintölakitoimikunnan mietinnössä (Kom.miet. 7/1962) ei 19 §:ään liity yksityiskohtaisia perusteluja.

Perintölainsäädännön uudistaminen oli kuitenkin vireillä useita vuosikymmeniä. Jo asiaa koskevassa ensimmäisessä lainvalmistelukunnan mietinnössä vuodelta 1935 (Lvk 2/1935) oli säännösehdotus varattomien ja vähävaraisten pesien osakkaiden vapautumisesta vastaamasta vainajan velasta. Nyt tulkinnan kohteena oleva säännös oli siinä 149 §:n erillisenä 2 momenttina muodossa: "Jos oikeudenkäynnissä nousee kysymys 1 momentissa olevan säännöksen sovellettavuudesta, olkoon oikeudella, milloin olosuhteet antavat siihen aihetta, valta vapauttaa osakas vastaamasta vainajan veloista". Perustelujen mukaan lainkohtaa voitiin soveltaa osakkaita vastaan nostetussa oikeudenkäynnissä. Vastaava ehdotus sisältyi 148 §:nä lainvalmistelukunnan ehdotukseen vuodelta 1938 (Lvk 5/1938).

Lainvalmistelukunnan seuraavassa ehdotuksessa vuonna 1953 (Lvk 1/1953) vastaavassa säännöksessä eli 59 §:ssä ei ollut mainintaa sen soveltamisesta "jos oikeudenkäynnissä nousee kysymys 1 momentissa olevan säännöksen sovellettavuudesta". Ehdotuksen perustelujen mukaan (s. 35 - 36) pykälän asiasisältö kuitenkin vastasi vuosien 1935 ja 1938 ehdotuksia. Sanamuotoa muuttamalla ei siten tarkoitettu muutosta mahdollisuuteen saada kysymys oikeudessa vireille. Tämä ehdotus julkaistiin sittemmin uudelleen tarkistettuna vuonna 1956 (Lvk 1/1956). Tällöin säännöksen (58 §) alku kuului: "Jos oikeudenkäynnissä tulee harkittavaksi 1 momentissa olevan säännöksen soveltaminen". Samoin vuodelta 1959 olevassa lainvalmistelukunnan ehdotuksessa (Lvk 4/1959) säännös (21 luvun 19 §) jälleen vastasi vuosien 1935, 1938 ja 1956 ehdotuksia.

Kuten edellä on todettu, lainsäädäntöön johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 6/1964) tai sen pohjana olleessa perintölakitoimikunnan mietinnössä (Kom.miet. 7/1962) ei ole perusteluja säännökselle eikä niistä siten ilmene syytä poikkeamiselle vuosien 1935, 1938, 1956 ja 1959 ehdotusten sanamuodoista. On mahdollista, että sanamuodon muuttamisella on tarkoitettu myös asiallista muutosta eli sen mahdollistamista, että asia voisi tulla vireille myös osakkaan omasta hakemuksesta. Toinen mahdollisuus on, että vastaavasti kuin vuoden 1953 ehdotuksen perusteluissa oli todettukin, tarkoitettiin samaa kuin kahdessa edellisessä ja alkuperäisissä ehdotuksissa. Jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta puhuu vahvasti se, että tarkoitettaessa muutosta aikaisempaan ehdotukseen, tämä yleensä perustellaan.

Lainkohdan tarkoitusta ei kuitenkaan ole mahdollista tulkita vain sen valmisteluaineiston perusteella, etenkin kun asianomaiseen hallituksen esitykseen ei sisälly tai asian eduskuntakäsittelyyn liity asiaa valaisevia kannanottoja.

Kysymyksessä olevaa säännöstä pian sen vahvistamisen jälkeen kommentoitaessa on Rautiala (Pesänselvitys ja perinnönjako, Helsinki 1965, s. 196) kuitenkin katsonut, että vuoden 1935 ehdotuksen 149 § ja perintökaaren 21 luvun 19 § vastaavat asialliselta sisällöltään toisiaan. Vastaavasti on Miettinen (Lakimies 1965 s. 546) viitannut perintökaaren 21 luvun säännösten osalta edellä selostettuun lainvalmistelukunnan mietintöön 1/1953. Nämä kirjoittajat näyttävät siten lähtevän säännöksen sellaisesta tulkinnasta, että se tulisi sovellettavaksi vain kun kysymys tulee harkittavaksi oikeudenkäynnissä.

Sittemmin on teoksen Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I osa vuonna 1989 ilmestyneessä toisessa painoksessa (s. 116 s.) esitetty kanta, jonka mukaan kysymys voidaan ratkaista hakemuksesta.

Korkein oikeus toteaa, että perintökaaren 21 luvun 19 §:ssä ei lausuta, että kysymys pesän osakkaan velkavastuusta vapautumisesta voitaisiin ratkaista vain, jos kysymys siitä tulee oikeudenkäynnissä harkittavaksi. Toisaalta siinä ei myöskään mainita, että asia voisi tulla vireille osakkaan hakemuksesta. Myöskään siinä ei, toisin kuin esimerkiksi perintökaaren eräissä muissa säännöksissä, määrätä ketä asiassa olisi kuultava tai mitä hakemuksen tueksi olisi esitettävä. Osakkaan vapauttaminen edellyttää säännöksen mukaan, paitsi pesän varojen ja hautaus- ja perunkirjoituskustannusten määrän selvittämistä, myös että "olosuhteet antavat siihen aihetta".

Lain voimaantullessa ei myöskään ollut voimassa säännöksiä hakemusasioiden käsittelystä yleensä vaan menettelysäännöksiä sisältyi asianomaisiin lakeihin. Kun tällaisia ei sisältynyt perintökaaren 21 luvun 19 §:ään, oli tulkinta sen soveltumisesta vain osakasta vastaan nostetussa oikeudenkäynnissä luonteva. Sittemmin on 1.5.1987 tullut voimaan laki hakemusasioiden käsittelystä yleisessä alioikeudessa. Mainittu laki ei kuitenkaan aikaansaanut muutosta siihen, minkälaisia asioita hakemuksesta voidaan käsitellä eikä sen nojalla voida tehdä päätelmiä perintökaaren 21 luvun 19 §:n tulkinnasta.

Harkitessaan, olisiko tulkinnan kohteena olevalle säännökselle nyt annettava sellainen sen sanamuodon sinänsä mahdollistama tulkinta, että asia voi tulla vireille osakkaan hakemuksesta, Korkein oikeus toteaa, että tätä ei ilmeisesti ole tarkoitettu. Oikeuskirjallisuudessa tällainen tulkinta on esitetty yli 20 vuotta säännöksen voimaantulon jälkeen. Jos pesän osakas voisi hakemuksestaan saada asiassa oikeuden ratkaisun koko velkojatahoa vastaan pitäen kuitenkin pesän selvityksen pesän osakkaiden käsissä, tämä merkitsisi rinnakkaista menettelyä perintökaaren 21 luvun 1 §:ssä tarkoitetuille menettelyille. Menettely merkitsisi tosin niihin verrattuna pesän kustannusten säästämistä mutta voisi jättää velkojien oikeusturvan riittävästi huomioon ottamatta. Laista puuttuvat myös yksityiskohtaiset määräykset noudatettavasta menettelystä ja hakemuksen johdosta annettavan ratkaisun oikeusvaikutuksista. Ratkaisun vaikutus esimerkiksi tilanteessa, jossa pesään ilmaantuu uusia varoja tai velkoja, olisi ongelmallinen. Tämän vuoksi ja kun pykälän sanamuotokin edellyttää sellaista materiaalista harkintaa, joka luontevammin tapahtuu oikeudenkäynnissä, missä myös velkoja on asianosaisena, Korkein oikeus ei pidä perusteltuna säännöksen sellaista alkuperäisestä poikkeavaa tulkintaa, että kuolinpesän osakas voisi hakemusasiana saada kysymyksen velkavastuusta vapauttamisestaan oikeuden ratkaistavaksi.