B on A:lle 29.1.1986 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla kertonut, että A oli Lappeenrannassa 24.8.1970 eräässä autotallissa käsitellyt isänsä omistamaa pienoiskivääriä varomattomasti laukaisten ladatun aseen B:tä kohden. Luoti oli osunut B:n lantioon ja kulkenut lantion läpi, katkaissut lähes kokonaan vasemman suolikuoppavaltimon loppuosan, puhkaissut ohutsuolen kuudesta kohdasta ja tehnyt reikiä suoliston suoliliepeeseen. Vammat olivat olleet hengenvaarallisia ja aiheuttaneet laajan leikkauksen.

B:lle oli pysyvänä seurauksena onnettomuudesta jäänyt vatsakivut, reisihermon pinnetila, joka aiheutti nivusiin jatkuvia vaivoja, sekä vasempaan alaraajaan särkyä ja tunnottomuutta sekä verisuonten hyytymistä. Onnettomuudesta jääneet vaivat olivat kestäneet yli 15 vuoden ajan. Ne olivat aiheuttaneet unettomia öitä ja niiden seurauksena väsymyksestä johtuvaa työkyvyn ja -halun alenemista sekä psyykkisiä ongelmia. Lisäksi neljän leikkauksen seurauksena oli vatsaan, nivusiin ja reiteen jäänyt laajoja rumentavia arpia.

Korvauksen maksamisesta B:lle oli A:n puolesta huolehtinut hänen isänsä nimissä vakuutusyhtiössä ollut vastuuvakuutus, jonka yläraja B:n yllätykseksi oli ollut 30.000 markkaa. Tämän vuoksi korvauksen maksaminen oli lopetettu vuonna 1985. Vakuutusyhtiön suorittamat korvaukset eivät myöskään olleet olleet riittävät tavanomaisen korvauskäytännön mukaan.

Sen vuoksi B, joka on katsonut, että vakuutusyhtiön suorittamat maksut olivat katkaisseet hänen saamisensa vanhentumisen, on vaatinut, että A velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä 50.000 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 100.000 markkaa, kosmeettisesta haitasta 20.000 markkaa ja sairauskuluista, joita vakuutusyhtiö ei ollut korvannut, yhteensä 1.475 markkaa korkoineen sekä korvausta ansion menetyksestä ja oikeudenkäyntikuluista. Lisähaasteen nojalla B on vaatinut vielä korvausta kustannuksista 1.442,30 markkaa korkoineen.

A on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Asianosaisten holhoojat olivat vuonna 1970 sopineet korvauksen rajoittamisesta vakuutuskorvauksen määrään. B:n vaatimukset olivat myös vanhentuneet. Vahinkotapahtumasta ja korvaussopimuksen tekemisestä oli kulunut yli 15 vuotta ja A oli tiennyt vakuutusyhtiön suorittamista korvauksista vasta vuonna 1985. Joka tapauksessa korvausten määrää tuli sovitella B:n oman myötävaikutuksen perusteella. Kihlakunnanoikeuden päätös 29.1.1987

Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyn, että A oli 24.8.1970 suuntaamalla ampuma-aseen kohti B:tä ja vetämällä liipasimesta käsitellyt asetta varomattomasti, jolloin se oli lauennut ja luoti oli aiheuttanut B:lle ruumiinvamman. A ei ollut näyttänyt, että B olisi itse myötävaikuttanut aseen laukeamiseen tai luodin osumiseen häneen. Vahingonkorvauksen sovitteluun ei siten ollut aihetta.

Laukauksen aiheuttaman vamman syntyessä oli voimassa vahingonkorvausta koskeva rikoslain 9 luku, jota vahingonkorvauslain 7 luvun voimaantulosäännöksen mukaan asiassa oli sovellettava. Rikoslain 9 luvun 6 §:n säännöksen mukaan asianomistajalla oli valta hakea vahingonkorvausta sen ajan kuluessa, joka oli säädetty kannevaltaa varten velka-asioissa. Määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen 1 §:ssä annetun oikeusohjeen mukaan kymmenvuotinen vanhentumisaika alkoi kulua siitä, kun saaminen syntyi. Vahingonkorvausasiassa tämän katsottiin tarkoittavan teonhetkeä sekä uuden vamman syntymistä tai terveydentilan huonontumista.

B:n terveydentilassa oli vuonna 1976 todettu sellainen ampumahaavasta aiheutunut huononeminen, jonka vuoksi hänelle oli jouduttu suorittamaan verisuonileikkaus vuonna 1978 ja poistamaan luoti vuonna 1984. Edelleen oli vuonna 1985 jouduttu vapauttamaan vatsaan kasvaneet kiinnikkeet.

Kun asianosaisten holhoojat olivat korvausasiasta vuonna 1970 sopineet, ei myöhemmin ilmenneitä seurauksia ollut tiedetty ja voitu ottaa huomioon. Sopimus ei siis ollut koskenut niitä. Sopimuksen sisällöksi on kihlakunnanoikeus katsonut selvitetyn, että kun B sai A:n vakuutuksesta korvauksen tuolloin odotettavissa olleista sairaalakuluista ja muusta hoidosta, hän ei esittäisi muita vaatimuksia.

Edellä mainitun asetuksen 2 §:ssä annetun oikeusohjeen mukaan vahingonkorvausvelvollisen tieten hänen puolestaan tapahtuneiden vakuutusyhtiön suorittamien korvausten maksujen oli yleisesti ottaen katsottava katkaisseen vahingonkorvausvaateiden vanhentumisen. A:n holhooja oli ollut maksuista tietoinen eikä A:n täysi-ikäiseksi tulon voitu katsoa aiheuttavan saamamiehen aseman huonontumista tässä suhteessa. Kun korvaukset kuitenkin oli suoritettu sopimuksen mukaan, ei B:llä ollut oikeutta vaatia enempää korvausta niistä.

Näin ollen kihlakunnanoikeus on katsonut, että B:llä oli oikeus saada korvausta haasteen tiedoksiantoa edeltävien kymmenen vuoden aikana terveydentilan huonontumisena ilmenneistä vahingoistaan. Kihlakunnanoikeus on katsonut kohtuulliseksi korvaukseksi kivusta ja särystä 20.000, mistä vakuutusyhtiö oli jo korvannut 8.921,20 markkaa.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on, hyläten vaatimukset enemmälti, velvoittanut A:n suorittamaan B:lle korvaukseksi kivusta ja särystä 11.078,80 markkaa, pysyvästä viasta ja haitasta 29.000 markkaa, kosmeettisesta haitasta 3.000 markkaa sekä sairauskustannuksista 2.881,30 markkaa eli yhteensä 45.960,10 markkaa 16 prosentin korkoineen 44.553,80 markalle 29.1.1986 ja 1.406,30 markalle 9.10.1986 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 15.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 29.1.1986 lukien.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi B ja A puolin ja toisin olivat saattaneet jutun, on jättänyt tutkimatta A:n vaatimuksen saada korvausta muutoksenhakukuluistaan hovioikeudessa, koska vaatimus oli tehty vasta vastauskirjelmässä.

Hovioikeus ei ole ottanut huomioon B:n ja A:n määräajan jälkeen toimitettuja kirjelmiä liitteineen koska siihen ei ollut oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä. Samoin A:n hovioikeudelle toimittamaa yksityisluontoista kertomusta ei ole otettu huomioon, koska siihen ei ollut oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:ssä tarkoitettua erityistä syytä.

Vakuutusyhtiö oli korvannut B:lle kivusta ja särystä 3.000 markkaa 1978, 3.500 markkaa 1984 ja 2.421,20 markkaa 1985. Jutussa ei ollut selvitetty tuolloin vaadittujen korvausten määrää eikä A ollut näyttänyt, että korvausten suorittamisesta olisi sovittu siten, että maksetut korvaukset olivat olleet kertakaikkinen korvaus kivusta ja särystä. Kihlakunnanoikeuden mainitsemilla perusteilla B:n oikeus korvauksiin ei ollut vanhentunut ja hän oli oikeutettu vaatimaan korvauksia vahingon tapahtumahetkestä 24.8.1970 lukien. Hovioikeus on katsonut, että kihlakunnanoikeuden kivusta ja särystä tuomitsema korvaus oli kohtuullinen.

Pysyvästä viasta ja haitasta sekä kosmeettisesta haitasta hovioikeus on lausunut, että B:n terveydentilassa oli vuonna 1976 tapahtunut sellaista huonontumista, jonka johdosta hän oli oikeutettu korvausvaatimuksen esittämiseen, vaikka 10 vuotta oli kulunut vahingon tapahtumahetkestä. B:llä oli oikeus korvauksiin vahingon tapahtumahetkestä 24.8.1970 alkaen. Kihlakunnanoikeuden tuomitsema korvaus oli kohtuullinen. Vuonna 1976 alkaneen terveydentilan huononemisen jälkeen suoritetuista leikkauksista B:lle oli jäänyt vatsan seudulle ja jalkoihin rumentavia leikkausarpia. Tämän johdosta B oli oikeutettu saamaan kihlakunnanoikeuden määräämän korvauksen pysyvästä kosmeettisesta haitasta.

Kihlakunnanoikeuden päätöksessä B:lle maksettavaksi määrätyt kulut 2.881,30 markkaa olivat aiheutuneet B:n vuonna 1976 alkaneesta terveydentilan huononemisesta.

Hovioikeus on jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.