A kertoi Keskinäistä Vakuutusyhtiö Tapiolaa vastaan ajamassaan kanteessa joutuneensa 11.4.1960 Hartolassa liikennevahinkoon, jossa hän oli jäänyt isänsä kuljettaman kuorma-auton alle. A oli vammautunut vaikeasti ja pysyvästi. Liikennevahingon jälkeen ei ollut tehty vahinkoilmoitusta kuorma-auton vakuuttaneelle vastaajayhtiölle.

A oli tullut täysi-ikäiseksi 1.7.1976. Hän oli ottanut 7.3.1979 puhelimitse yhteyttä vakuutusyhtiöön ja toimittanut sinne 20.9.1979 kirjallisen ilmoituksen vahingosta. Yhtiö oli katsonut asian vanhentuneen, koska ilmoitusta vahingosta ei ollut tehty 10 vuoden kuluessa vahingosta.

A oli ottanut uudelleen yhteyttä vuonna 1987. Tällöin yhtiö oli katsonut, että holhouslain 65 §:n mukaisen holhoojan ja holhouksenalaisen eturistiriidan johdosta liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisen korvausvaateen vireillepanoaika oli laskettava ajankohdasta, jolloin A oli tullut täysi-ikäiseksi. Asia oli siten sanotun 11 §:n perusteella vanhentunut, koska kirjallista ilmoitusta ei ollut tehty kolmen vuoden kuluessa täysi-ikäiseksi tulemisesta eli 1.7.1979 mennessä.

Liikennevakuutuslain 11 §:n 1 momentin mukaan korvauskanne oli pantava vireille riita-asioista voimassa olevassa järjestyksessä vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa. Sama vaikutus kuin kanteen nostamisella oli kuitenkin sillä, että asianomaiselle liikennevakuutusyhtiölle mainitussa momentissa säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehdään liikennevahingosta kirjallinen ilmoitus, joka sisältää tiedon vahingon paikasta ja ajasta sekä vahingonkärsineestä ja hänen osoitteensa.

A oli saanut tiedon vahingosta vastuussa olevasta yhtiöstä tammikuussa 1979. Kirjallisen ilmoituksen hän oli tehnyt 20.9.1979, joten ilmoitus oli tehty lain 11 §:ssä säädetyssä ajassa. Tämän vuoksi A vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset korkoineen.

Vakuutusyhtiö vaati kanteen hylkäämistä, koska A oli tehnyt kirjallisen ilmoituksensa vakuutusyhtiölle vasta yli kolme vuotta täysi-ikäiseksi tulostaan.

A:n toimitettua myöhemmin selvityksen siitä, että hän oli saanut tietoonsa vastuussa olevan vakuutusyhtiön vasta tammikuussa 1979, vakuutusyhtiö pyysi liikennevahinkolautakunnalta lausuntoa katsoen lausuntopyynnössään, että vanhentumisajan alkamiskohtaa ei voida siirtää myöhemmäksi tietämättömyydellä voimassaolevan lain säännöksistä enää täysi-ikäisyyden jälkeen. Se, että A on saanut tiedon vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä vasta alkuvuodesta 1979, johtui siitä, että hän vasta tällöin ryhtyi tätä seikkaa selvittämään saatuaan tuttavaltaan kuulla oikeuksistaan liikennevakuutuskorvauksiin. Liikennevahinkolautakunnan kantaan nojautuen yhtiö ei muuttanut aikaisempaa päätöstään.

Kihlakunnanoikeus katsoi, että A:n syntymäpäivää 1.7.1976, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli kanteessa ilmenevissä olosuhteissa pidettävä sinä liikennevakuutuslain 11 §:n 1 momentin tarkoittamana päivänä, jolloin vahingon kärsinyt sai tiedon vahingosta. Sillä seikalla, että A tosiasiallisesti oli saanut tietoonsa vastuussa olevan vakuutusyhtiön vasta tammikuussa 1979 alettuaan selvittää asiaa, ei ole vanhentumisaikaa jatkavaa vaikutusta.

Koska A oli toimittanut yhtiöön liikennevakuutuslain 11 §:ssä tarkoitetun kirjallisen ilmoituksen 20.9.1979, on tämä tapahtunut yli kolme vuotta sen päivän jälkeen, jolloin hänen on katsottava saaneen tiedon vahingosta. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen vanhentuneena.

A valitti hovioikeuteen ja yhtiö vastasi valitukseen.

Hovioikeus totesi, että liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan korvausta oli vaadittava kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa.

Asianosaiset olivat yksimielisiä siitä, että määräaika koskien tietoisuutta vahingosta oli alkanut, kun A oli tullut täysi-ikäiseksi eli 1.7.1976. Lainkohdan toisen vanhentumisajan alkuajankohdan osalta osapuolet olivat erimielisiä. Tältä osin hovioikeus totesi, että vakuutusyhtiö ei ollut näyttänyt, että A olisi saanut tiedon vahingosta vastuussa olevasta vakuutusyhtiöstä ennen ilmoittamaansa ajankohtaa eli tammikuuta 1979. Edelleen hovioikeus totesi, että selvitettäessä vastuussa olevaa vakuutusyhtiötä ei ole kysymys vakuutusyhtiön vastineessaan tarkoittamasta tietoisuudesta tai tietämättömyydestä voimassa olevan lain säännöksistä. A:n ei voida katsoa selvittäessään vastuussa olevaa vakuutusyhtiötä selvitelleen lain säännösten sisältöä vaan sitä, mikä vakuutusyhtiö oli korvausvelvollinen. Sitä seikkaa, että säännöksistä perillä oleva henkilö olisi voinut selvittää tämänkin asian nopeammin kuin A ja niin, että korvausvaatimus olisi voitu esittää ennen 1.7.1979, ei ole, kun A oli myös jo 7.3.1979 ottanut yhteyttä vakuutusyhtiöön puhelimitse, hovioikeuden näkemyksen mukaan pidettävä sellaisena A:n laiminlyöntinä, joka voisi johtaa korvausoikeuden menetykseen.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A oli 20.9.1979 ja siis liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyn ajan kuluessa todistettavasti tehnyt vakuutusyhtiölle asianmukaisen kirjallisen vahinkoilmoituksen. A:n oikeus vaatimaansa korvaukseen ei ole vanhentunut. A:n kanteen perusteella kysymykset siitä, mistä vahingoistaan ja kuinka paljon hänellä on oikeus saada korvausta, jäivät A:n ja vakuutusyhtiön myöhemmän selvittelyn varaan.

Hovioikeus on kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen vahvistanut, että A:n oikeus saada vakuutusyhtiöltä liikennevakuutuslain mukaista korvausta Hartolassa 11.4.1960 sattuneen liikennevahingon johdosta ei ole vanhentunut.