1993 false

KKO:1993:114

Ään.

Varusmiehiä oli puolustusvoimien ampumaleirillä loukkaantunut, kun eräs varusmiehistä oli koulutuksen yhteydessä maalialueella astunut maassa piilossa olleen räjähtämättömän ontelokranaatin päälle ja se oli räjähtänyt. Vaikka harjoituksen suunnittelijoiden, toteuttajien tai kenenkään ampumarata-alueen raivauksesta vastuussa olevan sotilashenkilön ei voitu havaita syyllistyneen virheisiin tai laiminlyönteihin, valtio oli sotilasvammalakiin perustuvan korvausvelvollisuuden lisäksi vahingonkorvausvastuussa varusmiehiin nähden, kun opetusjärjestelmä oli edellyttänyt varusmiesten liikkumista vaarallisella alueella eikä näillä ollut mahdollisuutta siitä koulutuksen puitteissa kieltäytyä tai havaita kaikkia alueella olevia räjähtämättömiä ammuksia.

ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY Kanteet Valkealan kihlakunnanoikeudessa

A ja viisi muuta henkilöä ovat kertoneet, että B ampumaleirin johtajana, C ammunnan johtajana, D ammunnan johtajan apulaisena ja E varo-upseerina olivat 27.4.1984 Mäntyharjun kunnan Pahkajärven harjoitusalueella johtaessaan ja valvoessaan varusmieskoulutukseen kuulunutta näytösammuntaa kertasingolla ja C:n ammuttua kaksi laukausta maalina olleeseen metallisäilöön vieneet 50 varusmiehen suuruisen osaston raivaamattomalle ampuma-alueelle.

Osaston mentyä tarkastamaan ammunnan tulosta maalipaikalle, oli samalle alueelle aiemmin ammuttu ja räjähtämättä jäänyt ammus päälleastumisen seurauksena räjähtänyt, jolloin 25 varusmiestä oli saanut eri asteisia sirpalevammoja. Muun muassa A oli saanut vähäistä vakavampia vammoja.

Sen vuoksi A ja hänen myötäpuolensa ovat vaatineet, että valtio velvoitetaan suorittamaan heille korvauksia sillä perusteella, että vahinko oli sattunut sellaisen vaarallisen toiminnan yhteydessä, josta korvausvelvollisuus aiheutui tuottamuksesta riippumatta ankaran vastuun periaatteen nojalla, ja myös sillä perusteella, että valtio B:n, C:n, D:n ja E:n työnantajana oli näiden tuottamuksesta johtuen vastuussa vahingosta vahingonkorvauslain nojalla.

A on valtiolle 15.8.1985 tiedoksiannetun haasteen nojalla vaatinut korvaukseksi kivusta ja särystä 50 000 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 120 540 markkaa ja pysyvästä kosmeettisesta haitasta 35 000 markkaa, kaikki määrät 16 prosentin korkoineen 27.4.1984 lukien ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 16 prosentin korkoineen.

VASTAUS

Valtio on kiistänyt kanteet lausuen muun muassa, ettei se ole vastuussa vahingoista tuottamuksesta riippumatta. Korvausmäärien osalta valtio on katsonut, että määrättäessä korvauksia pysyvästä viasta ja haitasta oli vähentävänä tekijänä otettava huomioon sotilasvammalain nojalla suoritettavat elinkorot.

Kihlakunnanoikeuden päätös 29.6.1989

A ja hänen myötäpuolensa ovat muiden ohella varusmiehinä palveluksessa ollessaan saaneet 27.4.1984 sattuneessa kanteissa kerrotussa räjähdyksessä sirpalevammoja. Korkeimman oikeuden 12.5.1989 rikosasiassa antamalla päätöksellä on syytteet B:tä, C:tä, D:tä ja E:tä vastaan hylätty. He eivät siten ole tuottamuksellaan aiheuttaneet vahinkoja.

Vahingot ovat syntyneet tilanteessa, josta korvausvelvollisuus on valtiolla sotilasvammalain säännösten nojalla. Kihlakunnanoikeus on katsonut tämän merkitsevän vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:n nojalla sitä, että vahingonkorvausvelvollisuus ei voi määräytyä vahingonkorvauslain säännösten nojalla niin sanotun ankaran vastuunkaan nojalla. Sen vuoksi valtio ei ollut vaaditulla perusteella velvollinen suorittamaan kantajille korvauksia. Korvaukset jäävät siihen, mitä A ja hänen myötäpuolensa olivat saaneet tai tulevat vielä ehkä saamaan sotilasvammalain nojalla tuon lain säätämässä järjestyksessä.

Kihlakunnanoikeus on mainituilla perusteilla hylännyt esitetyt vaatimukset.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 31.12.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A myötäpuolineen oli saattanut asian, on perusteluinaan todennut seuraavaa.

Vaikka rikosoikeudenkäynnissä oli jäänyt näyttämättä, että B, C, D ja E olisivat kysymyksessä olevan onnettomuuden sattuessa syyllistyneet heidän syykseen väitettyihin palvelusrikkomuksiin ja ruumiinvammojen tuottamuksiin, ei pelkästään tämä seikka ratkaissut kysymystä siitä, voiko valtio B:n, C:n, D:n ja E:n työnantajana olla vastuussa näiden viaksi väitetyllä tuottamuksella aiheutetuista vahingoista. Näyttämättä kuitenkin on jäänyt, että B, C, D tai E olisivat tuottamuksellaan aiheuttaneet mainittuja vahinkoja.

Tuottamuksesta riippumaton ankara vahingonkorvausvastuu ei määräytynyt vahingonkorvauslain nojalla.

Hovioikeus on edelleen katsonut, että tuottamuksesta riippumaton valtion ankara vahingonkorvausvastuu sotilasvammalain piiriin kuuluvien tapaturmien seuraamuksista ei ollut sanotussa laissa säädettyä vastuuta laajempi.

Muutoin hovioikeus on hyväksynyt kihlakunnanoikeuden perustelut ja jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 24.4.1992. A myötäpuolineen on toistanut esittämänsä vahingonkorvausvaatimukset ja vaatinut valtion velvoittamista suorittamaan oikeudenkäyntikulujen korvausta kaikkien oikeusasteiden osalta 16 prosentin korkoineen.

Suomen valtio on puolustusministeriön edustamana antanut siltä pyydetyn vastauksen ja vaatinut korvausta vastauskuluista.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 21.9.1993 Perustelut

Pahkajärven ampumaleirialuetta on vuosia käytetty puolustusvoimien ampuma-alueena. Ammuntojen yhteydessä räjähtämättä jääneet ammukset on annettujen määräysten mukaisesti ammunnan jälkeen pyritty paikantamaan ja merkitsemään, mikä ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksissa onnistunut. Alueen raivaus räjähtämättömistä ammuksista on tapahtunut raivausleireillä kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin.

Ennen onnettomuusajankohtaa 27.4.1984 oli ampuma-alue raivattu 3. - 7.10.1983. Tämän raivauksen jälkeen oli järjestetty 18 ammuntaa tai ampumaleiriä. Niissä alueelle oli jäänyt räjähtämättömiä kranaatteja, joista osa oli saatu tuhotuksi. Asiassa kuultujen todistajien mukaan raivausleireillä voitiin räjähtämättömiä ammuksia etsiä käytännön syistä vain näköhavainnoin. Kranaatit saattoivat peittyä maastoon niin, ettei niitä löydetty. Puolustusvoimien piirissä oli periaatteessa hyväksytty, että maalialueelle voitiin koulutuksen yhteydessä mennä, vaikka räjähtämättömien ammusten päälleastumisriski oli olemassa ja se oli tiedossa.

Asiassa saadun selvityksen mukaan onnettomuus on aiheutunut siitä, että singon käyttöä koskeneen koulutuksen yhteydessä joku varusmiehistä oli astunut maassa piilossa olleen räjähtämättömän ontelokranaatin päälle. A ja hänen myötäpuolensa ovat loukkaantuneet räjähdyksessä.

A on saanut sirpalevamman oikeaan silmäänsä, johon on kehittynyt kaihi, ja silmän näkökyky on pysyvästi alentunut 0,25:een. Lisäksi A on saanut sirpalehaavoja kasvoihin, eri puolille vartaloa, oikeaan yläraajaan ja molempiin alaraajoihin ja haavoista on jäänyt arpia. Hänen alaetuhampaistaan kolme on murtunut.

Sotilasvammalain 1 §:n mukaan korvataan asevelvolliselle aiheutunut ruumiinvamma tai sairaus. Korvausvelvollisuuden edellytyksenä on, että vamma tai sairaus on aiheutunut palveluksesta. Korvauksena lain 4 §:n mukaan annetaan vahingoittuneelle tai sairastuneelle itselleen sairaanhoitoa, päivärahaa, elinkorkoa ja täydennyskorkoa sekä hänen omaisilleen huoltoeläkettä ja lisähuoltoeläkettä sekä kuolinpesälle hautausapua. Sen sijaan sotilasvammalain nojalla ei suoriteta korvausta kivusta ja särystä. Sotilasvammalain nojalla suoritettu elinkorko korvaa osittain myös vammasta aiheutunutta yleistä haittaa.

Sotilasvammalain 41 §:n mukaan saa mainitun lain nojalla korvausta saanut vaatia korvausta myös siltä, joka muun lain mukaan on korvausvelvollinen. Näin vahvistettavasta korvauksesta on siihen oikeutetulle määrättävä säännöksen mukaan suoritettavaksi ainoastaan niin paljon kuin sanottu korvaus on sotilasvammalain mukaista vastaavaa korvausta suurempi. Säännöksestä ilmenee, että sotilasvammalaki ei estä tuomitsemasta korvausta muulla perusteella, jos muu laki antaa vahingoittuneelle parempaa korvausturvaa. Sotilasvammalaissa ei ole myöskään säännöstä, joka rajoittaisi muun lain perusteella korvaamasta sellaisia vahinkolajeja, joita sotilasvammalaki ei tunne. Näin ollen sotilasvammalaki ei estä vaatimasta korvauksia kanteissa mainituilla perusteilla.

Asiassa on kysymys siitä, voidaanko Suomen valtion katsoa olevan tuottamuksesta riippumattomassa vahingonkorvausvastuussa asevelvollisiin nähden, jotka ovat vammautuneet säännönmukaisessa rauhanaikaisessa harjoituksessa.

Vahingonkorvausvastuun lähtökohtana on ollut tuottamusvastuu ja ankaran vastuun suuntaan on yleensä edetty vain lainsäädännöllisin ratkaisuin. Vahingonkorvausvastuun laajentamiseen tuottamuksesta riippumattoman vastuun suuntaan ilman lainsäädännön tukea on suhtauduttu varovasti.

Vanhastaan on kuitenkin katsottu, että tuottamuksesta riippumaton vahingonkorvausvastuu voi tulla kysymykseen tilanteissa, joissa vahingonkärsijä on asetettu erityiselle vaaralle alttiiksi.

Esillä olevassa tapauksessa vahingoittuminen on sattunut lainmukaisessa sotilaallisessa harjoituksessa. Sen enempää harjoituksen suunnittelijoiden kuin toteuttajienkaan tai kenenkään tietyn ampumarata-alueen raivauksesta vastuussa olevan sotilashenkilön ei ole voitu havaita syyllistyneen virheisiin tai laiminlyönteihin.

Normaalin tuottamusarvostelun pohjalta lähdettäessä päädytään siihen, ettei valtiolla ole vahingonkorvausvastuuta. Kuitenkin puolustusvoimien ja kantahenkilökunnan tiedossa on ollut jo ennalta, että kaikkia ampumarata-alueelle pudonneita räjähtämättömiä kranaatteja ei ole kyetty havaitsemaan eikä raivaamaan. Tästä on aiheutunut vahingoittumisen vaaraa alueella liikkuville. Tästä huolimatta harjoitukset on jo vuosia järjestetty samalla alueella ja sinkoharjoituksissa on normaaliin opetukseen kuulunut tulosten näyttäminen ja opetus sen pohjalta maalina olleen vaarallisella alueella sijainneen panssarilevyn vieressä seisten. Opetusjärjestelmä on edellyttänyt varusmiesten liikkumista vaarallisella alueella.

Tällaisissa oloissa on luonnollista kysyä, kuka kantaa riskin sattuvista vahingoista. Tuottamusarvostelun pohjalta lähdettäessä voidaan todeta, että riskin kantaa vahingoittunut itse, jollei kenenkään voida todeta syyllistyneen virheelliseen menettelyyn tai laiminlyöntiin. Sellaisissa tilanteissa, joissa henkilö ottaa vahingoittumisen riskin tiettyyn toimintaan ryhtyessään, hänellä normaalisti on kuitenkin mahdollisuus välttää riski olemalla ryhtymättä tuohon toimintaan tai ryhtymällä varotoimiin riskin minimoimiseksi. Esillä olevassa tapauksessa näin ei ole ollut asianlaita. Vaikka puolustusvoimissa on tiedetty, että alueella liikkumiseen liittyy vahingoittumisen vaara, se ei ole vaikuttanut koulutusjärjestelyyn eikä varusmiehillä ole ollut koulutuksen puitteissa oikeutta kieltäytyä astumasta vaaralliselle alueelle eikä mahdollisuutta seisomapaikkojaan valitessaan havaita kaikkia räjähtämättömiä ammuksia. Tästä syystä valtion tuottamuksesta riippumaton vahingonkorvausvastuu esillä olevassa tapauksessa on perusteltu.

Siltä osin kuin vaatimus koskee valtion vastuuta B:n, C:n, D:n ja E:n työnantajana näiden tuottamuksen perusteella Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut.

Korkein oikeus on arvioinut A:lle aiheutuneiden korvattavien vahinkojen määrät seuraavasti.

- kivusta ja särystä 11 000 markkaa - pysyvästä viasta ja haitasta 40 000 markkaa - pysyvästä kosmeettisesta haitasta 4 100 markkaa.

Pysyvästä viasta ja haitasta määrätystä korvauksesta on vähennettävä sotilasvammalain nojalla suoritettu elinkorko siltä osin kuin se vastaa yleistä haittaa. Korkein oikeus katsoo vähennyksen A:n osalta olevan 13 000 markkaa.

A ei ole esittänyt perustetta, minkä vuoksi valtio olisi velvollinen suorittamaan korkoa tuomituille korvausmäärille haasteen tiedoksiantoa edeltävältä ajalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan ja valtio velvoitetaan suorittamaan korvauksena

A:lle kivusta ja särystä 11 000 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 27 000 markkaa ja pysyvästä kosmeettisesta haitasta 4 100 markkaa eli yhteensä 42 100 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.8.1985 lukien sekä korvauksena oikeudenkäyntikuluista kihlakunnanoikeuden osalta 15 000, hovioikeuden osalta 2 000 ja Korkeimman oikeuden osalta 3 000 markkaa eli yhteensä 20 000 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Portin: Tosiseikkojen kuvauksen osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Olen samaa mieltä kuin enemmistö myös siltä osin, ettei B:n, C:n, D:n ja E:n ole näytetty toimineen varomattomasti eikä valtio niin ollen ole velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta näiden tuottamuksen perusteella.

Vahingonkorvausoikeuden alalla on säännöksiä, joilla asetetaan vahingonkorvausvelvollisuus tuottamuksesta riippumatta sillä perusteella, että vahinko on aiheutunut vaarallisesta toiminnasta. Esimerkkeinä tällaisesta lainsäädännöstä voidaan mainita rautatienkäytöstä 19.2.1898 annetun lain 1 ja 4 §. Lakia ei 2 §:n mukaan sovelleta rautatien palveluksessa tai työssä olevaan henkilöön, vaan siltä osin on voimassa mitä työnantajan vastuusta on säädetty. Sähkölaitteen tai -laitteiston haltija on 16.3.1979 annetun sähkölain 40 §:n mukaan velvollinen korvaamaan sähkövahingon tuottamuksesta riippumatta eräin laissa mainituin poikkeuksin. Vahingosta, joka ilmaaluksen käyttämisestä ilmailuun aiheutuu henkilölle tai omaisuudelle, jota ei kuljeteta samassa ilma-aluksessa, vastaa 25.5.1923 annetun ilmailulain 6 §:n mukaan ilmaaluksen omistaja ilman tuottamusta. Ydinlaitoksen haltija on 8.6.1972 annetun ydinvastuulain 12 §:n 1 momentin mukaan velvollinen suorittamaan korvausta laissa määritellystä ydinvahingosta tuottamuksesta riippumatta. Tässä jutussa käsiteltävien tapahtumien jälkeen on 21.12.1990 annettu laki taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta. Valtio vastaa 2 §:n nojalla vahingosta tuottamuksesta riippumatta, mutta tuo vastuu ei koske 1 §:n mukaan henkilöä, jolla on oikeus korvaukseen sotilastapaturmalain mukaan.

Oikeuskäytännössä on eräissä tapauksissa sovellettu ankaraa vastuuta ilman nimenomaista lainsäännöstä, kun vahinko on johtunut vaarallisesta toiminnasta. Näin on tehty räjäytystöistä aiheutuneiden vahinkojen osalta m.m. jutussa KKO 1957 II 10 ja useissa myöhemmissä tapauksissa. Palovaarallisen aineen säilyttäjä on tuottamuksesta riippumatta vastannut aineen aiheuttamasta räjähdyksestä (KKO 1969 II 42). Yleistä sääntöä ankarasta vastuusta toiminnan vaarallisuuden perusteella ei tunnu omaksutun.

Puolustusvoimien ammunnat sekä ampumatarvikkeiden ja muiden räjähtävien aineiden käsittely vastaavat ilmeisesti niitä vaarallisuusedellytyksiä, jotka oikeuskäytännössä on hyväksytty ankaran vastuun perusteiksi. Sekä lainsäädännössä että oikeuskäytännössä vastuu ilman tuottamusta toiminnan vaarallisuuden perusteella koskee vastuuta ulkopuolista kohdanneesta vahingosta. Toiminnassa tai järjestelmässä mukana olleen oikeutta korvaukseen arvostellaan usein toisella perusteella.

Asevelvolliselle ja puolustuslaitoksen palveluksessa tai työssä olevalle palveluksessa sattuneesta vammasta suoritetaan tuottamuksesta riippumatta korvausta sotilasvammalain ja 1.1.1991 jälkeen ilmenevästä vammasta 21.12.1990 annetun sotilastapaturmalain nojalla. Taistelussa haavoittuneelle ei tietääkseni ole suoritettu vahingonkorvausta toiminnan vaarallisuuden perusteella ja on vaikeasti ajateltavissa, että lakisääteisen korvausjärjestelmän kanssa rinnan olisi yleiseen vahingonkorvausoikeuteen perustuva sotavammojen korvausjärjestelmä. Mielestäni ei ole perusteltua pitää yllä erilaista korvausjärjestelmää toisaalta taistelussa ja toisaalta rauhanajan harjoituksessa aiheutuneiden vammojen osalta. Hallituksen esityksessä n:o 98/1990 sotilastapaturmalaiksi lausutaan s. 4, että uudistuksen tarkoituksena on säännellä lähinnä rauhanajan palvelusta.

Mainituilla perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta, jonka siis jätän pysyväksi.

Asian laadun vuoksi valtio saa pitää vastauskulut vahinkonaan.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Portin (eri mieltä), Riihelä, Tulenheimo-Takki, Wirilander ja Möller