A on X Oy:lle 9.12.1988 ja B:lle 29.12.1988 toimitetun haasteen nojalla lausunut, että hän oli työskennellyt työsopimussuhteessa yhtiön palveluksessa sen Joensuun tuotantolaitoksella puristimenhoitajana. A oli 16.4.1984 saanut esimieheltään vaneritehtaan viimeistelyosaston työnjohtajalta luvan sahata johonkin aikaan työvuoron kuluessa itselleen tulevia vanerilevyjä. A oli tämän luvan nojalla 17.4.1984 aamuyöllä ryhtynyt sahaamaan niin sanotulla pienellä määrämittasahalla, joka oli ollut hänelle tuttu, koska hän oli useita kertoja tehdessään täytetyötä joutunut sitä käyttämään. A:ta ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa työnjohdon taholta ohjattu ja opastettu käyttämään sahaa turvallisella tavalla. Sahan suojaus oli ollut puutteellinen, koska yläsuojuksen korkeus pöydän pinnasta oli ollut 210 millimetriä. Turvallinen suojaus olisi edellyttänyt, että korkeus olisi ollut korkeintaan 8 millimetriä sahattavan tavaran yläpinnasta. A:n oikea käsi oli sahauksen aikana osunut sahan terään, jolloin hänen sormensa olivat vahingoittuneet. Peukalo oli myöhemmin jouduttu amputoimaan kärkinivelen tasolta ja etusormi keskinivelen tasolta sekä neljäs sormi keskijäsenen puolivälistä. A oli onnettomuuden johdosta ollut työkyvytön 17.4. - 5.10.1984.

Yhtiö oli työsopimuslain 32 §:n 1 momentin ja 51 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneet vahingot, koska yhtiö A:n työnantajana ei ollut huolehtinut A:n työturvallisuudesta ja hänen suojelemisestaan joutumasta työssään alttiiksi tapaturmille.

Yhtiön työturvallisuudesta vastuussa ollut käyttöpäällikkö B ei ollut työturvallisuuslain 29 ja 40 §:n mukaisesti huolehtinut sahan varustamisesta tarpeellisilla suojalaitteilla eikä saman lain 34 §:n mukaisesti A:n ohjaamisesta ja opastamisesta turvalliseen sahan käyttämiseen. Sen vuoksi B ja yhtiö hänen työnantajanaan olivat B:n tuottamuksen perusteella vahingonkorvauslain nojalla velvollisia korvaamaan A:lle aiheutuneet vahingot.

Yhtiö oli lisäksi vastuussa A:lle aiheutuneista vahingoista tuottamuksesta riippumatta, koska yhtiön omistama saha oli ollut erityisen vaarallinen työkone ja koska puutteellisesti suojattua sahaa oli käytetty yhtiön elinkeinotoiminnassa.

A on sen vuoksi vaatinut, että yhtiö ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvaukseksi sairaanhoitokustannuksista 312,65 markkaa 16 prosentin korkoineen 28.6.1985 lukien ja työansion menettämisestä 9 207 markkaa 16 prosentin korkoineen 6.10.1984 lukien sekä kivusta ja särystä 15 000 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 70 000 markkaa ja pysyvästä kosmeettisesta haitasta 30 000 markkaa, viimeksi mainitut määrät 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien, sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Yhtiö ja B ovat kiistäneet kanteen perusteiltaan ja vaatineet kanteen hylkäämistä sekä A:n velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Yhtiö on muun muassa lausunut, että A oli tapahtumayönä ollut työssä liimapuristimella, joten hänellä ei ollut ollut oikeutta työaikana sahata itselleen tulevia levyjä. Koska A ei ollut tapaturman sattuessa tekemässä hänelle määrättyä työtä, työsopimuslain 32 § ei soveltunut tapaukseen. A:n tehtäviin ei ollut kuulunut pyörösahan käyttö, minkä vuoksi häntä ei ollut koulutettu sen käyttöön. Työmaalla oli ollut erilaisia työsuojeluun liittyviä tarkastuksia eikä missään niistä ollut havaittu puutteita kyseisen sahan osalta lukuunottamatta purujen lentämistä sahaajan silmille. Sahan käyttötarkoitus oli ollut isompien levyjen sahaaminen pienemmiksi. Sahan oikeaa käyttöä varten siinä oli ollut tapahtumahetkellä työsuojelumääräysten mukainen suojavarustus. Tapaturma oli johtunut sahan käyttämisestä annettujen ohjeiden laiminlyömisestä. Yhtiö ei ollut tuottamuksella aiheuttanut vahinkoja eikä yhtiö ollut niistä tuottamuksesta riippumatta vastuussa.

Raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että A:n varsinainen työ oli vahinkohetkellä ollut työskentely liimapuristimella. A oli aikaisemmin työskennellyt myös sillä määrämittasahalla, jolla sahattaessa onnettomuus oli tapahtunut. Tapaturma oli sattunut ajankohtana, jolloin A:n olisi tullut olla työssä liimapuristimella. Todistaja Unto Johannes Romppasen kertomuksen mukaan hän ei ollut antanut A:lle mitään työmääräystä, vaan hän oli vain sallinut A:n tehdä omia yksityisiä töitä taukojen aikana. Raastuvanoikeus on katsonut, että A:ta 17.4.1984 kohdannut vahinko ei siten ollut tapahtunut työn tekemisen yhteydessä. Sen vuoksi työsopimuslain säännöksiä ei voitu soveltaa.

Työturvallisuuslain 29 §:n perusteella yhtiöllä oli ollut velvollisuus huolehtia siitä, että koneet olivat varustetut tarpeellisilla suojalaitteilla. Puheena olevan sahan yhteydessä ei ollut ollut ennen onnettomuutta vaaratilanteita. Sahassa ei ollut ollut myöskään selviä puutteita, joista olisi pitänyt heti tiedottaa tai jotka olisi pitänyt heti korjata. A:n olisi tullut ymmärtää, että sahaa oli pidettävä vaarallisena koneena, jonka käyttämisessä oli oltava erityisen huolellinen. Kun kysymyksessä oli ollut A:n oma työ ja oma-aloitteisuus, ei asiassa ollut merkitystä sillä, oliko työturvallisuuslain säännöksiä mahdollisesti rikottu A:n kouluttamisessa kyseisen sahan käytössä. Yhtiön ja A:n välillä ei voitu myöskään katsoa olleen tapahtumahetkellä muunlaistakaan sopimusta sahauksesta ja levyjen ostosta. Näissä oloissa ei voitu katsoa, että B tai yhtiö olisivat vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n tarkoittamalla tavalla aiheuttaneet A:n vahingon.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen. A on velvoitettu korvaamaan yhtiön ja B:n oikeudenkäyntikulut 18 000 markalla.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut, että A oli työvuoronsa alkaessa 16.4.1984 saanut esimieheltään työnjohtaja Romppaselta luvan sahata pienellä määrämittasahalla työvuoronsa kuluessa itselleen vanerilevyjä, jotka hän oli aikonut yhtiössä noudatetun tavan mukaan ostaa yhtiöltä sahauksen jälkeen. Romppanen oli raastuvanoikeudessa todistajana kertonut, ettei hän ollut erityisesti korostanut, että sahaus oli tehtävä nimenomaan taukojen aikana, vaan hän oli antanut A:lle luvan sahata yön aikana. Romppanen ja todistajana kuultu Matti Voutilainen olivat kertoneet, että A oli aikaisemmin useita kertoja silloin, kun hänen varsinaisessa työkohteessaan oli ollut hiljaista, määrätty suorittamaan sahaustyötä mainitulla sahalla. Voutilainen oli lisäksi kertonut, että tehtaalla noudatetun käytännön mukaan sahaustaitoiset työntekijät olivat saaneet itse sahata ne levyt, jotka he halusivat ostaa yhtiöltä, ja että sahauksen oli saanut suorittaa hiljaisena aikana työaikanakin eikä pelkästään taukojen aikana. A:n sahatessa levyjä aamuyöllä 17.4.1984 hänen oikea kätensä oli sahauksen aikana osunut sahan terään, jolloin hänen sormensa olivat vahingoittuneet. A:n peukalo oli myöhemmin jouduttu amputoimaan kärkinivelen tasolta ja etusormi keskinivelen tasolta ja neljäs sormi keskijäsenen puolivälistä. Neljännen sormen kärjen ihon puutos oli jouduttu korvaamaan kyynärvarresta otetulla ihonsiirrännäisellä. A oli ollut onnettomuuden johdosta työkyvytön 17.4. -5.10.1984. A:n käyttämä saha ei ollut ollut tapaturmien ehkäisemiseksi varustettu tarpeellisilla suojalaitteilla kaikkia sen yleisiä käyttötapoja varten.

Hovioikeus on katsonut edellä mainittujen seikkojen perusteella selvitetyksi, että A oli vahingoittunut työssään yhtiön palveluksessa. Yhtiö oli A:n työnantajana työsopimuslain 32 §:n 1 momentin nojalla ollut velvollinen huolehtimaan siitä, ettei A työssään joutunut alttiiksi tapaturmille. Yhtiö ei ollut näyttänyt tapaturman aiheutuneen sellaisesta syystä, jonka perusteella yhtiö ei olisi vastuussa A:lle aiheutuneista vahingoista. Yhtiö oli sen vuoksi työsopimuslain 51 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneet vahingot. Hovioikeus on katsonut kuitenkin jääneen näyttämättä, että tapaturma olisi johtunut B:n huolimattomuudesta tai laiminlyönnistä tai että yhtiö muulla perusteella olisi vastuussa vahingosta. Asian laatuun nähden A ei ollut velvollinen korvaamaan B:n oikeudenkäyntikuluja raastuvanoikeudessa.

Hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen. A on vapautettu korvaamasta yhtiön ja B:n oikeudenkäyntikuluja raastuvanoikeudessa. Yhtiö on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi sairaanhoitokustannuksista 312,65 markkaa, työansion menettämisestä 9 207 markkaa, kivusta ja särystä 15 000 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 60 000 markkaa ja pysyvästä kosmeettisesta haitasta 25 000 markkaa eli yhteensä 109 519,65 markkaa 16 prosentin korkoineen 9.12.1988 lukien sekä korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa 23 000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä.