Rakennusliike X Oy:n konkurssipesä kertoi Huittisten Osuuspankkia vastaan ajamassaan kanteessa, että yhtiöllä oli ollut pankista 27. ja 30.2.1992 erääntyneet lainat, joiden maksamisen vakuudeksi yhtiön hallituksen jäsenet A ja B olivat pantanneet omistamaansa tilaan kiinnitetyt 614 000 markan määräiset haltijavelkakirjat. Yhtiö oli luovuttanut omaisuutensa konkurssiin iltapäivällä 4.3.1992. Yhtiön hallituksen jäsenet olivat ennen konkurssihakemuksen jättämistä arvioittaneet tilan. Kiinteistönvälittäjä oli päätynyt 573 000 markan hinta-arvioon. He olivat tämän jälkeen neuvotelleet pankin kanssa luottojen lyhennyksistä ja velkojen maksusta tavoitteenaan yleispanttina olleiden velkakirjojen vapauttaminen panttauksesta. Yhtiöllä oli ollut käytettävissä lyhennyksiin ja korkoihin 300 000 markkaa. Yhtiön hallituksen jäsenet C, B ja A olivat sopineet, että yhtiö suorittaa lainojen lyhennyksiä ja korkoja pankille 300 000 markkaa, minkä lisäksi B ja A suorittavat sanottujen lainojen lyhennystä ja korkoja 273 000 markkaa sitä vastaan, että pantatut haltijavelkakirjat vapautetaan B ja A:n käyttöön.

Yhtiö oli lainojen lyhennyksillä ja koron maksulla pääasiallisesti tavoitellut hallituksen jäsenten omaisuuden vapautumista olemasta vakuutena yhtiön veloista. Pankki oli tästä tietoinen. Suoritetulla 300 000 markan lainan lyhennyksellä ja koron maksulla oli sopimattomasti suosittu pankkia tarkoituksena saattaa yhtiön hallituksen jäsenet parempaan taloudelliseen asemaan, mitä heille kuuluisi. Yhtiö oli ollut oikeustointa tehdessään ylivelkainen ja maksukyvytön. Pankki oli tiennyt näistä seikoista. Näillä perusteilla suoritus oli peräytettävä konkurssipesään takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 §:n nojalla.

Konkurssipesä lausui lisäksi, että velan maksu oli tehty myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää ja määrällä, jota pesän varoihin nähden oli pidettävä huomattavana. Tämän vuoksi maksu oli toissijaisesti peräytettävä sanotun lain 10 §:n nojalla, koska suoritusta ei voitu olosuhteet huomioon ottaen pitää tavanomaisena. Konkurssipesän ilmoituksen mukaan pesäluettelon mukaiset kokonaisvarat olivat 8 877 403,91 markkaa. Rakennusurakan yleiset sopimusehdot sekä yhtiön omaisuuden panttaukset huomioiden pesän realisointitulos tulee jäämään alle 400 000 markan.

Konkurssipesä siten vaati, että kihlakunnanoikeus peräyttää yhtiön pankille 4.3.1992 tekemän luoton lyhennyksen ja velvoittaa pankin palauttamaan konkurssipesään 300 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 4.3.1992 lukien.

Osuuspankki kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Pankki korosti sitä, ettei se voinut kieltäytyä vastaanottamasta suoritusta erääntyneestä saatavasta. Pankki ei ollut vaatinut maksua ja se oli ollut vilpittömässä mielessä. Näin ollen lainan lyhennyksellä ei ollut sopimattomasti suosittu pankkia. Suoritusta ei voitu myöskään pitää pesän varoihin nähden huomattavana. Maksun suuruutta tuli verrata pesäluettelosta ilmenevään varojen määrään. Konkurssipesän näkemys vertaamisesta nettovaroihin edellyttäisi, että konkurssipesän realisointitulos olisi selvillä kannetta nostettaessa.

Vielä pankki lausui, että se olisi kaikissa tilanteissa saanut B ja A:n antamasta kiinnitysvakuudesta vastaavan suorituksen eikä sillä siten ollut ollut tarvetta konkurssipesän väittämään menettelyyn.

Kihlakunnanoikeus lausui selvitetyksi, että yhtiö oli 4.3.1992 suorittanut pankille lainan lyhennystä ja korkoja 300 000 markkaa eräpäivän ollessa laina- ja vekselikortin mukaan 27.2.1992. Toisen laina- ja vekselikortin mukaan yhtiöllä oli 30.2.1992 erääntynyt lainan lyhennystä 448 593,11 markkaa, viivästyskorkoa 1 066,59 markkaa ja kuluja 24 markkaa eli yhteensä 449 683,70 markkaa. Yhtiö oli 4.3.1992 iltapäivällä jättänyt konkurssihakemuksen. Saatavien valvonta oli ollut 2.6.1992.

Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 5 §:n mukaan oikeustoimi peräytyi muun ohella, jos sillä yksin tai yhdessä muiden toimenpiteiden kanssa oli sopimattomasti suosittu velkojaa toisten velkojien kustannuksella. Peräytymisen edellytyksenä oli, että velallinen oikeustointa tehdessään oli maksukyvytön tai että oikeustoimi osaltaan johti velallisen maksukyvyttömyyteen. Lisäksi edellytettiin, että toinen osapuoli tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää maksukyvyttömyydestä tai ylivelkaisuudesta taikka oikeustoimen merkityksestä velallisen taloudellisille oloille sekä seikoista, joiden vuoksi oikeustoimi oli sopimaton.

Esitetyn selvityksen mukaan yhtiöllä oli ollut jo ennen suoritusta erääntynyttä velkaa suoritettua määrää enemmän. Pankin ei ollut näytetty vaatineen yhtiön heikosta taloudellisesta tilanteesta tietoisena maksua ennenaikaisesti. Se seikka, että samassa yhteydessä yhtiön hallituksen jäsenet B ja A olivat suorittaneet yhtiön lainoja 273 000 markkaa saadakseen vapautettua yleispanttauksin lainojen vakuutena olleet kiinnitykset, on tapahtunut ainakin pääasiassa pantin antajain edun vuoksi pankin saatavalla ollessa tältä osin turvaava vakuus. Velkojan, tässä tapauksessa pankin, suojaaminen ilmeni myös takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 19 ja 21 §:n säännöksistä.

Kerrotuin perustein kihlakunnanoikeus katsoi, ettei 4.3.1992 suoritetulla lainan lyhennyksellä ja korkojen maksulla ollut sopimattomasti suosittu pankkia muiden velkojien kustannuksella, joten kanne tällä perusteella oli hylättävä.

Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 10 §:n mukaan velan maksu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää peräytyi muun ohella, jos velka oli maksettu määrällä, jota pesän varoihin nähden oli pidettävä huomattavana. Maksu ei kuitenkaan peräytynyt, jos sitä voidaan olosuhteet huomioon ottaen pitää tavanomaisena.

Harkitessaan, oliko tässä tapauksessa lainojen lyhennyksiä ja korkoja suoritettu huomattavalla määrällä, kihlakunnanoikeus totesi, että hallituksen esityksessä takaisinsaantia konkurssipesään koskevaksi lainsäädännöksi lausutaan, että ratkaisevaa ei olisi maksun suuruus sinänsä, vaan sen suhde pesän varoihin. Olennaista olisi se, miten maksu on vaikuttanut jako-osuuden kokonaismäärään. Maksun suuruutta verrattaisiin lakiesityksen mukaan pesän varoihin. Tällä oli pyritty erityisesti siihen, että takaisinsaantiperusteen olemassaolo voitaisiin helposti todeta. Vertailukohtana olisi yleensä pesäluettelosta ilmenevä varojen määrä. Vielä esityksessä lausuttiin, että se, milloin maksua olisi pidettävä huomattavana, jäi viime kädessä oikeuskäytännön varaan.

Kihlakunnanoikeuden mielestä hallituksen esityksessä ja oikeustieteessä lausutuista käsityksistä ei saanut tukea konkurssipesän näkemykselle, että maksun huomattavuus olisi arvioitava suhteessa pesän nettovaroihin.

Asianosaiset olivat yhtä mieltä siitä, että pesän realisointitulos, jos ei huomioitu pantattua omaisuutta, tuli todennäköisesti jäämään alle 400 000 markan.

Pesäluettelon mukaan pesän bruttovarat olivat 8 877 403,91 markkaa. Suhteessa pesän bruttovaroihin ei kanteessa tarkoitettua 300 000 markan suoritusta ollut pidettävä huomattavana. Näissä olosuhteissa sitä oli lainakorteista saadun ja muun selvityksen mukaan joka tapauksessa pidettävä tavanomaisena maksuna. Konkurssipesä ei ollut näyttänyt seikkoja, joiden nojalla olisi kysymys pitkään erääntyneenä olleen velan suorittamisesta tai muutoin epätavanomaisesta suorituksesta. Kanne oli siten myös näillä perusteilla hylättävä.

Kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen vaatien palautettavalle määrälle Suomen Pankin peruskorkoa vastaavan korkokannan suuruista korkoa ajalta 4.3. - 7.9.1992 ja 16 prosentin korkoa 8.9.1992 lukien.

Hovioikeus hyväksyen kihlakunnanoikeuden perustelut ei muuttanut päätöstä.