A on B:lle 1.8.1991 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla kertonut, että hän oli huhtikuussa 1982 mennyt B:n palvelukseen kotiapulaisen työhön. Hänen kuukausipalkkansa oli ollut 6 232 markkaa. Työnantaja oli 1.3.1991 irtisanonut työsuhteen päättyväksi 1.4.1991.

A oli muuten hyväksynyt tapahtuneen, mutta jo tuolloin katsonut, että irtisanomisaika tässä työsuhteessa oli kolme kuukautta. Tästä hän oli 12.3.1991 kirjallisestikin ilmoittanut työnantajalle. Maaliskuun aikana hän oli vielä ilmoittanut työnantajalle olevansa valmis tulemaan töihin koko kolmen kuukauden irtisanomisajaksi. Työnantaja oli kuitenkin kieltänyt häntä palaamasta työhön 1.4.1991 jälkeen.

Asianosaisten välillä ei ollut kirjallista työsopimusta eikä irtisanomisajasta ollut sovittu mitään. Työnantaja oli katsonut, että koska alalla ei ollut työehtosopimusta eikä muusta ollut sovittu, irtisanomisaika oli kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 27 §:n mukaan yksi kuukausi.

Uudenmaan työsuojelupiirin työläistarkastaja oli 18.3.1991 kirjallisesti ilmoittanut A:lle kysymyksessä olevan 27 §:n tulkintanaan, että irtisanomisaika oli tässä tapauksessa työsopimuslain 38 §:n säännösten mukaisesti kolme kuukautta.

Kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 27 § säänteli osapuolten sopimusvapautta. Irtisanomisaikaa ei saanut, toisin kuin työsopimuslain mukaan, lainkaan sopia 14 vuorokautta lyhyemmäksi. Vähintään yhden kuukauden irtisanomisaikaa oli kuitenkin noudatettava tietyissä tapauksissa, vaikka olisi sovittu lyhyemmästä irtisanomisajasta. Pykälä ei säännellyt sellaisia tapauksia, joissa irtisanomisajasta ei ollut lainkaan sovittu.

Lain 1 §:n 2 momentin mukaisesti kotitaloustyöntekijän työsopimukseen sovellettiin työsopimuslain säännöksiä, ellei kysymyksessä olevassa laissa ollut toisin säädetty. Koska kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetussa laissa ei ollut säädetty työsopimuksen irtisanomisajasta niissä tapauksissa, joissa asiasta ei ollut sovittu, A:n työsuhteessa oli noudatettava työsopimuslain mukaisia irtisanomisaikoja.

A:n työsuhteen irtisanomisaika oli näin ollen työsopimuslain määräysten mukainen kolme kuukautta. Hänen ei ollut sallittu tehdä työtänsä tuota kolmen kuukauden irtisanomisaikaa eikä hänelle ollut suoritettu siitä korvausta.

Sen vuoksi A on vaatinut, että B velvoitettaisiin suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa kahdelta kuukaudelta ajalta 2.4. - 1.6.1991 yhteensä 12 464 markkaa ja lomakorvausta ajalta 1.4. - 1.6.1991 1 178,40 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen 2.6.1991 lukien, sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöspäivästä lukien.

B on vaatinut kanteen hylkäämistä perusteettomana mutta myöntänyt kanteen määrällisesti oikeaksi.

B on lausunut, että kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 1 §:n 2 momentin määräys osoitti, että kysymyksessä oli erityislaki suhteessa työsopimuslakiin, joka oli tuon soveltamissäännöksen mukaisesti toissijainen ja luonteeltaan yleislaki.

Tämän erityislain 27 §:ssä oli irtisanomisaikasäännös, jossa lainsäätäjä työsopimuslain 38 §:ää vastaavasti oli tarkoittanut asettaa rajat osapuolten sopimusvapaudelle. Kummassakaan lainkohdassa ei estetty esimerkiksi sopimasta työntekijän kannalta minimiehtoja paremminkin ehdoin irtisanomisajasta. Samalla kumpikin lainkohta osoitti ne minimiehdot, joita irtisanomisajan suhteen oli työntekijän hyväksi noudatettava, jos asiasta ei ollut sovittu.

Mainitun 27 §:n 1 momentin toinen virke, joka nimenomaisesti koski nyt kysymyksessä olevaa tapausta, ei sisältänyt mainintaa mistään sopimisesta. Ensimmäinen virke, jossa sopimisesta oli ylipäätään puhuttu, ei sekään voinut tarkoittaa, että määräystä noudatettaisiin ainoastaan, jos todella oli jotain sovittu, ja että se sivuutettaisiin heti, jos mitään ei ollutkaan sovittu.

Raastuvanoikeus, joka oli myöntänyt A:lle maksuttoman oikeudenkäynnin korvausvelvollisuudetta valtiolle 25.3.1991 lukien ja määrännyt yleisen oikeusavustajan C:n hänen oikeudenkäyntiavustajakseen, on katsonut jutussa selvitetyksi, että A oli ollut B:n palveluksessa kotiapulaisena huhtikuusta 1982 alkaen. B oli 1.3.1991 irtisanonut työsuhteen päättymään 1.4.1991.

Kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 1 §:n mukaan lakia sovellettiin laissa mainituin poikkeuksin työntekijään, joka työsopimuksen perusteella teki kotitaloustyötä työnantajan kodissa. Työsopimukseen oli sovellettava työsopimuslain säännöksiä, jollei kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetussa laissa toisin säädetty.

Kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 5 luvussa säädettiin työsopimuksen lakkaamisesta. Lain 27 §:ssä säädettiin, että työsopimuksen irtisanomisaikaa ei saanut sopia lyhyemmäksi kuin 14 päiväksi. Työnantajan oli kuitenkin noudatettava vähintään kuukauden irtisanomisaikaa, jos työntekijä irtisanomisen tapahtuessa oli sairaana taikka jos työntekijän palkkaetuihin kuului asunto ja ruoka tai hänen työsuhteensa oli kestänyt vähintään viisi vuotta.

Työsopimuslain 1 §:n 3 momentissa säädettiin, että jos erityinen laki sisälsi työsopimuslaista poikkeavia säännöksiä, oli niitä noudatettava.

Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi kotitaloustyöntekijän työsuhteesta (19/1975) todettiin erityisperusteluissa esityksen 27 §:n osalta, että "työsopimuslain säännöksiä työsopimuksen lakkaamisesta sovelletaan myös kotitaloustyöhön siltä osin kuin tähän lakiin ei sisällytetä poikkeavia säännöksiä".

Raastuvanoikeus on todennut, että kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 27 §:ssä oli säädetty työnantajan noudatettavasta työsuhteen keston perusteella määräytyvästä vähimmäisirtisanomisajasta, eikä näin ollen ollut syytä soveltaa työsopimuslain 38 §:ssä säädettyjä yleismääräyksiä irtisanomisajasta.

Näillä perusteilla kanne on hylätty. Raastuvanoikeus on katsonut, että A:lla oli ollut perusteltua aihetta oikeudenkäyntiin, mistä syystä asianosaiset ovat saaneet itse kärsiä oikeudenkäyntikulunsa asiassa.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, on jättänyt jutun raastuvanoikeuden päätöksen varaan.

A on velvoitettu suorittamaan B:lle korvaukseksi vastauskuluista 1 000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.