Mielisairaslain 16 a §:n 1 momentin (L 23.6.1977/521) mukaan tahdostaan riippumatta voidaan mielisairaalaan ottaa vain henkilö, jonka käytöksestä tai muista seikoista käy ilmi, että hän on mielisairautensa vuoksi välittömän mielisairaanhoidon tarpeessa tai erityisen vahingollinen itselleen tai muille. Jos terveyskeskuksen lääkäri katsoo, että tällaisen henkilön kuljettamiseen on terveydenhuoltoalan ammattikoulutuksen saaneen saattajan lisäksi kuljetettavan väkivaltaisuuden tai muun vastaavanlaisen syyn vuoksi tarpeen muukin saattaja, poliisi on mielisairaslain 19 §:n 1 momentin (L 23.6.1977/521) mukaan velvollinen lääkärin pyynnöstä avustamaan kuljetuksessa.

B on Hollolassa 16.10.1987 Tiirismaan kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuslääkärin virkaansa toimittaessaan pyytänyt poliisilta puhelimitse mielisairaslain 19 §:n 1 momentissa tarkoitettua virka-apua A:n toimittamiseksi terveyskeskukseen sen selvittämiseksi, oliko mielisairaslain 16 a §:ssä tarkoitettuja edellytyksiä A:n toimittamiseksi tahdosta riippumattomaan hoitoon mielisairaalassa. Virka-apupyyntö on vahvistettu samana päivänä tehdyllä kirjallisella pyynnöllä. Virka-apupyynnön perusteella kolme poliisia on samana päivänä kello 13 noutanut A:n Salpakankaan terveysasemalle. Siellä suorittamansa tutkimuksen perusteella B on katsonut, ettei ollut olemassa edellytyksiä tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Asiassa on selvitetty, että A:n puoliso oli ollut aamupäivällä 16.10.1987 terveyskeskuksen erään toisen lääkärin vastaanotolla. A:n puolison tuolloin kertomien seikkojen johdosta tämä terveyskeskuslääkäri oli ollut puhelimitse yhteydessä psykiatriin, jonka vastaanotolla A:n puoliso oli ollut edellisenä päivänä. Kyseisten lääkäreiden jutussa antaman selvityksen mukaan A:n puoliso oli heidän vastaanotoillaan kertonut seikkoja, joiden perusteella lääkärit olivat päätyneet siihen tulokseen, että A oli saattanut olla paranoidisen psykoosin kaltaisessa tilassa ja mahdollisesti vaarallinen. Tämän vuoksi he olivat pitäneet aiheellisena A:n toimittamista terveyskeskukseen hänen psyykkisen terveydentilansa tutkimista varten. Terveyskeskuslääkäri, jonka vastaanotolla A:n puoliso oli ollut, oli näiden seikkojen johdosta ottanut yhteyttä terveyskeskuksen ylilääkäriin, jonka ohjeisiin nojautuen oli päätetty siirtää asian käytännön selvittely päivystysvuorossa olleelle lääkärille. Terveyskeskuslääkäri oli antanut esitiedot sekä A:n ja hänen puolisonsa potilasasiakirjat päivystysvuoroon tulleelle B:lle sekä kertonut puolisoiden kotona olleesta räjähdysalttiista tilanteesta, tarvittavasta poliisin virka-avusta ja sairasautosta. Ylilääkärin kanssa käydyn neuvottelun perusteella asia oli tullut hoitaa välittömästi.

B ei tosin itse ole varmistautunut siitä, oliko A voinut olla lain edellyttämän välittömän mielisairaanhoidon tarpeessa tai erityisen vahingollinen itselleen tai muille ja oliko poliisin virka-apu ollut hänen väkivaltaisuutensa tai muun vastaavanlaisen syyn vuoksi tarpeen. Asiassa ei kuitenkaan ole tullut ilmi sellaisia syitä, joiden perusteella B:llä olisi ollut aihetta epäillä toiselta terveyskeskuslääkäriltä näistä seikoista saamiensa tietojen paikkansapitävyyttä. Näin ollen B toimeenpanemalla ilman lisäselvittelyä saamansa tehtävän A:n toimittamiseksi terveyskeskukseen tutkimuksia varten ei ole rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Harkitessaan sen seikan merkitystä, että kuljetukseen ei osallistunut terveydenhuoltoalan ammattikoulutuksen saanut saattaja, Korkein oikeus toteaa, että noudatettavina olleiden lääkintöhallituksen ohjeiden (OK 1.4.1978/DNo 2103/02/78) mukaan aikaisemmin oli muodostunut yleiseksi käytännöksi, että mielisairaaksi epäillyn toimittaminen lääkärintarkastukseen ja edelleen sairaalaan oli jäänyt poliisin tehtäväksi. Mielisairaaksi epäillyn tutkimukseen ja hoitoon saattaminen tulisi kuitenkin olla sairaanhoitoon liittyvä toimenpide. Hoitoa tarvitsevan henkilön tulisi sen vuoksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tulla tekemisiin pääasiassa terveydenhuoltohenkilökunnan kanssa, jolla on koulutuksensa puolesta parhaat edellytykset asianmukaiseen hoitoon saattamiseen. Mainittujen ohjeiden mukaan poliisin osuutta mielisairaitten hoitoon toimittamisessa oli pyritty vuonna 1978 voimaan tulleiden mielisairaslain muutosten määräyksillä rajoittamaan ja niillä oli korostettu terveyskeskuksen ensisijaisuutta tutkimukseen ja hoitoon toimittamisessa. Sama käsitys on esitetty psykiatrian peruskirjallisuudessa (Kalle Achté ym: Psykiatria 2 1981 s. 227). Hallituksen esityksessä laiksi mielisairaslain muuttamisesta (nro 85/1976 vp.) todetaan, että vaikka terveyskeskuksen henkilökunnan tulisi yleensä huolehtia psyykkisesti sairaiden henkilöiden kuljetuksista, saattaa henkilökunta päivystysajankohtina ja muutoinkin osoittautua riittämättömäksi tai sopimattomaksi yksin huolehtimaan esimerkiksi väkivaltaisen potilaan kuljettamisesta. Tällaisten tapausten varalta ehdotettiin, että poliisi olisi velvollinen pyynnöstä avustamaan kuljetuksessa. Kuljetuksissa tulisi kuitenkin aina olla mukana terveydenhuoltoalan ammattikoulutuksen saanut saattaja.

Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että B on menetellyt vastoin virkavelvollisuuttaan laiminlyömällä huolehtia siitä, että terveydenhuoltoalan ammattikoulutuksen saanut saattaja olisi ollut mukana toimitettaessa A terveyskeskukseen.

Jos virkamies virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta tai varomattomuudesta rikkoo tai jättää täyttämättä virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on 1.1.1990 voimaan tulleen rikoslain 40 luvun 11 §:n mukaan (L 8.9.1989/792) tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon. Viimeksi mainittua säännöstä on rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli hovioikeuden ratkaistessa asian ennen 1.1.1991 voimaantullutta lainmuutosta, sovellettava tekoaikana voimassaollutta rikoslain 40 luvun 21 §:n säännöstä lievempänä.

Hallituksen esityksessä virkarikoslainsäädännön uudistamisesta (nro 58/1988 vp.) todetaan, että rangaistavuuden ulottaminen vähäisiin, lähinnä määrättyä menettelytapaa koskevien säännösten rikkomisiin, joilla ei ole viran asianmukaisen hoidon tai yksityisten etujen kannalta mainittavaa merkitystä, ei ole tarkoituksenmukaista. Korkein oikeus katsoo, ettei B:n viaksi jäävää laiminlyöntiä huolehtia terveydenhoitoalan ammattikoulutuksen saaneen saattajan mukanaolosta kuljetettaessa A terveyskeskukseen ole huomioon ottaen mitä saattajan merkityksestä mielisairaaksi epäillyn henkilön hoitoon saattamisessa on edellä mainituissa hallituksen esityksessä (nro 85/1976 vp.), lääkintöhallituksen ohjeissa ja alan peruskirjallisuudessa todettu pidettävä rikoslain 40 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla vähäisenä.

B ei ole syyllistynyt hänen viakseen luetulla menettelyllä pakottamiseen.

Rikoslaki 40 luku 11 § (L 8.9.1989/792)