Porin prikaatissa alokkaana palvelleelle A:lle on 13.7.1987 määrätty rikoslain 45 luvun 4 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n nojalla jatketusta luvattomasta poissaolosta 10 vuorokauden arestirangaistus. Prikaatin komentaja on 17.7.1987 hylännyt A:n päätöksestä tekemän tarkastuspyynnön. Tähän kurinpitoasiassa tehtyyn päätökseen ei sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin (331/83) mukaan saanut hakea muutosta. A:n arestirangaistus on hänen suostumuksensa nojalla 14 - 22 ja 25 - 27.7.1987 pantu täytäntöön.

A:n ilmoitettua asian kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (jäljempänä KP-sopimus) nojalla perustetun ihmisoikeuskomitean tutkittavaksi tämä on näkökantanaan todennut muun muassa, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohtaa oli loukattu, koska A:lla ei ollut ollut mahdollisuutta saattaa vapaudenriistoa tuomioistuimen tutkittavaksi. Tämän vuoksi ihmisoikeuskomitean näkökanta oli, että sopimusvaltio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen ja varmistamaan, ettei vastaavia loukkauksia enää tulevaisuudessa tapahtunut.

A on valtiokonttorille tekemässään hakemuksessa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi, paitsi muuta, oikeudenvastaisesta vapauden menetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä 2 500 markkaa vuorokaudelta eli 25 000 markkaa korkoineen. Valtiokonttori on lausunut, että mainitun lain 3 §:n 1 momentin mukaan vapausrangaistusta suorittaneella oli oikeus saada valtiolta korvaus silloin, kun tuomio purettiin tai kantelun johdosta poistettiin ja, milloin asiassa toimitettiin uusi käsittely, syyte siinä hylättiin tai hänet tuomittiin vähempään rangaistukseen kuin hän oli suorittanut. Säännöstä oli sovellettava myös arestirangaistusta suorittaneeseen. Kun A:lle määrättyä arestirangaistusta ei ollut sotilaskurinpitolain mukaisessa tarkastuspyyntömenettelyssä, kurinpitomenettelyn valvonnassa tai asian uudessa käsittelyssä kumottu tai lievennetty, ei ollut perustetta korvauksen myöntämiselle mainitun lain nojalla. Tämän vuoksi valtiokonttori on hylännyt hakemuksen.

Lounais-Suomen sotilasläänin komentaja päätöksessään 20.10.1989 ja puolustusvoimain komentaja päätöksessään 14.11.1989 olivat katsoneet, etteivät A:n arestirangaistuksen johdosta tekemät kantelut antaneet aihetta toimenpiteisiin.

A on valtiokonttorin päätöksessä annetun ohjauksen mukaisesti Suomen valtiolle 4.12.1989 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla, viitaten edellä selostettuun ihmisoikeuskomitean ratkaisuun, lausunut, että KP-sopimus oli valtiota oikeudellisesti velvoittava ja myös ihmisoikeuskomitean näkökanta oli sisällöllisesti valtiota velvoittava. Eduskunnan oikeusasiamies oli jo ennen arestirangaistuksen määräämistä 14.5.1987 saattanut valtioneuvoston tietoon käsityksensä sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin ja KP-sopimuksen ristiriidasta. A:n osalta KP-sopimuksen loukkaus oli ilmennyt vapauden riistona ja ihmisoikeuskomitean päätöstä oli pidettävä syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitettuna uutena käsittelynä, jossa A:n kärsimä arestirangaistus oli todettu oikeudenvastaiseksi. Siten mainitun lain säännökset olivat sovellettavissa.

Tämän vuoksi A on katsonut olevansa oikeutettu vahingonkorvaukseen kärsimänsä sopimusmääräystä loukanneen vapaudenmenetyksen johdosta ja vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi arestirangaistuksen aiheuttamasta kärsimyksestä 2 500 markkaa vuorokaudelta eli yhteensä 25 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien. Lisäksi A on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen.

Raastuvanoikeus, jossa valtio on vastustanut kannetta, on lausunut jääneen näyttämättä, että A:ta koskevassa kurinpitomenettelyssä olisi menetelty Suomen lain vastaisesti. A:lle määrättyä arestirangaistusta ei ollut Suomessa sotilaskurinpitolain mukaisessa tarkastuspyyntömenettelyssä, kurinpitomenettelyn valvonnassa tai uudessa käsittelyssä ja siis valtion sisäisiä muutoksenhakukeinoja käyttämällä kumottu tai lievennetty.

Raastuvanoikeus on yhtynyt ihmisoikeuskomitean esittämään käsitykseen siitä, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohta soveltui myös sotilaskurinpitomenettelyyn ja että A:lle tuomittu kymmenen vuorokauden arestirangaistus, jota käytännössä miltei totaalisen eristämisen vuoksi oli pidettävä ankarimpana Suomessa nykyään käytettynä vapaudenriistomuotona, oli sen laatuinen vapausrangaistus, että tuomitulla mainitun artiklan nojalla tulisi olla oikeus saattaa vapaudenriistonsa tuomioistuimen tutkittavaksi. Tältä osalta tapaukseen soveltuvan sotilaskurinpitolain 34 §:n 1 momentin valituskielto ei ollut sopusoinnussa KP-sopimuksen määräyksen kanssa. Näin ollen ja koska Suomen valtio oli sitoutunut KP-sopimuksesta aiheutuviin velvoitteisiin, valtio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen.

Raastuvanoikeus on kuitenkin katsonut, ettei ihmisoikeuskomitean käsittelyä ja sen esittämiä näkökantoja voitu pitää sellaisena, tuomitun vapausrangaistuksen valtiolle asettaman korvausvelvollisuuden suhteen erikoislakina pidettävän, syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain, huomioon ottaen lain tässä suhteessa selvä sanamuoto, 3 §:ssä tarkoitettuna uutena käsittelynä, jossa A:han kohdistettu syyte olisi hylätty tai hänet olisi tuomittu vähempään rangaistukseen kuin hän oli suorittanut.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen.

A on valituksessaan uudistanut raastuvanoikeudessa esittämänsä korvausvaatimukset ja vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista myös hovioikeudessa. Korvausvaatimuksensa perusteeksi A on viitannut myös vahingonkorvauslain säännöksiin, hallitusmuodon 70 §:n 2 momenttiin ja KPsopimuksen 2 artiklan 3 a kohtaan ja 9 artiklan 5 kohtaan.

Hovioikeus on hyväksynyt raastuvanoikeuden päätöksen siltä osalta kuin siinä oli katsottu, ettei asiassa voitu soveltaa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettua lakia.

KP-sopimuksen nojalla perustettu ihmisoikeuskomitea oli tässä asiassa 7.4.1989 antamassaan päätöksessä näkökantanaan todennut, että KP-sopimuksen 9 artiklan 4 kohtaa oli loukattu, kun A:lla ei ollut ollut mahdollisuutta saattaa vapaudenriistoaan tuomioistuimen tutkittavaksi, ja että sopimusvaltio oli velvollinen ryhtymään tehokkaisiin toimiin hyvittääkseen KP-sopimuksen 2 artiklan 3 a kohdan mukaisesti A:n kärsimän loukkauksen. Koska sopimus oli Suomessa saatettu voimaan lailla (107/76) ja asetuksella (108/76) ja se oli siten lain tasoisena ollut voimassa silloin, kun A oli 13.7.1987 tuomittu 10 vuorokauden arestirangaistukseen, oli Suomen valtion noudatettava sopimuksesta aiheutuvia velvoitteita. A:lla oli sen vuoksi oikeus saada korvaus kärsimästään loukkauksesta. Kohtuullisena korvauksena oli pidettävä 500 markkaa vuorokaudelta eli valtio oli velvollinen suorittamaan korvauksena yhteensä 5 000 markkaa.

Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen ja velvoittanut Suomen valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 5 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 4.12.1989 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista asiassa 8 000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.