Turun kaupunki on valtiolle 29.12.1988 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla lausunut, että kaupungin sähkölaitos oli tie- ja vesirakennuslaitoksen Turun piirin tilauksesta suorittanut vuonna 1983 Orikedon eritasoliittymän rakennustöiden johdosta sähkölinjojen muutostöitä, joista kaupungille oli aiheutunut kustannuksia. Mainituista kustannuksista oli TVL:n Turun piirille lähetetty kaksi laskua, joista 15.9.1983 päivätty 35.199,30 markan määräinen lasku, josta nyt on kysymys, oli koskenut 10 kV ilmajohtojen siirtokustannuksia. TVL:n Turun piiri ei ollut kyseistä laskua suostunut maksamaan.

Sähkölain 53 §:n mukaan, jos sähkölaitteiston tai sen osan rakennustöiden aloittamisen jälkeen sen läheisyyteen tulee rakennettavaksi tai on rakennettu maantie, kulkuväylä, rautatie, lentokenttä, kaasu-, vesi- tai muu vastaava johto, rakennus tai muu rakennelma siten, että sähkölaitteistoa on yleisen turvallisuuden vuoksi tai laitteiston suojaamiseksi muutettava, on sähkölaitteiston omistaja velvollinen suorittamaan tarpeelliset muutokset. Siitä aiheutuvat kustannukset on kuitenkin tien, väylän, lentokentän, johdon, rakennuksen tai rakennelman omistajan korvattava.

Koska valtio, jota asiassa on edustanut tie- ja vesirakennuslaitoksen Turun piiri, nykyiseltä nimeltään Turun tiepiiri, oli Orikedon eritasoliittymän rakennustöiden teettäjänä ja tien omistajana velvollinen sähkölain 53 §:n mukaan korvaamaan kaupungille kyseisistä tietöistä aiheutuneet sähkölinjojen muutostöiden kustannukset, kaupunki on vaatinut, että valtio velvoitettaisiin suorittamaan kaupungille kerrottujen muutostöiden kustannukset 35.199,30 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.10.1983 alkaen ja korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut.

Valtio on ennen pääasiaan vastaamistaan väittänyt, että asiassa oli jo Etelä-Suomen maaoikeuden 22.1.1988 julistama lainvoimainen päätös ja vaatinut kanteen jättämistä tutkimatta.

Koska Etelä-Suomen maaoikeus oli mainitulla päätöksellään jättänyt kaupungin sähkölain 53 §:ään perustuvan korvausvaatimuksen tutkimatta, raastuvanoikeus on katsonut, ettei korvauskysymyksestä ollut oikeusvoimaista asiaratkaisua, joka estäisi kaupungin sähkölakiin perustuvan kanteen tutkimisen. Tämän vuoksi raastuvanoikeus on 2.3.1989 julistamallaan päätöksellä hylännyt väitteen ja velvoittanut valtion vastaamaan kanteeseen, jos se aikoi käyttää tätä etua hyväkseen.

Valtio on vastustanut kannetta sekä pyytänyt sen hylkäämistä ja oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. Kysymyksessä olevat kustannukset olivat yleisistä teistä annetun lain, jäljempänä tielain, 62 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja kustannuksia, joista mainitun lain 67 §:n 2 momentin mukaan valtio ja kunta eivät eräin poikkeuksin voineet saada korvausta. Valtion käsityksen mukaan kysymys korvausvelvollisuudesta oli ratkaistava tielain säännösten nojalla. Sähkölakia ei voitu pitää erityislakina tielakiin verrattuna, kun kysymyksessä olivat tielakiin perustuvasta toimenpiteestä johtuvat kustannukset.

Yleisistä teistä annetun lain 62 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan kiinteistön omistajalla on oikeus tämän lain nojalla saada tienpitäjältä korvaus muun muassa vahingosta, joka johtuu siitä, että tietarkoitukseen luovutettavalta alueelta joudutaan poistamaan rakennuksia, varastoja tai laitteita. Saman lain 67 §:n 2 momentin perusteella kunnalla ei ole, mikäli valtioneuvosto erityisestä syystä ei toisin määrää, oikeutta edellä säädettyyn korvaukseen. Lain 62 §:n tarkoittamien laitteiden siirroksi on katsottu kunnan puhelinlaitoksen puhelinkaapelien siirto.

Sähkölain 53 §:n mukaan, jos sähkölaitteiston läheisyyteen tulee rakennettavaksi maantie tai kulkuväylä siten, että sähkölaitteistoa on yleisen turvallisuuden vuoksi tai laitteiston suojaamiseksi muutettava, on sähkölaitteiston omistaja velvollinen suorittamaan tarpeelliset muutokset. Siitä aiheutuvat kustannukset on kuitenkin tien omistajan korvattava. Korvauksen saajana ei kuntaa ole asetettu korvauksen saannissa eri asemaan kuten tielaissa.

Kun sähkölaitteiston siirto on suoritettu kanteessa kerrotulla tavalla valtion pyynnöstä tien rakentamisen johdosta eikä tielaissa ole sähkölaitteiston siirron osalta omaa määräystä, raastuvanoikeus on katsonut korvausvelvollisuuden määräytyvän sähkölain nojalla. Sen vuoksi valtio on velvoitettu suorittamaan kaupungille kysymyksessä olevien muutostöiden kustannuksina 35.199,30 markkaa 16 prosentin korkoineen 15.10.1983 lukien ja korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut 3.000 markalla.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi valtio oli saattanut jutun vaatien ensisijaisesti kanteen jättämistä tutkimatta ja toissijaisesti sen hylkäämistä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, on käsittelyratkaisunaan lausunut, että Etelä-Suomen maaoikeus oli 22.1.1988 julistamallaan lainvoiman saaneella päätöksellä jättänyt kaupungin muun muassa sanottuja kustannuksia koskevan vaatimuksen tutkimatta. Maaoikeuden päätös ei sisältänyt kaupungin vaatimuksen osalta sellaista oikeusvoimaa, joka estäisi kyseisen vaatimuksen esittämistä toisessa tuomioistuimessa.

Pääasian osalta hovioikeus on nyt kysymyksessä olevilta kohdin jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen pysyväksi. Kaupunki on velvoitettu suorittamaan valtiolle korvaukseksi osasta oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 500 markkaa.