Kihlakunnanoikeus on A:n Keskinäistä yhtiötä Yrittäjäinvakuutus-Fenniaa vastaan ajamasta kanteesta lausunut, että A oli 23.2. - 20.3.1989 ollut erään matkatoimiston järjestämällä matkalla Keniassa ja Seychelleilla. A:n vasemman jalan akillesjänne oli 27.2.1989 katkennut matkaan kuuluneella safariretkellä hänen liukastuessaan jokea ylitettäessä. A oli päässyt Nairobin sairaalaan vasta kolmen päivän kuluttua loukkaantumisesta, kun yhteyttä Nairobiin ei ollut saatu aikaisemmin. Sairaalassa A:n jalka oli laitettu kipsiin eikä häntä ollut otettu potilaaksi sairaalaan.

Tapaturman satuttua A oli jo safariretkellä päättänyt palata mahdollisimman pian Suomeen ja heti sairaalasta päästyään hän oli yrittänyt järjestää lentotoimiston välityksellä paluulentoa Nairobista Suomeen. Kun se ei kuitenkaan ollut onnistunut, hän oli jatkanut matkaa Keniasta Seychelleille alkuperäisen matkaohjelman mukaisesti. Paluumatkan järjestäminen ei ollut onnistunut myöskään sieltä ja A oli lukuisista yrityksistään huolimatta päässyt palaamaan takaisin Suomeen vasta alkuperäisen matkaohjelman mukaisella paluulennolla.

A oli loukkaantumisensa jälkeen joutunut käyttämään aikansa vammansa hoitoon eikä hän ollut voinut osallistua matkaohjelmaan. Matkan osanottajille oli ollut varattuna muun muassa kalastusmatkoja. Myös A:n osanotto safariretkille oli vamman vuoksi keskeytynyt.

Kirurgian erikoislääkärin Arvo Frimanin 30.9.1989 antaman lausunnon mukaan A:n vasemmassa pohkeessa oli 21.3.1989 todettu akillesjänteen katkeamisen jälkitila. Lausunnon mukaan akillesjänteen katkeaminen oli pyrittävä hoitamaan leikkauksellisesti noin viikon sisällä vammautumisen tapahtumisesta. Todennäköistä oli, että Nairobissa vammaa hoitanut lääkäri oli tehnyt väärän taudinmäärityksen ja hoitanut vammaa nilkan nivelsiteitten repeämänä kahden viikon kipsauksella.

A oli ollut vammansa vuoksi työkyvytön 27.2.1989 lähtien.

A:lla oli ollut Keskinäisen yhtiön YrittäjäinvakuutusFennian myöntämä matkustajavakuutus, jonka vakuutusehtojen 6.3.1 kohdan mukaan matkan keskeytymisen vuoksi maksettiin sairaalahoidon tai ennenaikaisen matkalta paluun takia korvausta menetetyistä matkapäivistä. Vakuutusehtojen 6.3.2 kohdan mukaan, jos vakuutettu menetti 3/4 kaikista matkapäivistään, katsottiin hänen menettäneen kaikki matkapäivänsä.

A:n matka oli keskeytynyt mainitun tapaturman vuoksi. A ei kuitenkaan lukuisista yrityksistään huolimatta ollut saanut järjestettyä paluulentoa eikä palattua matkalta ennen varsinaisen matkaohjelman päättymistä. Koska A oli kuitenkin yrittänyt palata ja koska hänen vammansa olisi ehdottomasti edellyttänyt leikkaushoitoa, kihlakunnanoikeus on katsonut vakuutuksen mainitut vakuutusehdot tässä tapauksessa oikeustoimilain 36 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomiksi. A:n kohdalla tilanne oli ollut pikemminkin verrattavissa ennenaikaiseen matkalta palaamiseen tai sairaalahoitoon.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle korvaukseksi menetetyistä matkapäivistä vaaditut 19 170 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.4.1989 lukien sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 13 185,60 markalla 16 prosentin korkoineen 4.5.1990 lukien.

Yhtiö oli saattanut jutun hovioikeuden tutkittavaksi vaatien kanteen hylkäämistä tai tutkimatta jättämistä sen vuoksi, että A, joka haastehakemuksessa oli perustanut vaatimuksensa vain vakuutusehtojen tulkintaan, oli kihlakunnanoikeudessa uutta haastetta ottamatta vedonnut myös siihen, että vakuutusehto oli kohtuuton. Yhtiö on vaatinut myös A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa korkoineen.

Hovioikeus on lausunut, että kanteen muuttamiseksi ei oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan ollut katsottava sitä, että kanteen tueksi esitettiin uusia seikkoja, ellei asia sen johdosta muuttunut toiseksi. Kun A:n kanteen sisältönä oli oikeus saada korvaus vakuutussopimuksen perusteella, ei asia ollut muuttunut toiseksi, vaikka A oli kihlakunnanoikeudessa asiaa käsiteltäessä vedonnut myös siihen, että vakuutusehtoa oli pidettävä kohtuuttomana. Kysymyksessä ei siten ollut kielletty kanteen muuttaminen.

A oli matkan aikana loukkaantunut kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla.

A:n vamman asianmukainen hoito olisi A:sta 30.9.1989 annetun lääkärintodistuksen mukaan edellyttänyt välitöntä leikkausta ja siis sairaalahoitoa. Tuolloin matkustajavakuutuksen ehdon 6.3.1 kohdan mukaan A:lla olisi ollut oikeus korvaukseen menetetyistä matkapäivistä.

Ehto oli vakuutuksenantajien laatima vakioehto, jota ei saanut tulkita vakuutuksenottajan vahingoksi. A oli pyrkinyt vakuutussopimuksen osapuolena menettelemään asianmukaisesti hakeutumalla hoitoon niin pian kuin mahdollista. A ei ollut itse voinut vaikuttaa siihen, että häntä ei ollut otettu sairaalahoitoon. Hänellä oli samanlainen oikeus korvaukseen matkan keskeytymisen vuoksi kuin jos hän olisi ollut asianmukaisesti sairaalahoidossa.

A oli myös näyttänyt pyrkineensä keskeyttämään matkansa, mikä ei kuitenkaan hänestä riippumattomista syistä ollut onnistunut. Siten A:lla oli tälläkin perusteella oikeus korvaukseen.

A:lla oli oikeus korvaukseen menetetyistä matkapäivistä. Ottaen huomioon vamman laadun hän oli menettänyt ainakin kolme neljäsosaa matkapäivistä ja hänellä oli siten vakuutusehtojen 6.3.2 kohdan perusteella oikeus saada korvaus kaikista matkapäivistä eli matkan koko hinta.

Näillä perusteilla hovioikeus on jättänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen voimaan. Yhtiö velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 1 300 markkaa 16 prosentin korkoineen 16.1.1992 lukien.