A on B Ky:tä, B:tä ja C:tä sekä valtiota vastaan ajamassaan kanteessa kertonut, että hän oli työskennellyt kommandiittiyhtiön palveluksessa kahvilan keittäjänä. Hänen toistaiseksi voimassa ollut työsuhteensa oli alkanut 7.6.1988 ja päättynyt 7.6.1990 yhtiön irtisanottua hänet liiketoiminnan loppumisen vuoksi. A oli ollut äitiys- ja vanhempainlomalla 26.6.1989 - 10.5.1990 ja oli 29.3.1990 ilmoittanut yhtiölle jäävänsä hoitovapaalle 11.5.1990 - 27.7.1992 väliseksi ajaksi. Hänet oli irtisanottu hoitovapaan aikana, vaikka häntä työsopimuslain 37 §:n 4 momentin mukaan ei olisi tuolloin saanut irtisanoa lainkaan. Hänellä oli sen vuoksi oikeus irtisanomisajan palkkaan. Koska yhtiö ei ollut majoitus- ja ravitsemisalan työnantajaliiton jäsen, A:n tuli saada hyväkseen työsopimuslain 38 §:n 3 momentin mukainen kahden kuukauden irtisanomisaika vuosilomakorvauksineen.

Koska A:lla oli työsuhteensa päättyessä ollut yhtiöltä työsuhteesta johtuvia selviä ja riidattomia saatavia, hänellä oli työsopimuslain 22 §:n 5 momentin mukaisesti oikeus odotusajan palkkaan. Mikkelin läänin työvoimapiirin toimisto oli 31.7.1990 hylännyt palkkaturvahakemuksen, koska yhtiö oli kiistänyt palkkasaatavan.

Näillä perusteilla A on vaatinut yhtiön, B:n ja C:n velvoittamista maksamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa lomakorvauksineen yhteensä 11 858,61 markkaa 16 prosentin korkoineen 8.6.1990 lukien, majoitus- ja ravitsemisalan yleissitovan työehtosopimuksen mukaista vuosilomakorvausta 5 605,86 markkaa 16 prosentin korkoineen 8.6.1990 lukien sekä odotusajan palkkaa 1 293,66 markkaa 16 prosentin korkoineen 14.6.1990 lukien. A on vielä vaatinut yhtiön, B:n ja C:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen. Lisäksi A on vaatinut edellä tarkoitetun saatavan määrän ja perusteen vahvistettavaksi valtiota palkkaturva-asiassa sitovaksi.

B Ky, B ja C ovat kiistäneet kanteen ja vaatineet sen hylkäämistä sekä A:n velvoittamista korvaamaan niiden oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Kihlakunnanoikeus on lausunut, että A oli 7.6.1988 - 7.6.1990 ollut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa B Ky:öön, jonka vastuunalaisia yhtiömiehiä B ja C olivat, toimien kommandiittiyhtiön kahvilaravintolassa keittäjänä. A oli ollut 26.6.1989 - 10.5.1990 äitiys- ja vanhempainlomalla sekä 11.5.1990 alkaen hoitovapaalla. Yhtiö oli 5.5.1990 päivätyllä työsopimuksen päättymisilmoituksella irtisanonut A:n työsopimuksen päättymään 7.6.1990 yhtiön harjoittaman kahvila- ja ravintolatoiminnan päättymisen vuoksi.

Työsopimuslain 37 §:n 4 momentin mukaan, sellaisena kuin se oli ollut 11.1.1985 annetussa laissa, työnantaja ei saanut irtisanoa työntekijän työsopimusta äitiys-, isyys- tai vanhempainloman taikka hoitovapaan aikana. Kommandiittiyhtiö oli näin ollen lainvastaisesti irtisanonut A:n työsopimuksen. A:lle oli työsopimuksen laittoman irtisanomisen johdosta aiheutunut irtisanomisajan palkan ja sitä vastaavan lomakorvauksen yhteismäärän suuruinen vahinko.

Koska yhtiö ei ollut ollut Majoitus- ja Ravitsemisalan Työnantajaliitto ry:n jäsen eikä siten sidottu sanotun liiton ja Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan Liitto HRHL ry:n väliseen työehtosopimukseen, jonka mukainen irtisanomisaika A:n osalta olisi ollut yksi kuukausi, A:n irtisanomisaika oli määräytynyt työsopimuslain 38 §:n 3 momentin mukaan ja oli ollut kaksi kuukautta.

A:n palkka oli työsuhteen alussa 7.6. - 30.11.1988 maksettu kuukausipalkkana. Työsuhde oli 1.12.1988 alkaen muuttunut osa-aikaiseksi, minkä jälkeen A:n palkka oli maksettu tuntipalkkana. Yhtiön ja A:n välisen työsopimuksen sisällöstä ei ollut esitetty tarkkaa selvitystä. Jutussa ei ollut ilmennyt, että 1.12.1988 A:n työsuhteessa tapahtuneet muutokset olisi sovittu tai tarkoitettu määräaikaisiksi. A:n työsuhteen oli näin ollen katsottava muuttuneen pysyvästi osa-aikaiseksi.

Irtisanomisajan palkkaa laskettaessa oli yhdeltä kuukaudelta maksettavan palkan määränä pidettävä A:n keskimääräistä kuukausiansiota ennen äitiys- ja vanhempainloman alkamista lisättynä edellä mainitun yleissitovan työehtosopimuksen nojalla keittäjän palkkaan 1.4.1990 alkaen tullutta palkankorotusta vastaavalla määrällä. A:lle yhdeltä kuukaudelta kuuluneena palkkana oli pidettävä 3 507,51 markkaa.

Näillä ja muilla mainitsemillaan perusteilla kihlakunnanoikeus on velvoittanut B Ky:n, B:n ja C:n yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle työsopimuslain 51 §:n 1 momentin mukaisena 7 015,02 markan irtisanomisajan palkkaa ja sen perusteella maksettavaa 701,50 markan lomakorvausta vastaavana vahingonkorvauksena yhteensä 7 716,52 markkaa 16 prosentin korkoineen 27.8.1990 alkaen sekä ajalta 1.4.1989 -10.5.1990 maksamatta jäänyttä lomakorvausta 3 647,81 markkaa 16 prosentin korkoineen 8.6.1990 alkaen ja odotusajan palkkaa 841,80 markkaa 16 prosentin korkoineen 27.8.1990 alkaen sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 6 000 markalla 16 prosentin korkoineen 10.9.1991 lukien.

Valtiota vastaan ajetusta kanteesta kihlakunnanoikeus on vahvistanut, että A:lla oli yhtiöltä, B:ltä ja C:ltä edellä todetut perusteeltaan ja määriltään selvitetyt työpalkkasaatavat.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi B Ky, B ja C olivat valittamalla saattaneet jutun, on lausunut, että yhtiö oli irtisanonut kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitulla 5.5.1990 päivätyllä työsopimuksen irtisanomisilmoituksella A:n työsopimuksen päättymään 7.6.1990. Yhtiö oli ilmoittanut irtisanomisen perusteeksi yhtiön harjoittaman kahvila- ja ravintolatoiminnan lopettamisen, mitä perustetta A ei ollut kiistänyt. Hovioikeus on katsonut, että yhtiöllä oli ollut oikeus liiketoiminnan lopettamisen johdosta työsopimuslain 37 a §:n mukaisesti lain 37 § 4 momentin (30/1985) estämättä irtisanoa tuolloin hoitovapaalla olleen A:n työsopimus. Koska A oli ollut irtisanomisajan hoitovapaalla eikä siten työnantajan käytettävissä, yhtiö ei ollut velvollinen maksamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa.

Hovioikeus on, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, hylännyt kanteen vahingonkorvausta koskevalta osalta ja vapauttanut yhtiön, B:n ja C:n suorittamasta A:lle 7 716,52 markkaa korkoineen. Lomakorvausta ajalta 1.4.1989 - 10.5.1990, odotusajan palkkaa ja oikeudenkäyntikuluja sekä A:n saatavan vahvistamista koskevilta osilta kihlakunnanoikeuden päätös on jäänyt pysyväksi.

A on velvoitettu korvaamaan yhtiön, B:n ja C:n yhteiset oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1 100 markalla 16 prosentin korkoineen 12.5.1992 lukien.