Suomen valtio on A:lle 28.7.1986 tiedoksi annetun haasteen nojalla kertonut, että A, joka oli toiminut Suomen suurlähettiläänä Amerikan Yhdysvalloissa 31.12.1985 asti, oli valtiolta aiheettomasti perinyt edustuskustannuksia ainakin 26.9.1983 Washingtonissa Tasavallan presidentin kunniaksi järjestetyn vastaanoton osalta 74.000 markkaa ja 23.1.1985 samassa kaupungissa Kalevalan 150-vuotisjuhlien johdosta pidetyn tilaisuuden osalta 12.000 markkaa eli yhteensä 86.000 markkaa. Kun A ei ollut suostunut palauttamaan valtiolle mainittua summaa, valtio on vaatinut, että A velvoitettaisiin suorittamaan sille kerrotut 86.000 markkaa 10 prosentin korkoineen 74.000 markan määrälle 19.12.1985 lukien ja 16 prosentin korkoineen 12.000 markan määrälle 17.4.1986 lukien. Valtio on myös vaatinut, että A velvoitettaisiin korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut.

Valtio on kanteen perusteeksi viitannut ulkomaanedustuksen viran ja toimen haltijain palkkauksesta, paikalliskorotuksesta ja erinäisistä korvauksista annettuun asetukseen (477/76), jonka mukaan viran tai avustajan toimen haltijalle suoritettiin edustustehtävien hoidon kannalta tarpeellisten tilaisuuksien järjestämisestä ja muista välittömästi edustustoimintaan liittyvistä menoista edustuskorvausta tilitystä vastaan. Ministeriö oli vahvistanut edustustokohtaisesti sen markkamäärän, minkä erilaisille aterioille tai vastaanotoille osallistuvalle henkilölle tarkoitettu tarjoilu sai korkeintaan valtion varoista maksaa eli niin sanotun yksikköhinnan. Tämä oli normi ja yläraja, joka voitiin suorittaa tietyn tason mukaisesta ja tietyt elementit sisältävästä tarjoamisesta. Yksikköhinnasta voitiin poiketa, mikä edellytti, että kysymys oli todellisten kustannusten korvaamisesta. Kun kanteessa mainittuja edustustilaisuuksia tutkittaessa oli ilmennyt, että 26.9.1983 järjestetylle vastaanotolle oli A:n ilmoittaman 1185 henkilön asemesta osallistunut vain noin 800 henkilöä ja erittäin korkeatasoisenkin vastaanoton yksikköhinta oli 100 markkaa A:n velottaman 130 markan asemesta ja 23.1.1985 pidetyn cocktailtilaisuuden tarjoilu oli voinut maksaa A:n velottaman 50 markan asemesta korkeintaan 20 markkaa hengeltä, A oli perusteettomasti velottanut valtiolta kanteessa mainitut määrät. Kanteessa oli siis kysymys siitä, että A suurlähettilään asemassaan ei ollut noudattanut edustustilaisuuksien osalta tilisäännössä ja ulkoasiainministeriön hallinnollisessa kiertokirjeessä olevia määräyksiä laskujen tarkastamisen, hyväksymisen ja maksettavaksi määräämisen osalta. Sen vuoksi ja koska A, jolla oli asiassa näyttövelvollisuus, ei ollut kyennyt perustelemaan 26.9.1983 pidetylle vastaanotolle osallistuneiden vieraiden lukumäärää eikä yksikköhintaa ylittävää laskutusta eikä myöskään 23.1.1985 järjestetyn tilaisuuden kustannuksia, A oli velvollinen palauttamaan kyseiset summat valtiolle.

Valtio on vielä raastuvanoikeudessa kiinnittänyt huomiota siihen, että valtioneuvoston oikeuskansleri oli 12.5.1987 antamassaan päätöksessä todennut, että A oli menettelyllään syyllistynyt rikoslain 40 luvun 21 §:n 1 momentin säännöksessä tarkoitettuun laiminlyönnistä tehtyyn virkavirheeseen.

A on kiistänyt kanteen sekä perusteeltaan että määrältään ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Raastuvanoikeus on todennut, että oikeuskansleri oli päätöksessään 12.5.1987 katsonut A:n menetelleen puheena olevien tapausten yhteydessä virkavelvollisuuksiensa vastaisesti siinä, ettei hän ollut 26.9.1983 järjestettyä vastaanottotilaisuutta koskevan laskun esittäessään noudattanut tilisäännössä ja ulkoasiainministeriön hallinnollisessa kiertokirjeessä olevia määräyksiä laskujen tarkastamisen, hyväksymisen ja maksettavaksi määräämisen osalta. Oikeuskansleri oli katsonut, ettei kuitenkaan ollut tullut ilmi todennäköistä näyttöä sen tueksi, että A olisi 26.9.1983 järjestetyn vastaanottotilaisuuden osalta laatimassaan edustustilityksessä tahallisesti ilmoittanut juoma- tai ruokatarvikkeiden hankkimisesta aiheutuneiden kustannusten määrän tai vastaanotolle saapuneiden vieraiden lukumäärän oleellisesti suuremmaksi kuin mitä ne olivat todellisuudessa olleet. Edelleen oikeuskansleri oli päätöksessään katsonut, että todennäköistä näyttöä ei ollut tullut ilmi myöskään sen tueksi, että A olisi 23.1.1985 järjestetystä vastaanottotilaisuudesta aiheutuneessa edustuskulutilityksessään tahallisesti ilmoittanut juoma- tai ruokatarvikkeiden määrän taikka vieraiden lukumäärän tosiasiallisia määriä suuremmiksi.

Raastuvanoikeus on todistustaakan osalta katsonut, kun A oli kiistänyt kanteen ja väittänyt laskutuksensa tapahtuneen paikalla olleen vierasmäärän ja tarjoilusta aiheutuneiden kustannusten perusteella ja vielä siihenkin nähden, mitä asiassa oli selvinnyt ulkoasiainministeriön menettelystä ennen 26.9.1983 järjestettyä tilaisuutta ja vuoden 1983 aikana tilaisuuden jälkeen, että valtion velvollisuutena oli näyttää toteen velkomuksensa peruste ja velotun määrän oikeellisuus.

Sen vuoksi ja koska jutussa ei ollut esitetty selvitystä tilaisuuksien vierasmäärästä ja siitä, että vieraita olisi ollut A:n ilmoittamaa vähemmän, eikä myöskään siitä, mitä vieraille oli ruokana ja juomana tarjoiltu tai että tarjoilu olisi ollut A:n ilmoittamaa huokeampaa, raastuvanoikeus on katsonut kanteen jääneen näyttämättä ja hylännyt sen.

Raastuvanoikeus on lisäksi ulosottolain 7 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla A:n vaatimuksesta määrännyt peruutettavaksi Uudenmaan lääninhallituksen 18.6.1986 antamalla päätöksellä määrätyn takavarikon sekä myymis- ja hukkaamiskiellon saamisen vakuudeksi asiassa, jossa hakijana oli Suomen valtio ja vastaajana A. Raastuvanoikeus on velvoittanut valtion korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 12.000 markalla 16 prosentin korkoineen 12.11.1987 lukien.

Valtio on hakenut muutosta hovioikeudessa toistaen kanteensa. Hovioikeus on todennut selvitetyn, että A oli raastuvanoikeuden päätöksestä ilmenevin tavoin ulkoasiainministeriön pyynnöstä laatinut ehdotuksen Tasavallan presidentin Yhdysvaltain vierailun ja siihen sisältyvän 26.9.1983 järjestetyn vastaanoton budjetiksi. Ministeriö ei ollut esittänyt huomautusta A:n ehdotuksesta, vaikka siinä oli puheena olevan vastaanoton kustannusten osalta sovellettu ministeriön vahvistamaa 100 markan yksikköhintaa korkeampaa 130 markan hintaa osanottajaa kohden, mitä A oli perustellut tarjoilun erityisellä korkealuokkaisuudella. A oli laskuttanut virka-asunnossaan pidetystä tilaisuudesta muutoin mainitun kustannusarvion mukaisesti, mutta tilaisuuden osanottajamääräksi hän oli arvioidun noin 1000 henkilön sijasta ilmoittanut 1185 henkilöä. Edustuskulujen korvaus oli maksettu A:lle 12.10.1983 suurlähetystön shekkitililtä ja lasku oli marraskuussa 1983 saapunut ministeriöön, jossa se oli kirjattu valtion menoksi. Ministeriön paljoksuttua tilityksessä velottua yksikköhintaa ja siinä mainittua vierasmäärää asian johdosta oli käyty A:n ja ministeriön välillä kirjeenvaihtoa sekä sittemmin ryhdytty tutkimuksiin.

A ei tosin ollut selvittänyt tilaisuuden todellisia tositteisiin perustuvia kustannuksia, mutta asiassa oli käynyt ilmi, ettei ministeriö ollut puheena olevan niin sanotun kotiedustuksen osalta edustuskorvauksia maksaessaan yleensä vaatinut tositteita eikä tarkempaa selvitystä osanottajien lukumäärästä.

Edellä kerrotut seikat ja noudatettu käytäntö huomioon ottaen valtio ei ollut kyennyt osoittamaan, että A:lle maksettu edustuskorvaus olisi ollut osittain perusteeton.

A:lle oli 23.1.1985 pidetyn tilaisuuden osalta maksettu edustuskorvausta hänen laskuttamansa ulkoasiainministeriön cocktailvastaanotolle vahvistaman 50 markan yksikköhinnan mukaan. Valtio ei ollut näyttänyt, että maksettu edustuskorvaus olisi ollut osittain perusteeton.

Tämän vuoksi hovioikeus on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen pysyväksi. Valtio on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi vastauskuluista 1.200 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.