Metallityöväen Liitto r.y. on Vuosaaren Konepaja Oy:n konkurssipesälle 16.10.1990 ja Suomen valtiolle 14.1.1991 tiedoksi toimitettujen haasteiden nojalla kertonut, että A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, U, V, W, X, Y, Z ja Å, jotka olivat siirtäneet työsuhteesta johtuvat saatavansa yhdistykselle perittäväksi, olivat työskennelleet työsopimuslain 1 §:n mukaisessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa Vuosaaren Konepaja Oy:n palveluksessa. Työntekijöille oli 9.3.1990 annettu seuraava ehdollinen irtisanomisilmoitus: "Mikäli Vuosaaren Konepaja Oy asetetaan 9.3.1990 Helsingin raastuvanoikeudelle jätettävän hakemuksen perusteella konkurssiin, päättyy kunkin työntekijän työsuhde konkurssin johdosta kahden viikon kuluttua sanotusta päivästä eli 23.3.1990." Yhtiö oli asetettu konkurssiin 13.3.1990.

Työntekijöiden työsuhteita ei ollut irtisanottu konkurssipesän toimesta. Yhdistys oli 18.4.1990 jättänyt Uudenmaan läänin työvoimapiirin toimistolle palkkaturvahakemuksen. Työvoimapiirin toimisto oli 25.5.1990 antamallaan päätöksellä konkurssipesän kiistettyä saatavat hylännyt hakemuksen.

Yhdistys oli yhtiön konkurssissa valvonut irtisanomisajan palkat. Helsingin raastuvanoikeus oli hylännyt yhdistyksen valvonnan 6.9.1990 antamassaan konkurssituomiossa sillä perusteella, että saatavat olivat massavelkaa.

Työntekijöillä oli oikeus saada hyväkseen työsuhteen kestoaikaan ja työehtosopimukseen perustuva irtisanomisaika, koska konkurssipesä ei ollut irtisanonut työsopimuksia konkurssin perusteella.

Yhdistys on vaatinut, että konkurssipesä velvoitetaan suorittamaan sille mainittujen työntekijöiden osalta irtisanomisajan palkkaa sekä vuosilomakorvausta irtisanomisajalta yhteensä 391 942,26 markkaa 16 prosentin korkoineen 13.3.1990 lukien ja että palkkaturvalain perusteella vahvistetaan valtiota vastaan, että yhdistyksellä on konkurssipesältä mainitut saatavat. Lisäksi yhdistys on vaatinut, että konkurssipesä velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Konkurssipesä ja valtio ovat kiistäneet kanteet sekä vaatineet niiden hylkäämistä.

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että Vuosaaren Konepaja Oy:n toimitusjohtaja oli 9.3.1990 noin kello 8.00 aikaan irtisanonut kanteessa tarkoitettujen työntekijöiden toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset kanteessa kerrotulla ehdollisella ilmoituksella. Ilmoituksessa oli lisäksi ollut päiväys ja toimitusjohtajan allekirjoitus. Yhdistyksen puolelta oli myönnetty, että kaikki työntekijät olivat saaneet irtisanomisilmoituksen. Yhdistys sekä konkurssipesä ja valtio olivat kaikki myöhemmin hyväksyneet yhtiön toimitusjohtajan ehdollisen ilmoituksen irtisanomisilmoitukseksi.

Työntekijöille oli maksettu irtisanomisajan palkkaa vuosilomakorvauksineen ajalta 9.3. - 23.3.1990.

Konkurssihakemus oli jätetty Helsingin raastuvanoikeuteen velallisen toimesta 9.3.1990 kello 10.40, jolloin konkurssin oli katsottava alkaneen, kun tuomioistuin oli sittemmin asettanut yhtiön konkurssiin. Asiassa oli annettu konkurssituomio 6.9.1990.

Konkurssipesän väliaikainen pesänhoitaja oli 14.3.1990 ilmoittanut suullisesti pääluottamusmiehelle katsovansa, että toimitusjohtajan toimittama irtisanominen oli laillinen ja kieltäytynyt antamasta pesän puolesta muuta irtisanomisilmoitusta.

Konkurssipesän uskottu mies oli 23.3.1990 lähettänyt vahvistuskirjeet työsuhteen päättymisestä samana päivänä eli 23.3.1990 toimitusjohtajan toimittaman irtisanomisen mukaisesti.

Raastuvanoikeus on lausunut työsopimuslain 41 §:n 1 momentin tarkoittaman irtisanomisen olevan niin sanottu poikkeuksellinen irtisanominen, jossa työlainsäädännön yleisestä työntekijän suojeluperiaatteesta poiketen työntekijän etu joutui väistymään työnantajan edun tieltä. Tämän vuoksi työsopimuslain mainittua säännöstä oli tulkittava suppeasti.

Oikeuskirjallisuudessa oli oltu yksimielisiä siitä, että työsopimuslain 41 §:n 1 momentin mukainen työnantajan irtisanomisoikeus kuului konkurssipesälle ja merkitystä oli annettu konkurssiin asettamisen ja irtisanomisen väliselle ajalliselle yhteydelle. Vaikka tässä asiassa irtisanomisella ja konkurssiin asettamisella oli katsottava olevan ajallinen yhteys sekä konkurssipesän puolesta oli sittemmin hyväksytty toimitusjohtajan toimittama irtisanominen, raastuvanoikeus on katsonut, että irtisanomista työsopimuslain 41 §:n 1 momentin nojalla ei voitu toimittaa ennen konkurssiin asettamista eikä muiden kuin konkurssipesän toimitsijamiesten toimesta tai valtuutuksesta.

Väliaikaisen pesänhoitajan ja uskotun miehen aikaisemmin konkurssipesän puolesta suorittamaa kahta toimenpidettä ei ollut katsottava laillisesti suoritetuksi työsopimuslain 41 §:n mukaiseksi irtisanomiseksi vaan pikemminkin konkurssipesän puolesta tehdyiksi oikeudellisiksi arvioinneiksi toimitusjohtajan irtisanomisesta.

Näin ollen raastuvanoikeus on katsonut yhtiön toimitusjohtajan 9.3.1990 suorittamien irtisanomisten tapahtuneen yhtiön puolelta. Siten irtisanomisiin tuli soveltaa normaaleja irtisanomisaikoja eikä työsopimuslain 41 §:n 1 momentin poikkeuksellista 14 päivän irtisanomisaikaa.

Sillä seikalla ei ollut merkitystä, olivatko työntekijät tosiasiallisesti tehneet työtä, koska todistajan kertoman mukaan työnantajan taholta oli annettu ymmärtää, että työnteko oli loppunut, eikä työnantaja ollut osoittanut tehtäviä töitä.

Kyseessä olevat palkkasaatavat olivat konkurssipesän niin sanottua massavelkaa.

Suomen valtioon kohdistetun vaatimuksen osalta raastuvanoikeus on lausunut, ettei yhdistys ollut antanut kokonaisuudessaan raastuvanoikeuteen 25.5.1990 annettua palkkaturvapäätöstä, josta olisi selvinnyt, mitä ja miltä ajalta olevia palkkoja päätös koski sekä milloin päätös oli annettu tiedoksi. Raastuvanoikeudelle ei ollut myöskään esitetty selvitystä siitä, mitä vaatimuksia yhdistys oli konkurssissa mahdollisesti tehnyt. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on jättänyt asian tältä osalta tutkimatta.

Raastuvanoikeus on hyläten mainitseminsa perustein vaatimukset A:n, G:n, R:n, Y:n ja Å:n osalta, velvoittanut konkurssipesän suorittamaan yhdistykselle 329 127 markkaa 75 penniä 16 prosentin korkoineen 13.3.1990 lukien ja korvaamaan yhdistyksen oikeudenkäyntikulut 15 000 markalla 16 prosentin korkoineen 5.9.1991 lukien.

Nyt kysymyksessä olevalta osalta yhdistys ja konkurssipesä olivat saattaneet jutun hovioikeuden tutkittavaksi.

Siltä osalta kuin kanne oli perustettu palkkaturvalain määräyksiin tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista vain kysymys saatavan perusteesta ja suuruudesta. Palkkaturvalain 7 §:n 2 momentissa kanteen nostamiselle asetetun määräajan noudattamatta jättäminen ei estänyt uuden palkkaturvaa koskevan hakemuksen tekemistä ja seuraamukset määräajan noudattamatta jättämisestä liittyivät ainoastaan hallinnollisessa menettelyssä ratkaistavaan palkkaturvan maksettavaksi määräämiseen. Tämän vuoksi raastuvanoikeuden ei olisi tullut mainitsemillaan perusteilla jättää kannetta tutkimatta.

Viivästyksen välttämiseksi ja asian selvitettyyn tilaan nähden hovioikeus on tutkinut myös valtioon kohdistetun kanteen.

Raastuvanoikeuden päätöksessä kerrottu 9.3.1990 tapahtunut työntekijöiden irtisanominen oli toimitettu edellyttäen, että yhtiö sen omasta hakemuksesta asetettiin konkurssiin, mikä edellytys oli täyttynyt vajaan kahden tunnin kuluttua irtisanomisten toimittamisesta. Konkurssipesä oli hyväksynyt irtisanomiset ja pitänyt niitä pätevinä. Asiassa ei ollut edes väitetty, että työntekijät eivät olisi tienneet, että yhtiö oli asetettu konkurssiin. Irtisanomiset olivat tapahtuneet työsopimuslain 41 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla yhtiön joutuessa konkurssitilaan.

Edellä mainituilla ja muutoin raastuvanoikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen ja hylännyt yhdistyksen kanteen sekä konkurssipesään että valtioon kohdistettuna. Konkurssipesä on vapautettu suorittamasta yhdistykselle tuomittuja 329 127,75 markkaa korkoineen ja korvaamasta yhdistyksen oikeudenkäyntikuluja 15 000 markkaa korkoineen.