A oli raastuvanoikeuden kansliaan 28.6.1988 toimittamallaan hakemuksella, joka 25.7.1988 oli annettu tiedoksi B:lle, vaatinut avioeroa miehestään B:stä, puolisoiden yhteiselämän määräämistä heti lopetettavaksi ja hänen oikeuttamistaan yksin jatkamaan puolisoiden hallitseman asuinhuoneiston vuokrasuhdetta sekä miehensä vapauttamista vuokrasuhteesta ja velvoittamista heti häädön uhalla muuttamaan pois huoneistosta, oikeuttamistaan yksin käyttämään huoneistossa olevaa puolisoiden yhteistä kotiirtaimistoa lainvoimaisen osituksen toimittamiseen saakka, puolisoiden alaikäisten lasten uskomista hänen huoltoonsa sekä miehensä velvoittamista suorittamaan lapsille elatusapuna 1.000 markkaa kuukaudessa lasta kohden hakemuspäivästä lukien ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen.

Asian ensimmäisessä istuntokäsittelyssä 21.9.1988 vastatessaan A:n vaatimuksiin B oli ilmoittanut hyväksyvänsä avioerohakemuksen, vastustanut puolisoiden yhteiselämän lopettamista, vuokrasuhteen muutosta ja koti-irtaimiston käyttöä koskevaa vaatimusta, vaatinut lasten määräämistä puolisoiden yhteiseen huoltoon ja tapaamisoikeutta lapsille kaksi kertaa kuukaudessa perjantaista sunnuntaihin sekä lisäksi viikon ajan yhtäjaksoisesti lomansa aikana, ilmoittanut suostuvansa maksamaan elatusapua kummallekin lapselle erikseen 340 markkaa kuukaudessa ja vastustanut vaatimusta korvata A:n oikeudenkäyntikulut asiassa.

Tässä ensimmäisessä istuntokäsittelyssä raastuvanoikeus on julistamallaan erillisellä päätöksellä oikeuttanut A:n yksin jatkamaan asianosaisten vuokrasuhdetta, vapauttanut B:n vuokrasuhteesta johtuvista velvollisuuksista, velvoittanut hänet häädön uhalla muuttamaan pois huoneistosta sekä oikeuttanut A:n lainvoimaisen osituksen toimittamiseen saakka käyttämään B:lle kuuluvaa irtainta omaisuutta, joka kuului puolisoiden yhteisesti käytettäväksi tarkoitettuun asuntoirtaimistoon. Muilta osin asia on lykätty A:n pyynnöstä jatkokäsittelyyn.

Jatkokäsittelyssä 5.10.1988 on kuultu A:n nimeämää todistajaa, jonka jälkeen A on ilmoittanut vastustavansa lasten yhteishuoltoa, koskei B:n kanssa tämän käyttäytymisen vuoksi voinut keskustella lasten asioista. B:n vielä tarkennettua lasten tapaamisaikaa siten, että se käsitti joka toisen viikonlopun perjantaista kello 18 sunnuntaihin kello 16 ja yhden viikon hänen lomansa aikana, asianosaiset ovat jättäneet asian päätettäväksi.

Viimeksi mainitussa istunnossa raastuvanoikeus on erillisellä päätöksellä velvoittanut B:n suorittamaan lapsilleen kummallekin erikseen elatusapuna 700 markkaa kuukaudessa kuukausittain etukäteen 5.10.1988 lukien, kunnes lapset täyttivät 18 vuotta tai asiasta ehkä toisin määrättiin. Muutoin raastuvanoikeus on oma-aloitteisesti lykännyt asian lastensuojeluviranomaisen lausunnon hankkimiseksi 11.1.1989 pidettävään istuntoon.

Raastuvanoikeus, joka on lykännyt avioeroa koskevan asian otettavaksi harkinta-ajan kuluttua puolisoiden tai toisen puolison hakemuksesta jatkokäsittelyyn, on määrännyt asianosaisten alaikäiset lapset äitinsä A:n huoltoon ja lasten oikeudesta tavata isäänsä siten, että B tapasi ja piti lapsia luonaan joka toisena viikonloppuna perjantaista kello 18 sunnuntaihin kello 16 A:n määräämässä paikassa ja vuosilomansa aikana yhden viikon ajan niinikään A:n määräämässä paikassa. Raastuvanoikeus on katsonut, että lasten yhteishuollolle ei ollut perusteita, koska B ei ollut poismuuttonsa jälkeen pitänyt yhteyttä lapsiinsa eikä hänen olinpaikkaansa tiedetty, sekä lisäksi todennut A:n vastustaneen yhteishuoltoa ja sosiaaliviraston puoltaneen lasten huollon määräämistä A:lle.

Raastuvanoikeus on velvoittanut B:n suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 315 markkaa ja Helsingin kaupungille, joka oli antanut A:lle yleistä oikeusapua, 2.000 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen 11.1.1989 lukien.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi B valittamalla oli saattanut asian oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevalta osalta, on katsonut, että B oli avioeroasiassa ollut vain kuultavana eikä hän ollut ilmeisen perusteettomasti vastustanut avioeroasian yhteydessä esitettyjä vaatimuksia. Sen vuoksi B ei ollut velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikuluja raastuvanoikeudessa. Hovioikeus on vapauttanut B:n velvollisuudesta suorittaa A:lle ja Helsingin kaupungille maksettavaksi tuomittuja oikeudenkäyntikulujen korvauksia. Asian laatuun nähden asianosaiset ja Helsingin kaupunki saivat pitää hovioikeudessa olleet oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.